...marraskuun ajan, tuntuu ikuisuudelta. Onneksi voin rajoitetusti käydä vanhuksien koneella, sen minkä kehtaan käydä netissä olemassa.
Olen siis muuttanut pankin kanssa omaan kotiin. Joka tuntuu siis niin omalta, että on kuin olisin asunut siellä jo 15 vuotta. Ei haittaa, vaikka mööpelit vielä puuttuvat; kun saan netin toimimaan, paneudun jälleen Huuto.netin jännittävään maailmaan.
Joten, toistaiseksi vain näin, vähän kerrallaan.
...viimeiset pari viikkoa. Täytyy myöntää että vanhaa alkaa oikein väsyttää. Kaikki on ok; ajattelemista, suunnittelemista ja jännittämistä on vain niin hurjasti, että ei näillä kalkkeutuneilla aivosoluilla riitä kapasiteettia kaiken käsittelyyn. Siitä kaiketi onnellinen uupumus. Onnellisuus tulee siitä, että olen päässyt elämäni järjestämisen alkuun, joka muutaman viime vuoden taantuman jälkeen maistuu elämälle.
Pistin lautaselle Stevie Ray Vaughan-vainaan levyn, joka on tosi massiivisen mahtavaa musaa. Pidän siitä juuri sen vuoksi, että siinä on myös elämän maku. Vaikka taituri itse onkin manan majoilla. Silmät kun pistää kiinni, näkee hattupään kasvojenilmeetkin kun hän oikein keskittyy johonkin tiettyyn kohtaan... Namia.
Kohta tulee poju tänne; nuorimmaiseni on lähdössä entisille asuinsijoilleni syyslomakseen, ja tästä on aamun bussiin helpompi lähteä. Poloinen joutuu nukkumaan vieressäni, sillä toinen sänky on varattu täällä asuvalle isolleveljelleen. Eipä hän tuntunut pahastuvan kun muistutin tästä epäkohdasta. Ehkä hän on päässyt sen vaiheen yli, kun hänelle ei varhaismurkkuna äiti kelvannut bussissa viereenkään.
Nyt ovikello soi, tai oikeammin koputus. Meillä on sellainen tapa...
päivä tänään. Oli sitä kyllä eilinenkin; puhelin soi vähän päästään, mikä on hankala tilanne tällaiselle asiakaspalvelutyöntekijälle. Pirinöitä aiheuttivat asunnonvälittäjät sekä pankki-ihmiset. Kiva kun joku välittää, ihan totta. Niinpä sovin eilen muutamat tapaamisajat, kävin töiden jälkeen kahdessa niistä sekä jatkoin samaa rumbaa tänään. Itse asiassa, jos alat tuntea itsensä syrjäytyneeksi ja yksinäiseksi, tämä on siihen hyvä lääke: ilmoita vain kiinnostuksesi kaiken maailman hankintoja kohtaan, kuten esimerkiksi asunnon hankkimista. Saat heti yhteydenottoja ja sosiaalielämäsi paranee ainakin 200%.
Tänään kylläkin oikein tosissaan innostuin. Vielä tämän illan aikana pitäisi ottaa välittäjään yhteyttä hui. Ei pitäisi näin riehaantua. Varsinkaan kun kämppä oli aivan järkyttävässä kunnossa. Jotenkin vain silmä näki sen mahdollisuudet; lisäksi tykkäsin ympäristöstä, mikä vaikuttaa tosi paljon tällaiseen päätökseen. Onhan kysymys isosta, ehkä loppuelämän asiasta. Ainakin jos tästä tulee omistusasunto, kuten koetan saada asian kääntymään; tosin kävin katsomassa sitä vain vuokraussilmällä.
