Onpahan ollut sutinaa...

...viimeiset pari viikkoa. Täytyy myöntää että vanhaa alkaa oikein väsyttää. Kaikki on ok; ajattelemista, suunnittelemista ja jännittämistä on vain niin hurjasti, että ei näillä kalkkeutuneilla aivosoluilla riitä kapasiteettia kaiken käsittelyyn. Siitä kaiketi onnellinen uupumus. Onnellisuus tulee siitä, että olen päässyt elämäni järjestämisen alkuun, joka muutaman viime vuoden taantuman jälkeen maistuu elämälle.

Pistin lautaselle Stevie Ray Vaughan-vainaan levyn, joka on tosi massiivisen mahtavaa musaa. Pidän siitä juuri sen vuoksi, että siinä on myös elämän maku. Vaikka taituri itse onkin manan majoilla. Silmät kun pistää kiinni, näkee hattupään kasvojenilmeetkin kun hän oikein keskittyy johonkin tiettyyn kohtaan... Namia.

Kohta tulee poju tänne; nuorimmaiseni on lähdössä entisille asuinsijoilleni syyslomakseen, ja tästä on aamun bussiin helpompi lähteä. Poloinen joutuu nukkumaan vieressäni, sillä toinen sänky on varattu täällä asuvalle isolleveljelleen. Eipä hän tuntunut pahastuvan kun muistutin tästä epäkohdasta. Ehkä hän on päässyt sen vaiheen yli, kun hänelle ei varhaismurkkuna äiti kelvannut bussissa viereenkään.

Nyt ovikello soi, tai oikeammin koputus. Meillä on sellainen tapa...