Toinen mahdollisuus

Kuuntelin tälle aamua erään ystäväni suosituksesta oheisen kappaleen. Kuuntelin ja itkin. Kappale on kaunis, mutta jotenkin tähän hetkeen kyyneleet eivät olleet surua. Ennemminkin, kuin sielun puhdistautumista.

Mietin elämääni ja sitä, että vaikkakaan en enää kerää itselleni toisten ihmisten tunteita läheisriippuvaisen pakkomielteisyydellä, niin silti työni on tänä päivänä lähes päivittäin täynnä ihmisten surua, traumoja, vihaa ja tuskaa. Vastapainona tietysti vuorottelevat toivo, usko elämään, selviytyminen ja asioiden hyväksyminen. Ilosta ja riemusta puhumattakaan.

Mutta koska olen tunteiltani varsin herkkä, lähes poikkeuksetta jokaisen ihmisen tarina koskettaa. Vaikka osaankin jo tietyllä tavalla olla ottamatta toisten murheita kantaakseni, silti jokaisesta jää jonkinlainen jälki sisimpääni. Ehkä tämän aamun kyyneleet olivat sisimpäni puhdistamista noista ihmiskohtaloista.

Olen aikoinaan inhonnut itkemistä. Lähinnä siitä syystä että minua kiusattiin koulussa ja kiusaus vain lisääntyi jos tuolloin itkin. Löytäessäni päihteet, oli kuin olisin päättänyt että nyt saa kaikki tunteilut osaltani riittää.

Tänään sensijaan olen äärimmäisen onnellinen siitä että osaan tuntea jo likipitäen tunteiden koko kirjon. Parhautta myös se etten häpeile niitä enää näyttää. Toisaalta tälle aamua ymmärsin itselleni varsin tärkeän asian. Noihin tunteisiin ei silti tarvitse jäädä kiinni. Niistä voi aivan huoletta irroittaa otteensa. Ne palaavat kyllä, kun elämä tarjoilee taas tilanteista joista nämä yhdet tärkeimmistä osista minuuttani ovat tarpeen.

Muutoinkin mietin itseäni ja sitä kuinka aina ja kaikessa olen tehnyt asioita joko täysillä tai en ollenkaan. Nyt miettien yhä tietyiltä osin tehden.

Oivalsin että mikäli elän yhä tällätavoin, moni hyvä asia elämässäni kärsii, siinä sivussa minäkin.

Nyt sensijaan että keskittyisin aina pelkästään yhteen asiaan elämässäni 110 lasissa, voin ottaa jokaiseen päivääni palan sieltä, toisen täältä ja tällätavoin välttyä siltä että joku osa jäisi huomioitta.

Ihmiselle joka on ryypännyt itsensä melkein hengiltä, syönyt lääkkeitä enemmän kuin laki sallii, uhkapelannut oman ja siinä sivussa muutaman muunkin ihmisen omaisuuden, urheillut, tehnyt töitä ja esimerkiksi opiskellut lähes pakonomaisesti, tällainen pala sieltä, toinen täältä -ajatus, on oivalluksena varsin mullistava.

Voin siis aivan hyvällä omalla tunnolla opetella ottamaan elämän ja sen suomat asiat pieninä hippusina. Ilman että jokaista asiaa, tunnetta tai tapahtumaa tarvitsee alkaa ahmia kerralla.

Voin esimerkiksi tehdä töitä, harrastaa, tavata ystäviä, olla läsnä perheelle ja varsinkin itselleni aina hetken päivästä, eikä siten että alkaessani yhteen noista edellä mainituista, intensiteetti on sitä luokkaa että kaikki muu elämässäni oleva hyvä siitä kärsisi. Aivan samoin on myös tunteiden laita. Niidenkään ei tarvi olla joko tai. Ilon ei tarvi olla euforiaa, eikä surun tarvitse merkitä voimakkuudeltaan kuolemaa. Vaan myös näissä voi opetella ottamaan itselleen vain palasia. Ainakin niissä hetkissä, missä jokin tapahtuma ei ole laukaisemassa kaiken lamaannuttavaa surua tai tajunnan räjäyttävää riemua.

Elämä ja onnellisuus rakentuu pienistä asioista. Kyse kohdallani tänään onkin enemmän siitä, suostunko kärsivällisesti pieniä palasia kasailemaan, vai pyrinkö äkkiä nyt heti haalimaan niin suuren palan, että se peittää kaiken muun.

Hyväksyminen. Sanana ei kovinkaan kummoinen, mutta asiana sitäkin merkityksellisempi. Nimittäin kun ihminen kykenee hyväksymään jonkin asian, olosuhteen tai vaikkapa vallalla olevan tunnetilan, elämä helpottuu samantien. Mutta. Miksi sitten meidän ihmisten, ainakin minun tulee säännöllisin väliajoin kipuilla mitä erilaisimpien asioiden kanssa? Uskoisin tässä olevan kysymys, ei enempää, eikä vähempää kuin siitä että kasvu yleensä tekee kipeätä.

Muistan lapsuudestani ajan, jolloin koin säännöllisesti kovia kipuja jaloissani. Kasvukipuja. Muistan kuinka laitoin niihin kipuvoidetta, villasukat ja nostin jalat aina seinälle, jotta pystyin nukkumaan. Ehkä tuo kuvastaa hyvin sitä kuinka kipu myös henkisellä puolella kasvattaa minua ihmisenä. Kasvoinhan tuolloin lapsuudessanikin ihmisenä, joskin fyysistä pituutta.

Juuri tähän hetkeen olen kamppaillut oman riittämättömyyden tunteeni kanssa. Siihen liittyy tämän hetkisessä elämässäni pari asiaa. Toinen niistä on tämä nykyinen työni ja siihen liittyvä jatkuva, säännöllinen reissaaminen. Kipuilen sen asian kanssa, kun en voi olla kahdessa paikassa yhtäaikaa. Toisaalta sisimmässäni tiedän, että elämä on ohjannut näytelmääni siten, että olen tässä hetkessä juuri siellä missä minun kuuluukin olla. Kohdaten juuri niitä ihmisiä, joita minun tässä hetkessä kuuluukin kohdata. Mutta. Niin. Koti ja perheeni. Kipuilen hetkittäin sen kanssa, kun toinen puoli minusta haluaisi olla kotona vaimon ja lasten luona. Järjellä ajatellen ymmärrän kyllä että tämän hetken elämässä se ei vain yksinkertaisesti ole mahdollista. Järjellä ajatellen kykenen tuon hyväksymään. Mutta ne tunteet. Tunnetasolla tuon asian hyväksyminen onkin sitten jo heti kokolailla haasteellisempaa. Eikä pelkästään tuon asian hyväksyminen, vaan lisäksi se, että tuon tuodessa tunteisiini riittämättömyyttä, siinä samalla aktivoituu ne osat tunnemuistista, joihin en vielä tähän hetkeen tuon riittämättömyyden tunteeni osalta ole syystä tahi toisesta kurkistanut. Siitä syystä tuo sinällään varsin helposti jäsennettävä ja läpikäytävä tunne muuttuukin kokolailla haasteelliseksi. Lähinnä siitä syystä että pitäisi kyetä kaivamaan itsestään esiin nuo alkuperäiset tapahtumat, joista nämä suht voimakkaat tunteet kumpuavat. Noh, samalla lohduttaudun sillä ajatuksella, että ne nousevat kuin itsestään, kun sen aika on.

Tässä päästääkin kuin kepeästi kävellen aasinsiltaa seuraavaan hyväksymistä vaikeuttavaan asiaan minuudessani, nimittäin kärsimättömyyteen. Kun asioiden tulisi tapahtua nyt. Heti. Eikä viidestoista päivä. Onneksi elämä on tässäkin kohtaa opettanut minua varsin kovalla kädellä siinä, että nopeasti tapahtuvat asiat tuppaavat olemaan asioita joiden äärelle syystä tahi toisesta joudun ennepitkää palaamaan. Jos ei muuta, niin katumaan ratkaisuitani. Olen varsin impulsiivinen ihminen. Siis ihminen joka tekee ratkaisuja hetken mielijohteesta. Vasta lukemattomien nöyryyttävien kokemusten saattelemana olen oppimassa itsehillintää asioissa. Pyrin aina pysähtymään asioiden äärelle, tarkastellen niitä eri näkökulmista, ennenkuin teen hätiköityjä ratkaisuja. Tämä jos joku on helpottanut elämääni huomattavasti. Aikaisemmin kun toimin kokoajan hätiköiden, lopputuloksena oli vain täydellinen kaaos. Nyt kun olen oppimassa jo luottamaan elämään siinä, että asiat tapahtuvat ajallaan, on tuo jatkuva säntäily ja säheltäminen jäänyt jo huomattavan paljon vähemmälle.

