Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on rakkaus.

"Ruskaa pakkasessa" - luonnon kauneutta kuvaten.  3

Terveisiä vain Usko Eevertti Luttiselle, tuolle hilpeän hauskalle pikkasen kappelin veikeälle veijarille.

No mutta asiaan. Olen taas viikon verran vieraillut täällä pohjoisen perukoilla, saaden tuta tämän hetkisen päihdeongelman karua todellisuutta. Ehkäpä juuri siksi haluankin hieman hakea vastapainoa tuolle karuudelle täällä uskomattoman kauniissa väriloistossa hehkuvasta luonnosta. Seuraavassa siis luvassa jälleen kerran kuvakavalkaadia tämänkertaiselta seikkailultani jylhällä jänkhällä. Pois alta risut ja männynkävyt, täältä tullaan rytisten.

Taas mennään, eikä meinata.
Taas mennään, eikä meinata.

Oli hauska huomata, kuinka heti alkuunsa aloin tavoilleni uskollisena suorittaa tätäkin taaperrusta, kunnes oireileva selkäni ilmoitti että mikäli haluan tepastella edes tovin aikaa, olisi hieman aika hillitä tahtia ja keskittyä olennaiseen, eli kauniin luonnon katseluun. Joten tästä alkakoon kuvien ilotulitus ja turhat höpinät sikseen. Olkaatte hyvät:

Lopuksi haluan muistuttaa itseäni siitä, että vaikka elämä monissa kohdin varsinkin minun kohdallani on melkoista tunteiden vuoristorataa, niin silti elämä ei ole joko tai, mustavalkoista. Elämä on kaunis seikkailu, josta on tarkoitus nauttia koko matkan ajan.


Riippuvuussairaudet ja niiden hoito.  1

Joskus elämä voi ensisilmäyksellä näyttää varsin synkältä, mutta ei aikaakaan kun jo huomaan kajastavan valon.
Joskus elämä voi ensisilmäyksellä näyttää varsin synkältä, mutta ei aikaakaan kun jo huomaan kajastavan valon.

Olen taas muutaman päivää työskennellyt riippuvuuksien parissa ja vaikka kuinka omakohtaisesti olen kokenut sen että riippuvuuksien ollessa aktiivisimmillaan ihminen menettää totaalisesti kyvyn hallita elämäänsä, ei se silti poista sitä tosiasiaa että olen äärimmäisen surullinen kaikesta siitä tuskasta mitä nämä sairaudet aiheuttavat.

Omalla kohdallani vei vuosia palata takaisin ns. normaaliin elämään, mutta silti koen sen olleen kaiken sen vaivan arvoista, sillä nähdessäni jälleen sen mitä kaikkea kauheuksia nämä sairaudet ihmisille aiheuttavat tälläkin hetkellä, olen äärimmäisen kiitollinen siitä että olen itse etuoikeutettu tässä hetkessä saatuani toisen mahdollisuuden elämältä.

Tässä hetkessä olen kiitollinen omasta raittiudestani ja siitä että sen myötä olen saanut suurimman osan asioistani kuntoon. Lisäksi kun on vielä samalla tavoin painiskellut orjuuttavan lääkeriippuvuuden sekä peliongelman kanssa, ei voi kuin ihmetellä sitä että vielä tässä olen.

Riippuvuuksien hoitamiseen liittyen haasteellisinta lienee ensiksi se, että ihminen joka näiden asioiden kanssa taistelee, tulee tahtomattaan kieltäneeksi oman todellisen tilansa. Tästä seuraa jatkuvaa ja kokoajan pahenevaa valehtelua, jossa loppupäässä ei ole enää mitään tekemistä totuuden kanssa. Ihminen puhuu mitä tahansa, saadakseen itsensä uskomaan ettei tilanne vieläkään ole niin paha kuin miltä se vaikuttaisi.

Toisaalta oman haasteensa tuo se, että tällä hetkellä vallalla olevat säästökuurit, leikkaavat juuri näiden ongelmien kanssa painivien ihmisten hoitomahdollisuuksista. Siis juuri niistä joiden avulla tilanteeseen on edes pieni mahdollisuus saada muutosta aikaiseksi.

Viimeisenä, muttei todellakaan vähimpänä ongelmia aiheuttaa ihmisten tietämättömyys ja siitä johtuva suunnaton tuomitseminen sekä hyvin nopeasti ilmenevä turhautuminen siihen että tilanne vain kokoajan pahenee.

Jos minulla olisi taikasauva, heilauttaisin sitä sen, että maahamme saataisiin aikaiseksi yksi yhdenmukainen hoitomalli, jossa otettaisiin huomioon itse ihminen ihmisenä, eikä pelkästään tuijotettaisi olosuhteisiin, saati siihen, mitä kaikki tämä ihmiselle tarjottava apu maksaa.

