Helmikuun ekana

... nimipäiväonnitteluja tullut muutamia - kurssikavereilta, lapsuudenystäviltä. En odottanutkaan omilta sisaruksiltani, joihin katkaisin yhteydet viime vuoden puolella. Toivottavasti jatkavat samalla linjalla tulevana syntymäpäivänäni. Elämä sujuu näinkin hyvin, todella hämmästelen miksi ei enempää sureta välirikko.

Toinen asia sen sijaan surettaa: poikani joka uppoaa yhä syvemmälle vaikeuksiinsa. Kuittasi eilisiltana, että kiitti v...sti, tyttöystävä oli kuulemma jättänyt hänet. Mun vikani ilmeisesti. No joo, tiedänhän että on ihmislaji, joka narisee kaikki muiden syyksi. Tai, kun todellisuudentaju hämärtyy, kenellä mistäkin syystä, on helppo nähdä kaikki vaikeudet/vastoinkäymiset muiden aiheuttamiksi.

Niputin eilen heidän tavaransa, toivossa että pääsen niistä pian eroon -> huushollini päivittyy tehdasasetuksiinsa eli omaan järjestykseeni. Miten olen jaksanutkaan tässä sekamelskassa; vaatteita ym. sälää joka nurkassa, tasolla, kaapeissa. Ketään ei ole tohtinut pyytää käymään koska a) nuoret ovat saattaneet loisia täällä b) jos eivät, niin ainakin heidän aiheuttama siivottomuus olisi häirinnyt.

Kaikesta huolimatta, elän tuskassa poikani vuoksi, ja sen vuoksi olen alkanut etsiä mökkiä/taloa jostain riittävän etäältä, minne hän ei laiskuuttaan jaksaisi lähteä hakemaan apua/turvaa. Miksi näin? Siksi, että pelkään itse romahtavani, tai että poika aina vain uudelleen jättää oman elämänsä sijoilleen, yrittämättäkään siitä nousta kun tietää pääsevänsä suojiini. Itkettää, teen miten päin hyvänsä.