Elämä alkaa olla aika jännittävää... aamulla ei tiedä kuinka ilta päättyy. Kotiin on niin rauhoittavaa tulla, vaikka onkin tällainen pikkuruinen nukkekodinomainen luukkunen. Illan mittaan on pari tuntia aikaa pistää mennyt päivä ruotuun ja funtsia seuraavaa. Toivottavasti kuntosalin tytteli muistaa huomenna laittaa saunan lämpenemään; tänään oli valtava pettymys kun jouduin tyytymään suihkuun...
Tällaisia pohdintoja tänään, koko päiväkö näissä meni?
miettiä mennyttä päivää muutamalla sanalla. Tuntuu näet siltä, että kun on koko hemmetin pitkän päivän fundeerannut miljoonia asioita, alkavat asiat nyt olla niin puhkiajateltuja ettei enää synny mitään luovaa. Jotenkin vain pitää vielä vähän, ihan oman rauhansa vuoksi. Ja, jos ei mitään pistä
'näkyviin', voi viikon kuluttua tai jo huomenna ihmetellä, mitä sitä on tullut touhuttuakaan.
Selasin juuri (luvalla) isäni päiväkirjaa 60-luvulta. Paksu vihko täynnä tiheää käsinkirjoitusta. Tekstit ovat sitä, mitä päässä on kiehunut, ja kun ne on paperille saanut, on luultavasti vähän helpottanut. Sivullisen niitä on kyllä lähes mahdoton ymmärtää, siksi paljon henkimaailman asioita niissä käsitellään. Henkimaailman asioilla tarkoitan sellaisia, jotka eivät sivua arkisia tekemisiä tai tapahtumia. Päiväkirjoja kuitenkin.
Olisi hienoa, jos itselläkin olisi esittää tällaisia dokumentteja jälkipolville. Paljonhan päässäni on liikkunutkin näinä 50 vuotena, mutta taitaa kallo olla mallia seula, tai sitten siellä on piiloarkistoja. Toisaalta, lieneekö kenelläkään toisella samaa fiilistä työpäivän päälle kuin itselläni: hattu / kypärä kiristää ja tuntuu ahtaalle; on kuin kallo olisi aavistuksen turvoksissa?
Koittaa päivän paras hetki eli nassunpesun jälkeen yöpuulle yess.
..., ei niitä paljoa ole. Heräämisen jälkeen meni vartti fundeeratessa maailman menoa; työasioita, viikolla tapahtunutta ja tämän viikonlopun ohjelmaa. Mieluimmin vain olisi aloillaan; vanhempien kannettava on kuitenkin haettava tänään huollosta ja vietävä huomiseksi heille. Toivon, että harhaileva kursori on saatu aisoihin, en enää kolmatta kertaa haluaisi sen takia liikahtaa stadin suuntaan.
Viikko oli poikkeuksellisen ohjelmoitu. Kolmena iltana peräkkäin olin vasta iltayhdeksältä kotona. Sinänsä ihan ok-menoja; vanhaa vain ei innosta kovin monet riepotukset. Messut Tampereella olivat hieno kokemus, siellä näki hiukan, mistä omassakin työssäni on kysymys; kyselemällä sain paljon apuja jatkoa ajatellen. Yksi tyhmä kysyy enemmän kuin kymmenen viisasta ehtii vastata; niinpä tulen vielä saamaan sähköpostia teemaan liittyen.
Kuntosalitiivistyminen ei vielä näytä ulkoisia tuloksia, mikä harmittaa, vaikka tajuankin ettei kolmessa viikossa karisteta kolmen vuoden aikana saatuja rasvakertymiä. Olen ollut jokseenkin aktiivinen itserääkkääjä, ja siksi haluaisin 'palkinnon' vaikka vaatteiden löystymisen muodossa. 'Heti kaikki mulle nyt' -ei siis toimi. Kärsivällisyyttä peliin: annan itselleni aikaa vuoden loppuun asti saada 10 kg tiiviimpään muotoon; ei vaa'an vaan senttien suhteen.
Joten, ei kun ulos ja fillarin päälle; sääkin näyttäisi olevan ok.
