Epätodellista

Pähkäiltiin viikonlopun ohjelmaa; harkittiin lavalle lähtöä la ja laduille su. Kumpainenkaan ei toteutunut, ja suksensa jöröttivät hangessa, sauvojen lenkit tuulessa hiljaa heiluen. Meillä oli molemmilla ollut hankala työviikko, ja niinpä tuli ohjelmanmuutos: otetaas "lärvit". Saunominen sopi teemaan, ja niinpä lauantai kului näissä merkeissä... Tosin meidän "lärvittely" oli aika kesyä verrattuna nuoruusmuistojen vastaaviin tapauksiin. Kuitenkin, ennen kuin huomattiinkaan, hän nukahti aivan kesken kaiken, ja minä hänet hellästi peittelin - jääden itse vielä puikottelemaan toviksi.

Ah autuasta, hidasta heräämistä lauantaina, kun edessä on vielä miltei täysi vkl! Katsahdettiin jossain vaiheessa ikkunasta, ja todettiin että nyt on villasukkapäivä. Peiton alla. Sitä ei moni tiedä, mitä kaikkea kivaa voi tehdäkään peittojen alla :) Voi keskustella henkeviä, voi torkkua. katsella leffoja yms. vaikka mitä kivaa. Kello oli jo iltaviiden kun ns. lopullisesti noustiin vetämään vaatteita ylle.

Yllätys tuli, kun avattiin ovi: lunta oli about 80cm eikä askeltakaan päässyt. Onneksi pidän lumityökaluani oven vieressä, joten valmistelujen jälkeen päästiin loppujen lumien kimppuun. Ensin tsekattiin Ikäneidon kunto, joka osoittautui kohtalaiseksi - tarkempi syyni sitten joskus naapurikunnassa. Lunta oli kuitenkin lähdettävä viskomaan, sillä ystäväni auto oli pojallaan, joka oli tuota pikaa tulossa isäänsä noutamaan kotiin.

Yöksi pistin korvatulpat, sillä möörönköörön ohimarssi oli odotettavissa...

Viikonloppu antoi luvan toivoa valonpilkahdusta. Menin ystäväni luo la-ip, ja päivä kului miltei kuten ennen, puuhastellen, saunoen yms. Keskusteluaikaa koetettiin järjestää, mutta jälkikasvunsa ollessa molempien paikalla ja heillä kovasti asiaa, ei asia ollut aivan yksinkertainen. Yökin meni miltei normisti, kylkikyljessä nukkuen. Aamulla sitten, ekan aamiaisen jälkeen vetäydyttiin kamariin tavoitteena kunnon keskustelu aiheesta...

Ja taidettiin onnistua puhumaan asiat miltei halki. Ensin hän, rauhalliseen tapaansa, kelasi viikon ajatuksensa, ja mitä oli ehtinyt meidän vuoden taipaleestamme pohtia. Sävy oli aivan positiivinen, vaikka paikoin vähän kirpaisi. Oman vuoroni viimein tullessa saatoin vain koettaa välittää hänelle ymmärrettäväksi, että olin kovin pahoillani mokastani ja että tarkoitus ei ollut ollut se mitä hän ensinnä oli ajatellut. Luulen (ja toivon) hänen sen uskoneen.

Loppusunnuntai oli sitten meidän. En mene yksityiskohtiin, mutta ainakin itselläni oli keventynyt olo, ja saatoin nauttia yhdessäolostamme. Toivon hänen tunteneen samoin. Anyway, se kävi selväksi että tykkäämisessä minä olen häntä edellä - en tiedä tunteeko hän kuuna päivänä samoin? Kerran Suuren Rakkauden (yksipuolisesti) kokeneena osaan iloita tästä ihmisestä, joka antaa minulle niin paljon positiivista energiaa, ja mahdollisuuden näyttää se.

... on epävarman epätietoisen hämmentyneen pelokas olo. Miten meidän näin kävi, ja miten tulee käymään, käykö mitenkään, hyvin tai huonosti? Ajatuksiin ei mahdu muuta kuin tuo. Työpäivät, ajomatkat, kotonaolotunnit, menetetyt yöunet - kaikki tiet vievät sylttytehtaalle so. omaan mokaan ja sen mahdolliseen seuraukseen. Viestittelyt ovat olleet lyhyitä, ilman tietoa siitä minkä haluaisin kuulla: tästä jatketaan!

Epätoivoinen ihminen ei ole kovin seurallinen, aikaansaava tai ylipäätään mitään. Pakolliset tulee tehtyä niin töissä kuin kotona, kaikki muu aika menee tuijotteluun ja asian märehtimiseen.Sitä kun alkaa tottua toiseen ihmiseen, ja vaikka tulevaisuuteen ei ole nähnytkään, on ainakin kuvitellut sen olevan yhteisen tämän ihmisen kanssa - jossain muodossa. Jos tällainen itserakennettu visio nollataan, on tilalle vaikea kuvitella yhtään mitään muuta.

Väärin sinänsä, että koko tilanteen ratkaisun avain on yhdellä ihmisellä? Toisaalta mielessä käy, että (melkein) mieluummin tätä epätietoisuutta kuin tieto kaiken päättymisestä!

Elämä on joskus varsin oikukasta, ettei suorastaan pirullista. Juuri kun edellinen kirjaus hehkutti miten "todella upeeta" kaikki on, niin nyt maailma myllähti nurinniskoin. Sunnuntaina tein pahan mokan, jota sitten puitiin koko loppupäivä. Toivon ettei jää viimeiseksi mokakseni - tai tulipa hullusti ilmaistua: toivon että yhteinen taival jatkuu vaikka mokienkin kanssa.

Ihminen on kuitenkin siellä olemassa, ja juuri tekstaili voinnistani. Juuri samalla hetkellä kuin itse olin tekstaamalla hänelle samanlaista viestiä. Päivä on mennyt erittäin alakuloisissa tunnelmissa, eikä ulkoinen olemukseni ole varmaan muuta ilmaissut. Turvonneet, punareunaiset silmät kielivät mitä mielessä.

Huoh. Päivä kerrallaan on taas mentävä vaikka kuinka sattuu. Ihminen ei näemmä milloinkaan ole liian vanha tuntemaan "sydänsuruja".