Olen perheineni siinä onnellisessa asemassa, että 2006 lähtiessämme päihdekuntoutukseen, meidän hyvinvointimme oli prioriteetti yksi. Sen jälkeen vasta alettiin tarkastella sitä, mitä tämä kaikki maksaa, tai millaisissa olosuhteissa tätä sirkusta on pyöritelty. Uskon vahvasti siihen, että perheemme tämän hetkinen hyvinvointi on jo moninverroin maksanut takaisin kaiken sen mitä perheeseemme tuolloin 2006-2007 vuosina sijoitettiin. Ymmärrän toisaalta tässä piilevän haasteen siinä, ettei kaikki edes halua apua. Mutta toisaalta juuri ne ihmiset, jotka oikeasti haluavat, kärsivät siitä, että heidät lkeroidaan toivottomiin tapauksiin, vaikka kuinka itse tuolta helvetistä haluaisivatkin nousta. Ilman apua ja tukea kovin harva kun tuolta pimeydestä ylöspäin kampeaa. Minä ainakin tiedän varmalla sen, että minä, saati perheeni emme olisi jaksaneet.

Toisaalta tiedän myös sen, että kaiken tämän auttamisen lähtökohta on ja tulee aina olla se, että ongelmaisella itsellään on halua alkaa kavuta tuolta kuopan pohjalta ylös. Jos tuota halua ei juuri tässä hetkessä olisikaan, siinä kohtaa toivoisin meitä jo saman kokeneita käytettävän motivoinnissa hyödyksi. Itse nimittäin löysin saman kokeneen ihmisen kanssa keskustelusta haluan alkaa taistelemisen sijasta ottamaan vastaan apua.

Toivoisin vain sen, että ihmiset jotka päätöksiä näiden asioiden tiimoilta tekevät, miettisivät hetkisen sitä, mitä puolinaiset toimenpiteet näinkin haastavien ongelmien edessä aiheuttavat. Siinä pian nimittäin käy niin, että ongelmat vain paisuvat paisumistaan ja sen myötä niihin uppoavat rahasummat. Tässä hetkessä jos nyt säästetäänkin joitain euroja, ohjaamalla ongelmaiset suoraan katkon kautta kotiin, niin samalla ummistetaan silmät siltä todellisuudelta, että hoitamattomina nämä sairaudet ovat kokoajan pahenevia ja vääjäämättä johtavat joko ennenaikaiseen hautaan tai psykiatriselle osastolle. Tuskin kumpikaan noista vaihtoehdoita lie kunnille tai kaupungeille sen edullisempi. Puhumattakaan kaikesta siitä välillisestä tuskasta mitä näiden ongelmien kanssa painivien ihmisten lähellä elävät ihmiset joutuvat syyttömyyttään kärsimään.

Mutta kuten totesin, olen äärimmäisen kiitollinen omasta toisesta mahdollisuudestani. Sen vuoksi juuri, pyrin osaltani tekemään voitavani jotta näiden sairauksien kanssa painivia ihmisiä pyrittäisiin auttamaan ja vaikka juuri nyt minulle tämä oma osuuteni tässä hetkessä merkitsee sitä että olen tälläkin hetkellä poissa omien rakkaimpieni luota, niin silti tiedostan minun kuuluvan juuri nyt olla tässä tekemässä tätä. Sillä vielä koittaa taas aika jolloin saan palata takaisin kotiin rakkaimpieni luokse. Ilman totaalista elämänmuutosta, minulla ei tuota kotia saati rakkaimpiani olisi. Kuten ei minuakaan.

Pidetään lähimmäisistämme huolta. Se kantaa elämässä.

Kulkiessani askeleen kerrallaan raittiudenpolulla, tulen ennenpitkää huomaamaan sen että elämä kantaa.
Kulkiessani askeleen kerrallaan raittiudenpolulla, tulen ennenpitkää huomaamaan sen että elämä kantaa.

Perse edellä katajaan kapsahtaa.  1

Suo, kuokka ja..
Suo, kuokka ja..

Elämä on varsin mielenkiintoinen seikkailu. Nyt kun tässä muutaman päivän on ollut lähes pakotettu hiljentämään vauhtiaan, kiitos kipeytyneen selän, on tullut miettineeksi tätä jatkuvaa säheltämistä millaista elämä taas kerran tuntuu jo tovin aikaa olleen.

Jännä sinällään on huomata se, ettei elämässä sinällään ole menossa yhtään sen enempää kuin aikaisemminkaan, mutta tuo armottoman tuntuinen sähellys tapahtuukin allekirjoittaneen pään sisällä. Tässä sähellyksessä kun tapahtuu se, että vaikka päivän aikana ei olisi kuin puolenkymmentä asiaa jotka hoitaa, ne tuntuu tuossa kaikessa kaaosmaisuudessa lähes ylitsepääsemättömältä urakalta.