Toisaalta tähän hetkeen kärsimättömyys kumpuaa tietyistä olosuhteista elämässäni. Vaikka taas järjellä miettien tiedän asioiden olevan juuri niille kuuluvilla paikoillaan, toisaalta tunteeni on taas aivan eri aalloilla. Kun tuntuu siltä että tuo asia tulisi olla noin ja tuo asia näin. Lopputuloksena on vain varsin yksiselitteinen kaaos sisälläni.

Kärsimättömyys muuttuu kärsivällisyydeksi vain odottamalla. Siinä lause jonka saattelemana päädyin pysähtymään itseni äärelle tälle aamua. Todeten että nyt on aika hieman jarruttaa. Kävin kävelemässä luonnossa, katsellen sen kauneutta. Silti aistimatta sitä. Todeten että taas kerran olen ajautunut väärille urille, kiirehtiessäni asioissa, joiden järjestyminen ottaa aikansa. Juurikin tuo aika, minkä tietyt asiat ottaa, on tarpeen kärsivällisyyteni kasvatuksessa. Mikäli juuri nyt saisin kaikki haluamani asiat sellaiseksi kuin ne itse haluaisin, seuraisi siitä vain se, että taas kohta olisin haluamassa jotakin muuta. Mutta koska tietyt asiat ottavat enemmän aikaa, siinä samalla odotellessani niiden järjestymistä, pystyn tarkastelemaan itseäni siten, etten enää uudestaan ole säntäämässä kohti samankaltaisia ongelmia. Hitaasti tapahtuvat muutokset kun elämässä tuppaavat olemaan pysyvämpiä ja toisaalta juurikin sen myötä myös itse muutun pysyvämmin.

Hiljaa hyvä tulee. Niin myös hyväksymisessä. Se nimittäin ei ole suorite, jonka voin vain järjelläni päättää tekeväni. Sensijaan se, kuten muutkin tunnepuolen asiat, vaatii aikansa, samalla kun ihmisenä kasvun prosessi etenee.

Kuitenkin, katsoessani taaksepäin, näen siellä ihmisen joka joskus olin, mutta jollainen en enää koskaan toivo olevani. Juuri siksi tänäänkin, ymmärrän että nämä kipuilut joita sisälläni käyn, on minulle rakkaudella räätälöity. Aivan kuten kaikki muukin elämässä.

Ylläolevan kuvan tekstin lukiessa, moni meistä ajattelee ensimmäisenä sen etteihän kukaan meistä ole täydellinen. Mutta jos aidosti haluaa elämässään muutosta, paras lähtökohta tuolle muutokselle luodaan siinä kun ihminen oikeasti pysähtyy itsensä äärelle, hyväksyen sen mikä tässä hetkessä toteaa olevansa ja vasta senjälkeen alkaa tietoisesti kulkea kohti muutosta. Tuon hyväksymisen myötä kun tulee aidosti kykeneväksi antamaan itselleen anteeksi kaiken sen minkä kokee väärin tehneensä.

Me ihmiset vain olemme siinämäärin vekkuleita otuksia, että meillä on niin kamala kiire ja tarve muuttaa jotakin itsessämme (mieluiten äkkiä ja heti) ettemme välttämättä malta aidosti pysähtyä tarkistamaan sitä mitä meidän oikeasti tulisi itsessämme muuttaa.

Vasta kun itse kykenin aidosti taas pysähtymään itseni äärelle, muutos joka minun on tehtävä, nousi esille kuin itsestään. Nyt tuota muutosta kohti alkaessani kulkea, totean hyväksyväni itseni tällaisenaan tässä hetkessä ja tällätavoin poistan itseltäni pakon joka yleisimmillään aiheuttaisi itsessäni vain uhmakkaan muutosvastarinnan ja melkein varmasti tulisin vain valmistaneeksi itseni taas kerran uudelle pettymykselle.

Anteeksianto on asia joka itselleni, kiitos menneisyyteni, on ollut käsittämättömän vaikea asia. Ottaen huomioon sen että elin täysin vastuuttomasti likipitäen parikymmentä vuotta, itselleen anteeksi antaminen ei tapahdu hetkessä. Mutta osaltaan ehkä juuri tämä on se muutos, mitä kohden tämän pysähtymiseni myötä minun nyt on tarve alkaa kulkea.

Olen pyrkinyt tasoittamaan tilini menneisyyden kanssa sekä niiden ihmisten joita tuolla matkallani satutin. Helppoa se oli niiden ihmisten kanssa, jotka olivat valmiit kaikki tekoni antamaan anteeksi. Haaste tuli niiden ihmisten kanssa, jotka halusivat pitää kiinni vihastaan, joka väärien tekojeni kautta heille minua kohtaan oli sisälleen kasvanut. Onneksi näitä ihmisiä ei ollut monta. Sillä vaikka ymmärränkin etten voi vapauttaa heitä heidän omista tunteistaan, on silti kovin surullista todeta itsensä olevan osasyyllinen heidän vihalleen. Lopulta tullaan siihen todelliseen haasteeseen mikä liittyy ihmisiin jotka eivät enää ole täällä ajassa läsnä. Tästä huolimatta koin että halutessani tehdä hyvityksestäni perusteellisen, oli minun kyettävä omalta osaltani antamaan anteeksi itselleni myös näiden ihmisten osalta tapahtunut.

Isäni, mummoni ja paras ystäväni ehtivät kuolla ennenkuin ehdin heidän kanssaan asiat selvittää. Tästä johtuen minun tuli löytää keino jäsentää asiat osaltani siten että voisin saada noiden ihmisten osalta väärin tekemisistäni sisälleni rauhan, vaikken konkreettisesti näiltä ihmisiltä synninpäästöä enää saisikaan.

Tuo prosessi opetti minulle todella paljon. Olinhan pakotettu turvautumaan toisiin ihmisiin, saadakseni paikannettua noiden tekojeni taustalta todelliset motiivini ja niiden kohtaamisen kautta päästä sinuiksi asioiden kanssa.

Juuri tällaisten tapahtumien kautta tänäänkin kykenen kohtaamaan ihmisiä omana itsenäni. Sillä pysyttäytymällä omissa kokemuksissani, tulen enää kovin harvoin tahtomattani loukkaamaan ketään. Tahallinen loukkaaminen kun on elämässäni menettänyt tarpeellisuutensa, ymmärtäessäni vastauksen omaan pahaanolooni sisältäni ja sen myötä tahallisesti tarve loukata ketään on poistunut. Sillä jos joku tässä hetkessä aiheuttaa minulle pahaa mieltä, syy siihen löytyy sisältäni, ei tuosta toisesta ihmisestä, saati hänen tekemisistään tai sanomisista.

Harhauduin vasta kokemuksieni sijaan kertomaan eräälle ihmiselle mielipiteeni asiaan johon hän mielipidettäni kysyi. Jos olisin malttanut pysytellä omissa kokemuksissani, olisin välttänyt pahoittamasta hänen mieltään sanomisillani. Nyt kuitenkin sen tein ja yrittäessäni asiaa hänen kanssaan selvittää, selvittämisen sijasta onnistuin vain pahoittamaan hänen mieltään lisää. Tällaisessa tilanteessa nykyään pysähdyn tarkastelemaan omia motiivejani asioissa sekä ottamaan näistä tilanteista opiksi. Paikallistaessani omat virheeni, kykenen jatkamaan matkaani rauhallisin mielin, vaikkei tämä toinen ihminen minulle sanomisiani antaisikaan anteeksi. Koen nimittäin nykyään niin, että tehdessäni oman osuuteni asioiden selvittämiseen ja pyytäessäni virheitäni anteeksi, jää tuon toisen ihmisen vastuulle haluaako hän tulla minua puolitiehen vastaan, vai jääkö hän kiinni tuohon negatiiviseen tunteeseen jonka täysin tahtomattani tulin hänelle aiheuttaneeksi. Tämä on itselleni tuiki tärkeä anteeksianto, jonka itsessäni tarvitsen kyetäkseni säilyttämään sisälläni sen rauhan jonka tämän jo vuosia kestäneen tutkimusmatkani aikana olen onnistunut paikantamaan.

