Yhä vain

... on epävarman epätietoisen hämmentyneen pelokas olo. Miten meidän näin kävi, ja miten tulee käymään, käykö mitenkään, hyvin tai huonosti? Ajatuksiin ei mahdu muuta kuin tuo. Työpäivät, ajomatkat, kotonaolotunnit, menetetyt yöunet - kaikki tiet vievät sylttytehtaalle so. omaan mokaan ja sen mahdolliseen seuraukseen. Viestittelyt ovat olleet lyhyitä, ilman tietoa siitä minkä haluaisin kuulla: tästä jatketaan!

Epätoivoinen ihminen ei ole kovin seurallinen, aikaansaava tai ylipäätään mitään. Pakolliset tulee tehtyä niin töissä kuin kotona, kaikki muu aika menee tuijotteluun ja asian märehtimiseen.Sitä kun alkaa tottua toiseen ihmiseen, ja vaikka tulevaisuuteen ei ole nähnytkään, on ainakin kuvitellut sen olevan yhteisen tämän ihmisen kanssa - jossain muodossa. Jos tällainen itserakennettu visio nollataan, on tilalle vaikea kuvitella yhtään mitään muuta.

Väärin sinänsä, että koko tilanteen ratkaisun avain on yhdellä ihmisellä? Toisaalta mielessä käy, että (melkein) mieluummin tätä epätietoisuutta kuin tieto kaiken päättymisestä!