Tätä on sinällään aika haastava pukea tekstiksi, sanoiksi, mutta tämän keskellä eläessäni, olen havainnut erään tärkeän asian itsestäni. Lähestulkoon aina olen jollain tavalla käynyt kuin ylikierroksilla. Viimeaikoina on kuitenkin ollut ajoittain hetkiä jolloin olen saavuttanut eräänlaisen pysähtyneisyyden tilan. Tilan josta käsin tehdessä asiat lutviutuu kuin itsestään, ilman sen suurempia säheltämisiä.

Viimeisten kohellusteni kautta olen tullut taas oppineeksi melkoisen paljon. Tärkeintä elämässä on löytää sisälleen tasapaino. Kaikki muu asettuu sen jälkeen aloilleen, omille paikoilleen.

Jännä sinällään kaikessa on, että taas kerran on pitänyt kulkea melkoisen monen mutkan kautta, tullakseen todenneeksi menneensä perse edellä puuhun. No tikkujahan siitä vain takalistoonsa tartuttaa. Onneksi tänään jo hyvällä tavalla kipuillen osaa asioista ottaa opiksi.

Nyt olen tullut siihen johtopäätökseen, että olen elämässäni aivan tarpeeksi kauan rääkännyt itseäni yrittäen kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Nyt luovutan. Kertakaikkisesti kokonaan. Siis pelkästään hyvällä tavalla periksi antaen. En yksinkertaisesti jaksa enää taistella, koska en kuitenkaan koskaan tule saavuttaan sitä mitä epätoivon vimmalla tavoittelen. Ymmärrän nimittäin nyt, että se mitä yritän tavoitella, karkaa vain sitä kauemmas, mitä kovemmin yritän sitä saavuttaa. Pysähtymällä tämä tavoittelemani tila saapuu luokseni ennemmin tahi myöhemmin. Ei väkisellä vääntäen, vaan vapaaehtoisesti vääntämättä.

Armollisuus itselle. Asia jota jatkuvasti kaikille muille ihmisille toivotan, mutta jota itselleni harvoin suon. Nyt päätin suoda. Sillä kipu alkaa olla selän lisäksi sisälläni sitä luokkaa, etten enää jaksa itseäni rankaista. Olen ansainnut jo tauon. Ansainnut jo parempaa. Tasaisempaa. Ansainnut rauhan. Lepoa.

Siis armollisuutta itseään kohtaan. Se mitä juuri nyt olen, riittää minulle ja sen myötä saa riittää myös muille. Jos tällaisenaan en kelpaa, en kelpaa minkäänlaisena.

Joskus karu maisema kätkee sisälleen äärettömän kauneuden.
Joskus karu maisema kätkee sisälleen äärettömän kauneuden.

Elämän haastellisuus.  1

Joskus polku jota tässä hetkessä kuljen, näyttää varsin kauniilta, sisältäen myös omat haasteensa.
Joskus polku jota tässä hetkessä kuljen, näyttää varsin kauniilta, sisältäen myös omat haasteensa.

Olen tässä taas tapojeni mukaan pohtinut elämääni. Entiseen peilattuna, elämä on kaikinpuolin auvoista, ja tavallisen rauhallista. Silti huomaan satunnaisesti itse, omilla valinnoillani kuin tahallaan tekeväni elämästäni haastellisempaa kuin se todellisuudessa on. Miksi näin?

Jotenkin minusta tuntuu siltä, että olen kasvanut niin pitkään ajatuksessa että elämän tulee olla jatkuvaa taistelua, että tuosta ajatuksesta irtaantuminen ei tapahdu hetkessä. Yrittäessäni hellittää asioissa, antaen niiden vain rauhalliseen tahtiinsa soljua eteenpäin sen kummemmin taistelematta, minut ensin valtaa suunnaton vapauden tunne siitä ettei minun tarvitsekaan taistella. Kunnes jo kohta huomaan eräänlaisen addiktin sisälläni heräävän, vaatimaan lisää tuolta hyvältä ololta, ampuen sen sellaiseen ääripäähän, jossa kohtaan oman laiskuuteni. Tuolla laiskuuden äärilaidassa, jo kahvin keittäminen tuntuu ylitsepääsemättömältä suoritteelta. Kun toisessa ääripäässä tiedostan kykeneväni tekemään äärimmäisen paljon asioita ilman sen kummempia miettimättä. Tämä ylisuorittaja uuvuttaa minut hyvin nopeasti, eikä sen vuoksi ole yhtään sen tavoiteltavampi olotila kuin tuo yltiö laiskakaan ihminen on.