Lopulta päästään siihen muutokseen, minkä äärelle tälle aamua totesin pysähtyneeni. Minulle suunnilleen pari vuotta sitten useampi ihminen totesi, että olisiko minun jatkuva ajatusteni jakaminen somessa eräänlainen pakokeino omille tunteilleni. Parisen vuotta asiaa kypsyteltyäni totean ymmärtäneeni asian olevan juurikin niin. Tämän oivalluksen tultua tein sisäisen päätösen keskittyä kohtaamaan omia tunteitani. Käytännössä tämä tarkoittaa tässä hetkessä kohdallani sitä että niin tämän blogin kirjoittaminen, kuin jatkuva jeesustelu erinäisillä saiteilla somessa saa nyt jäädä. Päätin nimittäin niin että keskitän nyt kaiken energiani jatkuvien ajatusteni sekä pohdintojeni jakamisen sijasta sisimpäni tarkasteluun. Ainoa kirjoittaminen jota nyt aion toteuttaa on vihdoin ja viimein saattaa todeksi sen jo täälläkin useaan otteeseen mainostamani kirjan kasaamiseen.

Totesin nimittäin tälle aamua itseni äärelle pysähtyessäni, hyväksyväni itseni tässä hetkessä tällaisenaan. Seuraava vaihe prosessissani onkin otsikon mukaisesti kulkea kohti anteeksiantoa ja juuri tuon toteuttamiseen tuon kirjani kasaaminen sopii kuin nenä päähän tai erästä ystävääni siteeratakseni, kuin pylly jalkoihin.

Sen pidemmittä puheitta aurinkoista kevään jatkoa itsekullekin. Muistakaa että vaikka olemmekin täydellisiä juuri tällaisenaan, se ei silti anna oikeutusta ylpistyä vaan sensijaan avaa oven todellisen muutoksen tapahtumiselle elämässämme.

Viimeaikaiset tapahtumat maailmalla aiheuttavat hyvin herkästi meissä ihmisissä pelkoa, mikä sinällään on varsin ymmärrettävää. Vaaran uhatessa, ihminen alkaa vaistonvaraisesti pelätä, kyetäkseen suojautumaan uhkaavalta vaaralta.

Mikä sitten on tässä hetkessä se konkreettinen vaara joka meitä uhkaa? Mielestäni vastaus tähän löytyy itsestä sisältä. Kysyessäni itseltäni mitä pelkään, tulen samalla löytäneeksi myös vastauksen siihen miten minun omalla kohdallani tulee toimia, löytääkseni tarvitsemani turvan elämääni.

Omalla kohdallani ei tarvittu edes terroristien tekemiä brutaaleja pommituksia, kun löysin itseni tämän kysymyksen ääreltä. Itseasiassa jo vuosia sitten. Pelkäsin elämää, toisia ihmisiä. Näennäistä vaaraa jonka koin olevan läsnä kaikkialla ja kaiken aikaa. Kauhistuttavan tästä vaarasta kohdallani teki se että tuo kokemani uhka oli näkymätön. Olisi nimittäin ollut huomattavan paljon helpompi kohdata se sikäli kun se olisikin ollut jokin käsinkosketeltavan konkreettinen. Mutta kaikella tarkoituksensa.

Tuo näkymätön vihollinen kun lopulta sai kuitenkin aikaan itsessäni sen läpi elämäni jatkuvasti kaipaamani muutoksen. Aloin nimittäin tuon vaaran uhatessa toisten tarkastelun sijasta, tarkastella omaa itseäni. Sisintäni. Ymmärsin nimittäin tuon jatkuvan pelontunteen läsnäollessa yhden tärkeimmistä asioista tämän hetken elämässäni. Kaikki tunteet, joita koen ovat minussa, sisälläni. Lisäksi ymmärsin myös samalla sen että nuo tunteet ovat ensinnäkin aitoja tunteita, joita minulla on lupa kokea, mutta toisaalta myös tunteita joiden vankina minun ei siltikään tarvitsisi elää. Olinhan lapsuudestani saakka kasvanut ajatukseen ettei minulla ole lupa tuntea mitään, saati että noista tunteista kenellekään toiselle alkaisin avoimesti puhua.

Tästä päästään itse aiheeseen. Vallankumoukseen, jonka koen läpikäyneeni elämässäni. Kuten jo totesin, ilman terroristeja. Tai noh, toisaalta itse taisin monessa kohtaa olla kävelevä aikapommi. Hetkittäin toimien kuin tämän päivän itsemurhapommittajat.

Tästä päästään siihen varsin yksinkertaiseen toteamukseen, joka kaikessa monimutkaisuudessaan on jokaisen meidän kohdattava ennemmin tahi myöhemmin. Kokiessani pelkoa voin kysyä itseltäni mitä todellisuudessa pelkään tai sitten toisena vähemmän toimivana vaihtoehtonani on tietty jatkaa tuon pelon tunteen kanavoimista itseni ulkopuolelle vihana, pahimmillaan kaiken tuhoavana raivona. Luoja tietää minä toteutin tuota jälkimmäistä niin kauan että se imi kaiken elämän ympäriltäni, samoin kuin itsestäni sisältä. Vasta totaalisesta tyhjyydestä sain tarvittavan kimmokkeen kääntää katsettani 180 astetta, muista, itseeni. Vasta sitten tapahtui jotakin käsittämätöntä. Mitä enemmän tunteistani puhuin, sitä rohkeammin niitä uskalsin kohdata ja sitä vähemmän minun tarvitsi enää syytellä muita ihmisiä pahastaolostani, saati kokea tuota pahaaoloa. Pelko hälveni luottamuksen lisääntyessä ja tänään koen tehneeni sellaisen mullistavan matkan minuuteeni, jota täydestä sydämestäni soisin jokaisen tekevän. Sen myötä kun minusta kasvoi se aito ihminen, joka tänään koen olevani. Ihminen joka ei enää pelkää kohdata elämää ja sen ihmisiä, olivatpa he ihonväriltään tai etniseltä taustaltaan mitä tahansa. Oman pahanoloni kohtaamisen kautta kun opin myös sen, että onpa kyse sitten siitä naapurin tutusta ja turvallisesta peräkammarin pojasta tahi tuhansien kilometrien päästä saapuneesta Abdullahista, kaikilla meillä elämää ohjaavana voimana kulkee matkassamme mukana se mikä meistä tekee ihmisiä, ihonväristä välittämättä. Nimittäin mennyt elämä ja sen kohtaamattomuus. Mitä karmaisevampia tapahtumia ihminen elämässään kohtaa, sitä kovemmin hän keinolla millä hyvänsä yrittää elämässään selvitä tavoittaakseen sisälleen edes hetkellisesti sen tunteen että olisi turvassa. Jokaisella meistä sitten matkamme muovaamana on mitä erilaisimpia keinoja tuon tunteen saavuttamiseen. Metsään mennään siinä kohtaa kun tuota tunnetta ei keinoista huolimatta onnistuta saavuttamaan, vaan se sensijaan aletaan kohdistaa katkerana vihana ympärillämme oleviin ihmisiin.

Kuten aikaisemmin jo totesin, elin elämääni kuin pahainen pommittaja. Minun pommini räjäyttely ei vain tullut ylittäneeksi uutiskynnystä, vaikka tuhon laajuudessa vastasikin lähes Brysselissä paukkunutta pommia. Tajutessani tämän tuhoavuuden, halusin jatkuvan räjäyttelyn sijasta alkaa kokeilla purkaa tuon pommin. Ymmärtäen yksin olevani täysin kykenemätön tähän tehtävään. Mutta tarpeeksi kovasti tuota halutessani, keinot ja sopivat ihmiset löytyivät. Tänään saan elää elämääni siinä mielessä rauhassa, ettei minun tarvitse pelätä räjäytteleväni ympärilläni mitään, saati pelätä enää mitään näkymätöntä vihollistakaan.

