Miten päättynee

... tämä piina. 8kk kulunut ja olen jo pudonnut tästä maailmasta. Menneellä viikolla iski todella sellainen outo tunne, että en enää ole täällä. Joskus ajoin tuttua reittiä, ja ykskaks huomasin ihmetteleväni missä olen. Aamuiset töihinlähdöt ovat mekaanisluonteisia heräämisestä lähtien. Tosin peiton alla tulee funtsittua kymmenisen minuuttia, että minä en halua, minä en jaksa, onko pakko. Sitten siitä nousee pakolla ja alkaa valmistautua - mennessä olo on kuin huppupäisen miehen saattelemana.

Pari viikkoa sitten tt-lääkäri kirjoitti 2 kerran psykiatrikäynnin; tämä konsultoisi mitkä toimenpiteet olisivat toimivimmat - psykoterapia tai työuupumuskuntoutusjakso. Tiistaiksi olen varannut ajan. Skeptinen fiilis jo ennen sitä... ei hyvä tunne? Meinaan, on uskottava siihen mitä haluaa, niin se ehkä toteutuu.Olen vaan huomannut koko tämän prosessoinnin aikana, että on tosi vaikeaa saada vastapuolta ymmärtämään kaiken vaikeuden syytä - enhän itsekään sitä tiedä. Paras vastapeluri olisi sellainen, joka tietäisi mitä työnkuvani oikeasti on ja mitä se edellyttää.

Ystävääni en enää halua rassata näillä murheilla, sillä hän on "vain" ihminen, ja toimii sen mukaan. Ts. jos avaudun hänelle asioistani, haluaa hän vastaavan määrän/ajan minun huomiotani omissa asioissaan. Mutta, kuten eilen hänelle suoraan sanoin, olen niin piipussa että jo omien asioideni purkaminen syö energiaa siinä määrin, että en jaksa olla korvana ja kommentaattorina hänen asioilleen.

Huomenaamulla taas - ja lähteminen on kuin mestuulle...