Pyhäaamun rauha...

vallitsee; jotenkin eron arkeen vain huomaa jo katsoessani ulos ikkunasta. Pihamaalla ei liikuskele ihmisiä, ei myöskään autoja lähikadulla. Kaukainen humina viestittää, että jossain jotkut ovat jonnekin menossa. Miellyttävää. Jättimukissani, jonka 1996 ostin Madame Tussaudin vahakabinetista, höyryää kuumaa kahvia. Olen varjellut mukia kuin silmäterää, sillä se on poikkeuksellisen hyvä kahvin juontiin: koon lisäksi siinä on juuri oikean ohuet reunat.

Nyt alkoivat kirkonkellot kutsua ihmisiä sanankuunteluun. Näin etäältä kuultuna ääni on sopivan pehmeä; toisinaan ihmettelen, kuinka ne, jotka ovat juuri pahimmalla äänenkantamalla, voivat ylipäätään asua kodeissaan. En uskokaan, että he olisivat valinneet asuinpaikkansa kirkon läheisyyden ja sen kutsuvien kumauttelujen vuoksi.

Päivä näyttää kysymysmerkiltä. Mitään menovarauksia ei ole, ja lähes kaikki askareet on tehty. Ehkä jatkan sitten isäni muistelmien puhtaaksikirjoittamista. Sitä on onneksi aina, sillä isä on itseeni verrattuna tosi ahkera; tekstiä tulee päivittäin. Eräänlaista nuoresta asti kantanutta kurinalaisuutta, sen olen näitä tekstejä kirjoittaessani oppinut ymmärtämään.

Joten, kuppi tyhjäksi ja hommiin.