Tähän peilaten väittäisin, että mitä tarmokkaammin me ihmiset muiden syyttelyn sijaan keskittyisimme omien pommiemme purkamiseen, sitä vähemmän ympärillämme olisi kaiken tuhoavaa kaoottisuutta ja sen myötä veretön vallankumous tulisi toteutumaan aikanaan.

Kysy tässä hetkessä itseltäsi siis, kuinka paljon hyvää omaan elämääsi saattaisitkaan saada kanavoimalla kaiken sen pelon ja vihan tuottaman energian itsesi rakentamiseen. Toisten ihmisten tuomitsemisesta kun tuskin omaan elämääsi kovinkaan paljon hyvää tulet tuottamaan.

Vallankumous on toteutettavissa. Kysymys kuuluu mitä omassa itsessäsi olet valmis sen toteutumiseksi tekemään.

Alkuun todettakoon se että minulle on tullut tähän hetkeen äärimmäisen tärkeäksi aamuisin viettää hetki herättyäni hiljaisuudessa, pohtien millä asenteella tämän päivän toivon aloittavani. Yleensä päällimmäinen tunne on kiitollisuus sekä siitä kumpuava kiireettömyys.

Nyt useampana aamuna olen todennut olevani tavallista negatiivisempi. Hetkittäin jopa suoraan sanottuna vittuuntunut. Taas kerran keskustelu luotto ystäväni kanssa avasi sisintäni sen että sain kiinni tuon negatiivisuuden alkulähteestä. Kyvyttömyydestä hyväksyä edelleen hetkittäin itsessäni esiintyvää pimeyttä.

Jokaisesta meistä löytyy sisältä valo. Hyvyys jonka ohjaamana kykenemme luopumaan kaiken tuhoavasta itsekkyydestämme. Itsekeskeisyydestä jonka vallassa ja ajamana minäkin vuosikymmeniä satutin itseä sekä siinä samalla jokaista joka elämässäni oli. Tuo suunnaton voima jyllätessään kun tuppaa imemään elämästä kaiken hapen. Sillä mitä enemmän ihminen tuon voiman ohjaamana itselleen elämässä haalii, sitä tyhjemmäksi hän lopulta sisimmässään itsensä kokee. Ei tarvitse kauaa seurata tämän maailman menoa tässähetkessä ymmärtääkseen minkä voiman vallassa ihmiset täällä operoivat. "Minulle kaikki heti ja moninverroin. Sama se muille, kunhan minulla on sitä, tätä ja vielä tuota."

Eikä siinä, en minä tiedostaessani tuon, ole silti yhtään sen puhtoisempi pulmunen. Mutta koska kohdallani tuo itsekkyys oli tappaa, tulin pakotetuksi luopumaan siitä vähä vähältä.

Tässä hetkessä elämääni suurin haaste itseni kanssa kulminoituu siihen että ymmärtäessäni mitä olen, toivoisin kykeneväni olemaan jotain ihan muuta. Paavali sanoi jo raamatussa sen mitä itse tässä hetkessä kipuilen: "Se hyvä mitä minä haluan tehdä, sitä minä en tee, mutta se paha mitä minä en halua tehdä, sitä minä teen."

Olen saanut viimeisen vuosikymmenen aikana elämältä kaiken. Itseasiassa moninverroin. Aloitinhan rakentaa elämäni raunioita likipitäen tyhjästä. Pelkästä tomusta. Päästäkseni tähän päivään, päivään josta ei puutu mitään. Osaanko sitten kokoajan olla kiitollinen tuosta saamastani hyvästä? Paskat. Itsekkyyden vallatessa alaa, haluan lisää ja vieläpä moninverroin. Todellisuudessa en halua, mutta toisaalta en voi tuolle suunnattomalle sisäiselle pimeälle puolelleni siinä hetkessä mitään, kun se alkaa ohjata ajatteluani. Tai itseasiassa voin senverran, että aikaisempaa vastaan kapinointia ja sitä seurannutta yhä kiihtyvää pahaaoloa välttääkseni, pyrin vain toteamaan tilanteen, pyrkien olemaan reagoitumatta näihin ajatuksiini. Ennenpitkää ne vaimenevat.

Syy negatiivisuuteeni tässä kaikessa tulee tässä. Olen saanut siis nyt elää vuosikymmenen pakenematta elämää ja itseäni päihteisiin tai muuhunkaan kaiken tuhoavaan riippuvuuteen. Saaden siinä sivussa elämältä äärimmäisen paljon hyvää. Tänään tarjoilen vertaisryhmässä tavan mukaan kakkukahvit ja sekös minua ärsyttää. Niin hullulta kuin se ensilukemalta kuulostaakin, mutta syy tulee tässä. Ei se etten koskaan ole tykännyt olla huomion keskipisteenä niinkään ärsytä, kuin se että koen yhä hetkittäin olevani ihminen joka ei ansaitse kaikkea tätä hyvää, mitä elämä tarjoilee. Lähinnä siitä syystä, että vaikka pyrkimykseni onkin tänään elää hyvän ohjattamana, pyrkien osaltani tekemään hyvää, niin sisälleni sattuu, kun katson kaikkea sitä pahaa, mitä tässä vuosikymmenen raittiilla pätkällä olen elämässäni läheisilleni aiheuttanut. Syitä on loputtoman monia. Yrittäjyyden haasteista muihin epätoivoisiin selityksiin, mutta ollessani rehellinen itselleni, löydän tuon kaiken kaoottisuuden taustalta tuttuakin tutumman matkakumppanin. Kuinka ollakaan itsekkyyden. "Mutta kun minä haluan!!"

Tiedän silti nykyisen elämäntyylini olevan valovuosien päässä siitä itsekkyydestä jota päihteiden käytön aikaan elin ja hengitin. Mutta silti, yhä tuo "ystävä" minua tällä maallisella vaelluksellani kiusaa. Kuin muistutellen minua siitä mihin tuhontielle tulen lähteneeksi aina jos tuon vaikuttimen ohjaamana alkaisin elämääni elellä. Enää en halua ja siitä syystä tyydynkin tässähetkessä toteamaan tämän toverin olemassaolon, pyrkien hyväksymään tuon pimeän puolen itsessäni, silti alkamatta senkummemmin sen ohjailemana elää, enkä sen enempää sitä vastaankaan kapinoida. Sillä mitä kovemmin itsessä yritän jonkin puolen piilottaa, sitä varmemmin sen kanssa kasvokkain tulen joku päivä seisomaan.

"Tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa. Rohkeutta muuttaa mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Ajattelin kirjoittaa asiasta josta omaan ehkä elämässäni eniten kokemuspohjaa. Matkasta minuuteeni.

Nyt kun katson taaksepäin sitä polkua mitä pitkin tähän hetkeen olen kulkenut, päällimmäisenä tunteena on suru. Suru siitä kuinka raa'aksi ja raastavaksi ihminen oman elonpolkunsa voikaan rakentaa. Silti, tässä hetkessä, kohtaamalla tuon surun, kulkien sen läpi, se paljastaa taustalta sellaisen armollisuuden ja rakkauden joka tekee jokaisesta ottamastani askeleesta kannattavan.

Me kaipaamme rakkautta ja hyväksyntää. Oikeastaan sisimpäämme janoaa sitä. Surullista kaikessa on kuitenkin se kuinka harva meistä todellisuudessa aidoimmillaan tuon saa lopulta kokea. Miksi? Väittäisin että kaikki tuo kaipuu tuota elämämme tärkeintä tunnetta juontaa itsemme sisältä. Itseasiassa omalla kohdallani koettuna ja lukuisten ihmisten kanssa läpikäytynä kaikki kulminoituu siihen elämämme tärkeimpään asiaan, itsensä arvostamiseen. Niinkauan nimittäin kun en kykene arvostamaan itseäni, hyväksyen itseni sellaisena kuin olen, minun kestää juosta kiinni sitä vaikka maailman tappiin, silti sitä koskaan saavuttamatta.

