Epätodellista

... ja kohta on taas viikkoa vanhempi. Maanantain ja perjantain väliset päivät ovat kuin ohut täyte niiden välissä. Viikonloppuko sitten kuorrute? Ehkä niinkin. Huimaa vain, kuin huomasin että nyt olen jo lähempänä seuraavaa vuosipäivää kuin edellistä. Silloin on talvi, pakkasta ja lunta, mutta kuitenkin jo aavistus tulevasta keväästä.

Paljon ehtii tapahtua sitä ennen. Jokainen alkava päivä on lupaus jostain uudesta. Sen tietäessään on kiva nousta aamuisin, vaikka väsyttäisi. Onkin vaikea ratkaista, kumpi on mukavampi vuorokaudenaika: silloin kun menee nukkumaan, vai kun herää. Nukkuminen on harrastuksista mieluisin, varsinkin nyt kun korvatulppien ansiosta voin nukkua katkotta lähes koko yön.

Toisinaan häiritsee tämä yltiöoptimistinen asenne. Pääsääntöisesti päivät kuitenkin sujuvat ilman mainittavia yllätyksiä tai ihanuuksia. Kaiketi se on sama kuin niin monessa: matkalla oleminen on tärkeämpää kuin perille pääsy, ja niin kauan kuin odotan jotain upeaa tapahtuvaksi olen onnellinen. Saavuttaessani aikanaan sen, jota olen odottanut tai kaivannut, saattaa se muuttua tavanomaiseksi ja siten tavallaan menettää arvonsa.

Kummallinen on tämän ihmisen luonto.

... sateesta huolimatta pohjoisen puolella oleva lämpömittarini näyttää +20 astetta. Loivaa raikastumista on havaittavissa, ja ensi yö on ehkä helpompi. Tai, viime yötähän en ollutkaan omassa punkassa, vaan yökylässä. Ystäväni tuttavani ratiritiralla soitti kysyäkseen tulenko saunaan. Vastausta ei tarvitse epäillä, ja niinpä sain saunan lisäksi hyvää ruokaa hyvässä seurassa. Vaihteeksi ihan mukavaa. Nämä tapaamiset toistuvat muutaman kerran vuodessa.

Saunaa ja hyvää seuraa muutaman kerran vuodessa, kuinkahan kauan saan elää tällä tavoin. Kauhea ajatus nousi takaraivoon: mitä jos näin menee seuraavat 30 vuotta...? Teoriassa ihan mahdollista, sillä olemme pitkäikäistä sukua. Ehkä siihenkin tottuu; että on se yksinäinen sukulainen, joka pitää muistaa kutsua erilaisiin juhliin; että matkustaessaan varaa vain yhden matkan; että pakolla koettaa kehittää erilaisia harrastuksia ettei tule hyväätarkoittavia neuvoja muilta...

Väsymys teettää mustia ajatuksia näemmä. Viime yö meni vähin unin, ja päivän ukkosmainen sää aiheutti päänsäryn johon sain apuja=tabuja vasta työpäivän jälkeen. Kotona otin ekku tunnin nokkaunet, tietenkin vasta sen jälkeen kun olin tsekannut sähköpostit sekä vapaat vuokra-asunnot.

Kohta taas pääsee peiton alle, ahhhh.

...hellepäivän jälkeen. Päivän kuumuutta saa tosin nauttia vasta työpäivän jälkeen, jolloin silloinkin on järkyttävän kuuma. Kuinkahan lienee keskipäivällä, jaksavatko ulkotyöntekijät työskennellä vai onko heillä lakisääteinen helleraja, kuten talvipakkasilla on pakkasraja? Myös olen ihmetellyt, kun päivällä korkea lämpötila tuntuu pelkästään mukavalle, ja yöllä vastaavasti tukalalle.

