Viikon ensimmäinen päivä...

... ja kohta on taas viikkoa vanhempi. Maanantain ja perjantain väliset päivät ovat kuin ohut täyte niiden välissä. Viikonloppuko sitten kuorrute? Ehkä niinkin. Huimaa vain, kuin huomasin että nyt olen jo lähempänä seuraavaa vuosipäivää kuin edellistä. Silloin on talvi, pakkasta ja lunta, mutta kuitenkin jo aavistus tulevasta keväästä.

Paljon ehtii tapahtua sitä ennen. Jokainen alkava päivä on lupaus jostain uudesta. Sen tietäessään on kiva nousta aamuisin, vaikka väsyttäisi. Onkin vaikea ratkaista, kumpi on mukavampi vuorokaudenaika: silloin kun menee nukkumaan, vai kun herää. Nukkuminen on harrastuksista mieluisin, varsinkin nyt kun korvatulppien ansiosta voin nukkua katkotta lähes koko yön.

Toisinaan häiritsee tämä yltiöoptimistinen asenne. Pääsääntöisesti päivät kuitenkin sujuvat ilman mainittavia yllätyksiä tai ihanuuksia. Kaiketi se on sama kuin niin monessa: matkalla oleminen on tärkeämpää kuin perille pääsy, ja niin kauan kuin odotan jotain upeaa tapahtuvaksi olen onnellinen. Saavuttaessani aikanaan sen, jota olen odottanut tai kaivannut, saattaa se muuttua tavanomaiseksi ja siten tavallaan menettää arvonsa.

Kummallinen on tämän ihmisen luonto.