Ei tarvitse omata kummoisiakaan ihmistuntemus taitoja, huomatakseen jo hyvin pian ympärilleen katsoen, minkä vimman vallassa ihmiset täällä ajassa itseään kiduttavat. Ymmärtämättä yhtään mitä tahi miksi mitäkin tekevät. Nykyhetkessä parisuhteista on tullu pari suhdetta. Avioliiton menettäessä todellista merkitystään. On helpompi erota kuin yrittää yhdessä. Harmillista kaikessa, niin kauan niin ihminen ei pysähdy oman itsensä äärelle, kukaan toinen ihminen ei voi kuin ehkä hetkellisesti ja senkin ollessa eräänlaista harhaa, täyttää tuota sisällä olevaa ammottavaa tyhjyyttä. Kun jokapuolella pommitetaan mitä erilaisimpia kriteerejä millaisia meidän tulisi olla, sitä vähemmän ihmiset itseensä ovat tyytyväisiä. Tästä kaikesta seuraa se että mitä tyytymättömämpiä itseemme olemme, sitä hanakammin yritämme tuota itsemme ulkopuolelta käsin tyydyttää, silti päätyen kerta toisensa jälkeen yhä vain enemmän tyhjempään tilaan. Mitä kovemmin yritämme, sitä kovemmaksi vauhti elämässämme kasvaa ja sitä kauemmas aidosta tarpeestamme todellisuudessa erkanemme.

Lisäksi kun tähän yhtälöön nivoutetaan vielä se että mitä vähemmän tässä hetkessä itseämme kykenemme hyväksymään, sitä enemmän negatiivisia peilauksia toisilta ihmisiltä saamme ja sen myötä kaikessa kiireessämme helposti sorrumme noita peilejä omista vioistamme syyttämään.

Tähän todettakoon se, etten itsekään vielä läheskään kaikessa itseäni kykene hyväksymään, mutta ymmärtäessäni tämän olevan omalla kohdallani prosessi johon itse pystyn vaikuttamaan, niin sen myötä tarve hakea tuota hyväksyntää tai vastavuoroisesti kiukutella toisille on vähentynyt huomattavasti. Siinä samalla olen tullut huomanneeksi myös sen kuinka sen mukaan mitä enemmän sinut itseni kanssa olen, sitä helpompaa kanssakäyminen toisen ihmisten kanssa on.

Menestyminen elämässä. Asia jota olen tavoitellut lähestulkoon kaikin keinoin elämässä, silti sitä juuri koskaan aikaisemmin kokematta saavuttaneeni.

Jotenkin nyt miettien, kasvoin nuoruudessani ajatukseen etten olisi mitään, ellen saavuttaisi elämässä vähintäänkin jotakin Nobel-palkintoon johtavaa suoritusta. Ajatusmalli josta nyt miettien hyvin pitkälti juontavat myös elämässäni pitkään vallalla olleet erinäiset riippuvuudet.

Kohtuuttomat vaatimukset itseni ja sen myötä myös muiden suhteen ajoivat minut jo hyvin nuorena henkisesti loppuun. Riippuvuudet olivat jossain kohtaa keino uskoa edes hetkellisesti noihin täysin utopistisiin unelmiini, joilla lopulta ei tainnut olla hitustakaan realistisia toteutumisen mahdollisuuksia. Tai ehkä joissain kohden olisikin ollut, sikäli jos maltillisesti olisin vain lähtenyt kulkemaan niiden toteuttamista kohden, enkä vain mahdollisimman helpolla ja mahdollisimman äkkiä olisi pyrkinyt väkisin runnomaan asioita paikoilleen. Väkisin kun harvoin mikään asia kohdallani asettuu paikoilleen ja hyvin pitkälti tästä johtuen väsyin jatkuviin vääntöihin ja niistä nousseisiin pettymyksiin.

Mistä sitten kumpuaa kohdallani tuo armoton vaatimustaso suhteessa itseensä? Hyvin pitkälti johtuen siitä että koin aina ja lähestulkoon joka tilanteessa olevani riittämätön, teinpä sitten mitä tahansa. Tuon armottoman riittämättömyyden tunteen ajamana yritin sitten kaikessa ja kokoajan yli omien inhimillisten voimavarojeni, päätyen lopulta tuskaisena toteamaan, että sama kun heittää kaikki persiilleen, kun kuitenkaan mistään mitä yritin, ei lopulta tullut mitään.

Omalla kohdallani nyt miettien, riippuvuudet ovat olleet vain signaali pahasta olostani. Kun sitten itse riippuvuudet tulivat elämässäni sellaisiksi, että niistä aiheutui lopulta pahempi olo mikä sisälläni oli, tulin halukkaaksi opettelemaan niistä pois. Tuolla matkallani olen sitten paneutunut, hetkittäin liki pakonomaisesti kaiken taustalla olleisiin tapahtumiin ja tunteisiin, löytäen pikkuhiljaa sen satutetun pikkupojan joka sisimmässäni olen. Tuo herkkä, pieni suuri mies koki aikanaan niin suunnatonta kipua suhteessa toisiin ihmisiin, että siitä nousseesta uhmasta johtuen ajoi itsensä liki ennenaikaiseen hautaan, yrittäessään todistella maailmalle olevansa jotakin.

Luojan kiitos, elämä pysäytti minut. Kuin näyttäääkseen, ettei sillä mitä ihmiset minusta ajattelivat, ollut mitään merkitystä suhteessa siihen mitä itse itsestäni ajattelin. Pala palalta rakentaessani minuuttani uusiksi, opin hyväksymään itseäni tällaisenaan. Kunnes ihan viimeaikoina olen tullut todenneeksi löytäneeni ihmellisen lempeyden itseäni kohtaan. Lempeyden, jossa piillee armollinen hyväksyminen sen suhteen, ettei minun enää pakonomaisesti tarvitse yrittää olla jotakin suurta. Pieni on kaunista, sanotaan. Omalla kohdallani tässä hetkessä allekirjoitan tuon lausahduksen enemmän kuin mielelläni. Olenhan nyt oppinut itselleni taas yhden tärkeimmistä asioista elämässäni. Ei se mitä suurta saan elämässä aikaiseksi, ole lopulta tärkeätä. Tärkeämmäksi sensijaan muodostuu kaikki se jokapäiväinen pieni tekeminen mitä kunakin päivänä saan tehdä. Noista pienistä asioista lopulta rakentuu yksi suuri kokonaisuus, jota sitten kiikkustuolissa voin omana elämänäni muistella.

Siinä ehkä kiteytettynä se, mitä menestyminen minulle tänään merkitsee. Itsensä arvostamista. Hyväksymistä sekä näistä edellisistä kumpuavaa tahtotilaa tehdä pieniä hyviä asioita päivittäin. Kun itse voin hyvin, myös lähelläni elävät ihmiset voivat hyvin.

Kuten tuossa ylläolevassa videossani ääneen pohdin, tänään minun ei enää tarvitse pakonomaisesti tavoitella maallista mammonaa, saati suurta pankkitiliä. Koen nimittäin juuri tässä hetkessä jo menestyneeni elämässä siinä määrin, ettei sitä millään rahalla, saati mammonalla kyetä mittaamaan. Tästä tullaankin siihen lopputoteamukseeni, ettei mikään maailman raha, saati tavara ole sellaista, jonka suostuisin vaihtamaan tähän tutkimusmatkallani löytämääni sisäiseen rauhaan. Toisaalta jos vaakakuppiin laitettaisiin kaikki se maallinen, mitä elämäni aikana olen onnistunut haalimaan ja toisessa vaakakupissa olisi tämä vallalla oleva sisäinen tilani, olisin samassa silmänräpäyksessä valmis luopumaan kaikesta mitä omistan, kunhan saan pitää tämä ajattelu- ja elämäntavan. Tiedän nimittäin sen, että mikäli menettäisin kaiken omistamani, olisi vain ajankysymys, kun saisin tilalle kaiken sen mitä elämässäni tarvitsen.