On viittä vaille täysin tyyntä. Illan rauha laskeutuu jälleen, on selkeä ero pari tuntia takaperin vaikuttaneeseen meluhumuun. Töiden jälkeen käväisin palauttamassa väärät maalit, ja sen jälkeen polkaisin läheiselle puistoalueelle, jossa hiukan trimmasin fillariani; kiinnitin taustapeilin ja säädin vähän muutakin. Vielä pitää palata samaan teemaan, sillä ei tullut oikein hyvä.

Tällä viikolla saan kuulla, voinko aloittaa opinnot työn ohessa. Suurin mutta asiassa on, onko työnantajalla sopivaa uhria tutoriksi näyttöjä vastaanottamaan, sekä muutoinkin olemaan tarvittaessa avuksi. Koulu alkaa infolla jo keskiviikkona... oi jospa saisin olla mu-ka-na. Opiskelun myötä poistuisi usea elämäni epäkohta. Pidän itselleni peukkuja.

Taustalla pulputtelee vienosti vastalaittamani kotiviini, oma kämppikseni.

...uinahtaa, päivyt vetten ja metsien taa. Kai laulu näin meni, vanhoja iltanuotioita muistellen? Käväisin jälleen parin tunnin pyöräkiekalla, josta tosin melkein tunnin istuin rantakivikossa ristikkolehteä ratkoen. Olisinpa vain saanut yhteen kuvaan kaikki viisi kuumailmapalloa, jotka puolisen tuntia olivat samanaikaisesti taivaalla.

Hyvä näinkin. Sain nauttia kuumasta ilta-auringosta, meriheinien hajuista, sekä ohikulkevien ihmisten äänistä. Paluumatkalla kohtasin vielä nuoremman systerin, joka oli samoin ollut ulkoilemassa. Harvinainen yhteensattuma. Iltapäivä oli siis sangen onnistunut. Kotiin palattuani ensimmäiseksi helteen kostuttamat kamppeet vaihtoon, olo oli kuin uudestisyntyneellä.

Päivällä sain puhelun asunnonvälittäjältä. Hän soitti viime viikolla näkemästäni kaksiosta, johon olin kertakaikkisen ihastunut, ja jonka uskoin menneen toiselle ja olin ajatukseen sopeutunut. Niin oli käynytkin, mutta tämä välittäjä oli niin korrekti, että soitti vielä asiasta kertoakseen. Ja samalla (oma huomioni) veistä haavassa vääntääkseen; harmitti näet etten asuntoa saanut. Huoh.

Kai se minun kotini vielä vastaan tulee, missä sitten lieneekin.

huonompi ilta. Näitäkin on; päivä menee upeasti, ja sitten jokin tökkäisee ja se on siinä. Itselläni tämä kävi töistä palattua, kun pistin asuntohaun päälle ja: miksi ihmeessä laitoin aluehauksi edellisen kotikuntani? Siis paikkakunnan, josta minut lähetettiin pois, vastoin omaa tahtoani? No, kuinka ollakaan, haun toinen tai kolmas kohde oli tuttuakin tutumpi rakennus ja that's it.

Alkoi tehdä niin huonoa, että polkaisin fillarin liikkeella ja poljin kaksi tuntia melkein yhtä soittoa. Pysähdyin toki välillä kauniille maisemapaikalle, jossa istuin puolisen tuntia kyynel silmäkulmassa. Kuka on väittänytkään, että maailma olisi oikeudenmukainen paikka? Kysyi joku joskus.

Palattuani kämpille laitoin uudet haut päälle, ja koetin unohtaa aiemmat huuhailuni. Fiilis oli kuitenkin kadonnut. Siirrän siis sovinnolla kaksion/kolmion etsimisen huomiselle toivossa, että silloin on taas parempi päivä. Kysymys ei siis ole materiasta eli isomman asunnon etsimisestä, vaan tavallaan henkisen, uuden ja isomman asunnon löytämisestä. Päässä on vikaa vikaa vikaa.

Näitä juttuja ei ymmärrä kukaan, joka ei ole kokenut totaalista jättämistä...