Ajankulukkeeksi...

on ollut vaikka mitä, niin että vallan hätkähdin huomatessani että edellisistä merkinnöistäni on kulunut jo 1,5 viikkoa. Ei siinä mitään vahinkoa ole tapahtunut; elämä ja olo on samoilla raiteillaan kuin ennenkin. Tavallaan olen iloinen, ettei enää ole aivan pieniä lapsia hoivattavana, sillä kuinka aika riittäisi olemaan 100% äiti, siivooja, ruoanlaittaja, kuski ja ties mitä.

Voisi kuvitella, että tällä kiireellä saisi jotain suurta ja näkyvää aikaan? Kattia kanssa, yhtä näpräämistä se on pienien ja olemattomien asioiden parissa. Voisihan ajan toki huonomminkin käyttää; vaikka huonoa elämää viettämällä tai rötöstelemällä. Se nyt vain on niin, että vanhemmiten ajan käsite on todella toisenlainen kuin nuorena: vaikka aikaa on teoriassa käytössä yhtä paljon, on se käytännössä vain murto-osa entiseen verrattuna. Onko tälle jokin looginen selitys?

Vanhat ihmiset puhuvat ajasta. Ehkä siitä syystä että se vähenee koko ajan. Siis siitä puhe mistä puute? Olisi niin paljon kaikkea tekemistä, eikä aika yksinkertaisesti riitä kaikkeen. Nyt olisikin tärkeää osata lajitella tekemisensä tärkeysjärjestykseen. Sekään ei ole yksinkertaista, sillä lajittelukin pitää lajitella, luokitella. Tärkeät joita haluaa, tärkeät jotka on pakko, tärkeät sitä ja tätä. Tämän suunnitteleminen jo vie niin paljon aikaa, että taidan luovuttaa, mietin sitä vaikka viikonloppuna...

On iltahuilin ja luovuttamisen aika.