Tästä päästään siihen kysymykseen, jota pitkään omalla kohdallani olen pohdiskellut, löytääkseni tämänhetkisen ajatusmallini. Nimittäin se, mikä on se motiivi kaiken tekemiseni taustalla? Onko se itsekkyys? Oman edun tavoittelu? Riittämättömyys? Vai kenties vain pelko siitä että ilman tiettyjä tavaroita tai asioita elämästäni puuttuisi jotakin. Kaikkien noiden negatiivisten tunteiden ajamana tavoittelin aikoinaan aina vain enemmän kaikkea. Silti lähes koskaan hetkeä pidempään kokematta kiitollisuutta kaikesta siitä mitä olin jo saanut. Ehkä tässä kaikessa päättömässä säntäilyssäni vuosien ja taas vuosien saatossa olikin tarkoituksensa. Se että lopulta toteaisin etten koskaan tule saavuttamaan sitä, mitä ilman en kuvittele osaavani elää. Kunnes lopulta monta kertaa henkisesti ja fyysisesti hajotettuna tulin tähän hetkeen, toteamaan sen että olen jo saavuttanut kaiken tarvitsemani. Loppu on vain niitä pieniä tekoja. Keskittymistä olennaiseen. Elämään, kiitollisuudesta käsin.

Päätin palata tähän aiheeseen, sillä juuri nyt tämä tunne on oleillut luonani viime päivät. Jännä sinällään on ollut huomata sellainen asia, että vaikkakin olen omassa elämässäni tehnyt perusteellista inventaariota liki 10v ajanjakson, niin yhä vieläkin, sisältäni kumpuaa tunne joka esiin noustessaan tuntuu kuin rintani päälle pudotettaisiin tuhannen tonnin painoinen kivenmurikka.

Syy näihin tuntemuksiin avautui tälle iltaa. Olen nyt poikkeuksellisesti viipyillyt Peurungassa, tavallisen neljän päivän sijasta jo kohta seitsemän päivää ja siitä johtuen myös yksinään vietettyä aikaa on päässyt kertymään tavallista enemmän.

Jotta tämä kirjoitus ei menisi liiaksi synkistelyksi, niin tähän viikkoon mahtuu myös lukuisia äärimmäisen positiivisia asioita. Olen saanut taas tälle viikolle kohdata ihmisiä, jotka harhautuessaan elämänpolulleni, ovat lähes tietämättään tarjonneet minulle signaaleja syvimpiin tuntoihini.

Olen liikuskellut luonnossa, pohtien kiitollisena elämääni. Tosiasia on kuitenkin se, että vaikka yhä tunteeni saattavat vyörytä voimalla ylitseni, kykenen ne kohtaamaan ilman että minun tarvitsee niitä lähteä tavalla tai toisellakaan karkuun.

Mutta tämä hylätyksi tulemisen kokemus. Kuten aikaisemmin jo kirjoitin, suurin osa näistä tunteista linkittyy lapsuuteeni, joskin osa on kokemuksia laajemmalti elämästäni ja tänään ymmärrän myös sen, että näiden tunteiden voima ei välttämättä olekaan niissä tapahtumissa joista nämä alkunsa saivat, vaan siinä, että olen tunteiltani kokolailla herkkä.

Ihminen jonka sisälle kasvaa tunne, ettei hän kelpaa sellaisena kuin on, alkaa kuin automaationa rakentaa itselleen mitä erilaisimpia suojarakenteita, kyetäkseen ylipäänsä elämään. Kun näistä rakenteista sitten ajan saatossa tuleekin taakka, pitää niitä alkaa sitten yksi kerrallaan purkamaan. Työmäärä on kohdallani melkoinen, mutta silti koen ääretöntä kiitollisuutta siitä, että saan tätä matkaani tehdä. Vaikkakin rehellisyyden nimissä on todettava myös se, että joskus haikeana mietin sitä millaista elämäni olisi, ilman tuota jatkuvaa prosessointia. No, ehkä senkin aika koittaa vielä. Uskon nimittäin olevani jo aika lähellä aikaa, jolloin ilman sen erityisempiä ponnisteluita kykenen vain olemaan läsnä elämälle. Nyt vielä kun tuo läsnäolo vaatii erityistä huomiota, eikä suinkaan tapahdu aivan automaationa.
Viime päivät ovat olleet todella antoisia. Kipua ja tuskaa, mutta antoisaa sellaista. Kun ihminen lähestyy omaa syvintä sisintään, eli sitä puhdasta ja haavoittumatonta sisäistä lastaan, uskon että aletaan olla lähellä sitä mikä ihmisenä elämisessä itselleni on tärkeintä. Mutta, samalla äärimmäisen pelottavaa. Tuo osa minuuttani on nimittäin juuri se, jonka koskemattomuutta henkeni uhalla olen pyrkinyt varjelemaan. Joku on joskus sanonut, että päästäkseen kosketuksiin oman sisäisen lapsensa kanssa, ihmisen tulee löytää elämässään rakkautta ja turvaa. Juuri tuota olen viimeisten päivien aikana kokenut ja hassuinta tuossa on se, ettei tuo ole linkttyneenä kehenkään tiettyyn ihmiseen, vaikka tietyt ihmiset ovatkin juuri näitä asioita minulle tarjonneet. Silti huomaan että tunteet, jotka tuossa pienessä ihmisessäni on kätkettynä, ovat niin voimakkaita, etten aivan heti usko niihin pääseväni todella sisälle. Toisaalta, aikaa on. Minulla ei juuri nyt ole mihinkään kiire. Koen nimittäin juuri nyt niin, että minun tulee pakonomaisen jäsentämisen sijasta, jättää hetkeksi aikaa kaikki jäsentämisen yrittäminen ja keskittyä olemaan. Uskon nimittäin niin, että vain oikeasti olemalla läsnä itselleni, saatan vihdoinkin saada kauan kaipaamani yhteyden omaan sisimpääni.

Jollekulle nämä asiat saattavat olla sellaisia, jotka aiheuttavat ihmisessä lähinnä turhautuneen tuhahduksen siitä, millaisten asioiden äärellä ihminen voikaan viipyillä, mutta itselleni tämä on varmasti se yksi tärkein kohtaaminen koko elämäni aikana. Kun tämän yhteyden saan avattua, uskon saavuttavani jotakin sellaista, jota en koskaan enää uskonut saavuttavani, kun loputtomalta tuntuneen pakomatkani aikoinaan jo lapsuudessani aloitin.
Yksi esimerkki tästä on nimittäin se, että sitämukaan kun olen lähestynyt sisintäni, olen alkanut jatkuvan ruoskimisen sijasta sallimaan itselleni mitä erilaisimpia, hyviä asioita ja tämän uskon johtavan ajanmyötä siihen, että esimerkiksi lapseni kasvavat ajatukseen että itsensä arvostaminen on palkitsevampaa, kuin jatkuva itsensä rankaisu. Asia jonka vuoksi osaltaan tänäänkin tätä matkaani teen. En nimittäin mitään muuta elämältä niin paljoa toivo, kuin sen, että voisin omille lapsilleni antaa eteenpäin perintönä jotakin ihan muuta, kuin mitä itse aikoinaan olen omalta isältäni tahtomattaan saanut. Tästä johtuen koen matkallani olevan merkitystä, vaikka jostakusta toisesta se saattaakin monessa kohden tuntua sulalta hulluudelta.

Näillä miettein, kohti tulevan viikon haasteita ja mahdollisuuksia. Pidetään toisistamme huolta.

Tuo ylläoleva maisema on viime aikoina tullut kovin tutuksi, olenhan viimeiset parisen kuukautta viipyillyt useita öitä työreissullani Peurungalla. Nyt viikolla, kun taas tavoilleni uskollisena istuskelin aamusella, katsellen järvenselälle, koin sisältäni nousevan kaipauksen. Mistä tuo kaipaus kumpusi? Hetken aikaa tuota tunnetta mutusteltuani totesin sen yhä nousevan kyvyttömyydestä hyväksyä itsensä tällaisenaan. Tämä kyvyttömyys hyväksyä, on minulle itseni suhteen varsin tuttu tunne. Joskin samaan hengenvetoon on todettava se, että tuo tunne nousee enää vain kovin harvoin, kun se aikaisemmin oli jatkuvasti läsnä.

Ihminen joka jatkuvasti sisällään kokee olevansa hylkiö, kasvaa väkisinkin käsitykseen ettei koskaan kelpaa omana itsenään. Tuota ulkopuolisuuden tunnetta yritin lähes pakonomaisesti juosta karkuun mitä erinäisimmin keinoin, kunnes tulin pakomatkallani tieni päähän. Kohtaan jossa en päässyt enää karkuun. Tuossa kohden koin sellaisen tyhjyyden, joka pakotti minut luopumaan omista suojauksistani sen, että avun vastaanottaminen tuli ylipäänsä mahdolliseksi.

Pitkä matka on tuosta hetkestä kuljettuna. Osaltaan kiitos tuon matkan, aika on tehnyt tehtävänsä. Mutta suurin muutos on kuitenkin tapahtunut siinä, kun en enää yksinkertaisesti kyennyt jatkamaan pakomatkaani, minun tuli opetella luottamaan toisiin ihmisiin ja elämään.

Toisiin ihmisiin luottaminen on mullistanut elämäni. Olenhan tuon luottamuksen kautta oppinut jo kokolailla paljon hyväksymistä suhteessa itseeni. Itseni hyväksymisen kautta olen myös oppinut aivan uudella tavoin kunnioittamaan toisia ihmisiä, heidän ihmisarvoaan. Aikaisemmin kun itse koin itseni arvottomaksi, samalla tavoin kokien myös kaikki muut. Elin ja hengitin totaalista yksinäisyyttä, joka syveni ja pimeni päivittäin.

Tänään kykenen jo kohtaamaan ihmiset, mikä osaltaan kuvastaa taas sen, että kykenen kohtaamaan itseni. Tällainen peilaus on yksi suurimmista oivalluksista elämässäni. Peilaus jonka kautta olen löytänyt suurimman osan minuuttani, ollen tänään jo lähes kokonainen.

Vielä joitain palasia puuttuu ja tämän huomaa siinä, kun tietyssä hetkin saa itsensä vielä kiinni vanhoista, itselleen haitallisista toiminta- ja ajatusmalleista. Silti kuitenkin koen olevani siinämäärin eheytynyt, ettei minun enää erikseen tarvitse ottaa aikaa, saati tilaa tutkaillakseni mistä milloinkin jokin negatiivinen tunnetila aiheutuu. Se yleensä tässä hetkessä kun on jo likipitäen samantien selvillä.

Esimerkkinä voisin kertoa sen, että kun oma isäni poti tuota samaa arvottomuuden tunnetta, tiedostamattaa sitä yhtään, hän kuin automaattisesti kasvatuksessaan siirsi sen meihin lapsiin ja ilman jatkuvaa prosessointiani minä olisin tahtomattani antanut tuon sukupolvien ylitse jatkuvan ketjun vain kasvaa kasvamistaan, mutta koska tässä hetkessä olen jo kokolailla sinut itseni kanssa, voin jatkuvan rankaisemisen sijasta arvostaa ja kunniottaa itseäni siinämäärin, että tulen kuin automaationa siirtämään omille lapsilleni armollisuutta, enkä rankaisua suhteessa itseensä.

Näitä sukupolvien yli siirtyviä juttuja olen huomannut itsessäni paljonkin. Lohdullista siitä tekee se, että aina sitä mukaan kun jotakin tiedostan, on se merkki siitä, että osaltani voin tuota ketjua olla katkaisemassa, enkä tietentahtoen siirtämässä eteenpäin.

Itsensä hyväksymisen kautta olen siis oppinut arvostamana myös muita ihmisiä. Ymmärtäen samalla sen, että mikäli olen tuomitsemassa jonkin toisen ihmisen, tulen samalla huomaamatta tuomitsemaan itseni. Toista kun ei yksinkertaisesti kykene tuomitsemaan, ilman että ennen pitkää tavalla tahi toisella tulisi tuominneeksi myös itseään.

Surullisen tästä tietoisuudesta taas tekee se, että sen myötä alan havainnoida ympärilläni loputtoman määrän ihmisiä, jotka epätietoisuudessaan jatkavat väsymiseen asti itsensä pakenemista. Yksi konkreettisin esimerkki tästä on päihteiden käyttö. Ihminen joka on itsensä kanssa sinut, ei tarvitsisi päihteitä yhtikäs mihinkään. Älkääkä käsittäkö väärin, en ole ollenkaan niitä miehiä, joka olisi tuomitsemassa päihteet tai niiden käyttäjät, vaan ykskantaan pohdin tässä ääneen sitä, kuinka surullisen yleistä kyseisen asian äärellä operointi maassamme onkaan.

Ajatellaan nyt hetki vaikka sitten jotain yleisötapahtumia. Itselleni konkreettinen tuollainen tilaisuus ja siihen osallistuminen oli viime maanantaina, kun vaimoni kanssa kävimme katsomassa Peurunka Areenalla esiintynyttä Haloo Helsinkiä.
Olisikohan konsertissa karkeasti arvioiden ollut jotakuinkin tuhatkunta katsojaa ja kovin paljoa en valehtele, jos sanon että me vaimoni kanssa, olimme järjestysmiehiä ja muuta henkilökuntaa lukuunottamatta ne harvat, jotka kyseisen konsertin seurasivat selvinpäin. Tuohon määrään mahtuukin sitten monen näköistä alkonkäyttäjää. Oli niitä joilla oli hilpeää. Niitä jotka itkivät. Örvelsivät. Sammuivat. Itse nautin keikasta suunnattomasti, mutta samalla huomaten itselleni nousevan surun tunteen siitä, kuinka ihmiset enää kovin harvoin osaavat pitää hauskaa selvinpäin. Toisaalta osa tuosta surusta kumpusi kylläkin siitä muistikuvasta, kun itse päihteitä käyttäessäni otin osaa mitä erilasimpiin konsertteihin ja festareille. Ollen enempi vähempi päisällänsä joka kerta. Silti kokien aina tuon huuruisen ja turran olon takanakin tuota kyvyttömyyttä kuulua joukkoon. Omalla kohdallani tämä kumpusi kyvyttömyydestä hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Nyt miettien väitänkin melkoisella todennäköisyydellä sen, että omalla kohdallani olisi voinut elämässä käydä kokolailla toisin, sikäli kun olisin jo varhaisessa lapsuudessani oppinut terveellä tavoin arvostamaan ja armahtamaan itseäni. Joskin samaan hengenvetoon todeten sen, etten kylläkään osaisi kuvitella elämäni menneen millään muulla tavoin kuin miten se meni ja tästä kaikesta oppineena toteankin, vahvasti tiedostavani tässä hetkessä sen, että sikäli kun itselläni jotakin tehtävää suhteessa omiin lapsiini tai heidän tulevaisuuteensa on, tulen tekemään kaikkeni siinä että he osaavat arvostaa itseään juuri sellaisena kuin joksi heidät on tänne elämään luotu.

Lopuksi totean vain sen, että tuo konsertti oli taas yksi esimerkki kohdallani siitä, mitä päihteetön elämä minulle tullessaan toi. Aikaisemmin kun en edes sekakäyttöpöllyssä olisi enää loppuajasta kuvitellut kykeneväni tuollaiseen tilaisuuteen osallistuvani, niin paljon kaikkea ja kaikkea loppuajasta pelkäsin. Tänään, kiitos raittiuden, en enää pelkää.

Lopuksi siteeraan kappaleen, jossa mielestäni on paljon samaa kuin omassa elämässäni on ollut ja yhä on. Siispä, Kuussa tuulee:

Jos lähden rakkautta etsimään,
olen varma se ei vastaan tuu.
Mut jos lähden vaan elämään
niin saatan joskus rakastuu,
ja uskon et asiat tapahtuu.
Ja sen huomaa kun jokin suuri eteen astuu.

Tartu kädestä käteen,
laula sielusta sieluun.
Kasta varpaat kylmään veteen.
Hyppää täysillä joutsenlauluun.
Sillä sinä ja minä,
niin elävinä.
Pystymme kuulemaan,
jos kuussa alkaa tuulemaan.

Ihmiselle joka kasvaa kriittisimmät hetket lapsuudestaan ja nuoruudestaan kokien jatkuvasti toistuvia hylätyksi tulemisen kokemuksia, itsensä hylkääminen tulee kuin automaattisena jatkumona.

Aivan aluksi on todettava se, etten tällä kirjoituksellani ole etsimässä syyllisiä. Ymmärrän nimittäin tänään sen, että elämäni on kulkenut juuri siten kuin sen on ollut määrä kulkea, saadakseni elää tänään todeksi sitä suunnatonta vapauden tunnetta, minkä tuo hetkittäin vaivalloinen ja jopa kivulias matka on minulle tähän hetkeen suonut.

Olen elänyt erinäisissä vankiloissa lähestulkoon koko elämäni. Suurin osa noista vankiloista on nyt miettien itse rakentamiani, mutta toisaalta kuten totesin, ymmärrän tänään tarvinneeni kaiken tuon, ollakseni tässä hetkessä juuri tässä, juuri tällaisenaan.

Ihminen joka kokee tulleensa hylätyksi kerta toisensa jälkeen, tekipä mitä tahansa, tai yrittipä olla mitä tahansa, kasvaa käsitykseen ettei koskaan tule kelpaamaan kenelekään ja sen myötä, tarpeeksi kipua ja tuskaa sisälleensä padoten, päättää lopulta myös hylätä itse itsensä.

Minun kohdallani tuo itseni hylkääminen merkitsi konkreettisimillaan sitä etten enää välittänyt yhtikäs mistään. En edes siitä, elänkö vai kuolenko. Tänään kaikki tuo kauheus, jäsennettynä ja kohdattuna on kohdallani sellainen voimavara, jota kukaan ei pysty minulta pois ottamaan. Ymmärrän jopa sen, miksi aikoinaan, epätoivoissani löysäsin käteni ratista, ajaessani lähemmäs kahtasataa moottoritien väliseen pylvääseen. Tuossa hetkessä on sellainen tyhjyys, jota en enää koskaan usko kokevani. Toisaalta tuo tyhjyys konkreettisesti kuvastaa sitä tyhjyyttä, jota tuossa vaiheessa elämääni elin ja hengitin. Tuohon tyhjyyteen ei tuoneet täytettä edes läheiseni, vaimoni, saati kaksi pientä lastani. Ei kukaan.

Kuten arvata saattaa, tuosta hetkestä on tullut kuljettua melkoinen matka tähän päivään. Silti, niin hassulta kuin se saattaakin kuulostaa, ymmärrän tänään varsin kirkkaasti sen, miksi tieni on ollut kuvatun kaltainen. Tuohon matkaan nimittäin sisältyy niin suunnaton voimavara, jota tänään elämässäni joka hetki pystyn hyödyntämään suhteessa toisiin ihmisiin, ettei minun kauaa tarvitse miettiä sitä, miksi tuon pimeyden jälkeen olen löytänyt tieni takaisin valoon. Saan antaa sitä hyvää, mitä itse elämältäni olen saanut, nyt päivittäisessä elämässäni eteenpäin.

Toisaalta kuten aikaisemmin olen jo maininnut, on pieni Rinssessani myös yksi konkreettinen merkki siitä miksi vielä tänäänkin saan raittiina elää ja miksi en tuonne pimeyteeni hukkunut.

Toisaalta niin monesti kuin aikaisemmin koinkin hylätyksi tulemista, niin aivan yhtä monta kertaa viime vuosina olen saanut korvaavina kokemuksina kokea tulleeni hyväksytyksi omana itsenäni. Itseasiassa tässä hetkessä miettien, muutos parempaan tapahtui siinä, kun hyväksyin itseni ja vallitsevat olosuhteeni, alkaen haluta elämältä jotakin parempaa. Muutos on tapahtunut pikkuhiljaa, askelittain. Silti se on tapahtunut ja koska se on vienyt aikaa, niin juuri sen vuoksi tuosta muutoksesta on ajan saatossa kasvanut elämäntapa. Tapa, jolla eläessäni minun ei tarvitse hetkeäkään pelätä palaamista vanhaan, tuohoisaan pakenemiseen.

Yksin en olisi selvinnyt, sen tiedän. Onneksi minun ei ole tarvinnut yrittääkään selvitä yksin. Sen jälkeen kun aloin haparoiden uskaltautua luottamaan toisiin ihmisiin, ihmeitä alkoi tapahtua. Tänään tiedostan itseäni jo sen, ettei enää aivan heti kukaan minun luottamustani voi pettääkään. Olenhan läpikäynyt elämäni siinä määrin avoimesti, ettei siellä enää ole mitään, minkä varjolla joku toinen ihminen voisi minua satuttaa.

Lopuksi haluan kertoa vielä sen, että koska yhä olen monin eri tavoin tunteiltani varsin herkkä, käyn hetkittäin yhä sitä sisäistä taistelua siitä, onko minulla oikeus hyvään elämään. Toisaalta sisin kertoo minulla olevan siihen aivan sama oikeutus, kuin kenellä tahansa, mutta toisaalta huomaan hetkittäin siitä nousevan syyllisyyden, sillä tiedän että on todella paljon ihmisiä joilla asiat eivät ole lähestulkoonkaan niin hyvin kuin minulla. Mutta kuten todettua, ei minullakaan aina ole ollut ja sen vuoksi juuri, annan itselleni luvan nauttia elämästä. Olenhan oman osuuteni verran tehnyt asioissa, korjatakseni elämässäni sen, mitä itse pystyin elämässäni muuttamaan. Muutoksen nyt miettien alkuunpani se oivallus, että mikäli haluan elämääni jotain parempaa, on minun luovuttava oman elämäni uhrina elämisestä.

Hyvää elämää, sitäpä sitä. Sisäinen maailmani on tasapainossa. Entiselle, masentuneelle ja paniikkihäiriöiselle ihmiselle tämä on suoranainen ihme. Tämän rauhan tunteen edelle ei elämässä mene mikään asia, ja vaikka yhä ymmärrän olevani monin tavoin se pieni lippalakkipäinen poika, joka suunnattomasti innostuu mitä erinäisimmistä asioista, ei mikään maallinen tule koskaan menemään tämän sisäisen maailmani kunnossapidon edelle. Kaikki muu onkin vain sitä kaikkea muuta. Jos muutaman esimerkin mainitsee, niin nautin suunnattomasti siitä, kun saan tänään toteuttaa sitä nuoruuteni haavetta, startaten auringon noustessa moottoripyöräni ja kurvata sillä kohti asfaltilla odottavaa jännitystä ja vapautta.

Kuten todettua, tämä on sitä minun sisäistä pikkupoikaa, mutta kuten todettua myös, sallin sen itselleni hyväksyen tämän olevan tässä hetkessä osa minuuttani. Minuutta, jota tänään kunnioitan ja arvostan.

Vielä kun tähän yhtälöön lisätään se, että kaikista hylätyksi tulemisen kokemuksista huolimatta, rinnallani askeltaa yhä se sama ihminen jonka kanssa tuolla sysimustassa pimeydessä ensimmäiset yhteiset vuotemme vietimme, niin ymmärtänette varmaan sen, että tuosta nousevasta kiitollisuudesta johtuen, haluan osaltani antaa tuolle ihmiselle nyt vaihteeksi jotakin. Osoittaakseni sen, kuin äärettömän paljon häntä kunnioitan ja rakastan. Tässä hetkessä tämä pieni ele on se, että otan rakkaani mukaan ensiviikon työreissulle ja majoitumme neljäksi päivää Peurunkaan, jossa luvassa on Haloo Helsingin keikka, kylpylää, hemmottelua, hyvää ruokaa ja rentoutumista. Siis paketti sitä, mitä parisuhteessa elävä, lapsiperheellinen ihminen kutsuu yhteiseksi laatuajaksi.

Lopuksi haluan kiittää yhdessä ja erikseen teitä jokaista joka tavalla tahi toisella elämäni matkalla on seuranani viipyillyt. Ilman teidän tukea, en olisi nimittäin selvinnyt. Kun ihminen uskaltautuu luottamaan toiseen ihmiseen, tapahtuu tuossa vuorovaikutuksessa jotakin ihmeellistä. Toisaalta oma elämäni tässä hetkessä on loputon sarja pienen pieniä ihmeitä.

Ihmeitä tapahtuu. Riittää kun uskon niiden tapahtuvan.