Kultainen keskitie näiden kahden ääripään välissä on kuin tila, johon astuessani toisaalta luovutan pois kaikki vaatimukseni, löytäen armollisen rakkauden itseäni kohtaan ja sen myötä myös nöyryyden ymmärtää oman osuuteni olevan vain häviävän pieni tässä jumalattoman suuressa kokonaisuudessa. Silti samalla osaten arvostaa sitä, juuri sen ansaitsemalla tavalla. Tässä tilassa tehdessäni asioista tulee helppoja kohdata ilman minkäänlaista suorittamista. Samalla kun pääkoppani hiljenee, kaikesta tekemisestä, olipa sitten kyse päihdeongelmaisten auttamisesta, tai wc:n pesusta kotona tekemisestä tulee yhtälailla mielekästä.

Seuraava kysymys kuuluukin, miksi sitten en aina kykene tekemään asioita tuolta levollisuudesta käsin? Kyse lienee kohdallani siitä, etten kykene vielä luottamaan elämään tarpeeksi, osatakseni jättää pois kaiken sen ylimääräisen häärimisen mitä tapojeni mukaan olen läpi elämäni, tehnyt, vaan sitkeästi alan aina kuin pakonomaisesti järjestellä elämäni palasia mielestäni niille kuuluville paikoilleen. Päätyen vain aina toteamaan saman, olen totaalisen väsynyt.

Tänään, tässä hetkessä en ole väsynyt, mutta tällekkin aamua tiedostin tuon saamattoman persoonani nostavan päätään. Siinä samassa päätin etten anna tämän puolen pilata päivääni, vaan tietoisesti aloin tehdä asioita, ajatellen että ennenpitkää tekeminen muuttuu taas mielekkääksi ja niin lopulta kävikin.

Minä ja minun ajatukseni. Kun pääsen siihen tilaan elämässäni, etten aina ja joka tilanteessa reagoituisi jokaiselle ajatukselleni mitä pääni tuottaa, on elämä varsin hyvältä maistuva seikkailu. Sitä odotellessa, alla linkki juttuun, joka karulla mutta rakkaudellisella tavalla osoittanee sen, mitä kaikkea elämä saattaa matkallaan meille tarjoilla, osoittaakseen meille vain sen tärkeimmän asian. Rakkauden.

Aamusydämellä - Irti riippuvuuksista

P.s Kyseinen ohjelma tulee ulos tulevana sunnuntaina klo. 9.05 ja on sen jälkeen katsottavissa Yle Areenassa. Sikäli kun siis kiinnostaa. :)


Armollisuus itselleen.  3

Stairway to heaven.
Stairway to heaven.

Olen lähes koko elämäni käsittämättömällä tavalla kuin rankaissut itseäni mitä moninaisimmin keinoin. Tänään ymmärrän tämän kaiken kumpuavan siitä äärettömästä riittämättömyyden tunteesta, jota läpi matkani olen repussani riesana raahannut. Luojan kiitos tänään tuo taakka on jo huomattavan paljon keventynyt, kiitos intensiivisen tutkimusmatkan itseeni.

Yhä edelleen elämä tarjoilee minulle ärsykkeitä, eli tilanteita, jotka aktivoivat tuon joskus jopa lamaannuttavan voimakkaana nousseen tunteen, mutta enää se ei minua lamauta, saati muutoinkaan saa totaalisesti tolaltani, vaan sen sijaan kykene katselemaan tuota tunnetta jo hieman itseni ulkopuolelta, enkä enää imeydy kiinni sen syövereihin.

Millä tavoin sitten olen päässyt ja pääsemässä sinuiksi tuon asian kanssa? Rakkauden. Yksinkertainen sana, joka sinällään sisältää äärettömän määrän erilaisia liitännäisiä, ennakkoasenteita ja meistä ihmisistä itsestämme riippuen tulkintoja joiden pyörityksessä minäkin melkein kokonaan itseni hukkasin. Ymmärtääkseni tänään sen, että ilman tuota itsensä totaalista hukkaamista, tuskin olisin tästä asiasta koskaan tullut tietoiseksi, niin käsittämättömän määrän ennakkoluuloja ja -asenteita matkallani olin itseeni tuon sanan suhteen iskoistanut.

Ainoa tie vapauteen kohdallani on ollut käsittämätön kipu. Tuon kivun kohtaamisen kautta olen tullut ymmärtämään sen, etten yksinäni kykene kohtaamaan elämää kaikkine sen raadollisuuksineen. Minä kun kasvoin lapsuuteni ja varsinkin nuoruuteni siinä ajatuksessa että toisiin ihmisiin, saati mihinkään henkiolentoihin ole koskaan luottaminen ja ihmiset aina pettäisivät minut teinpä mitä tahansa. Mitä taas näihin mainitsemiini henkimaailman olentoihin tulee, ajattelin aikaisemmini ylimielisesti tuon kaiken olevan vain heikkohermoisten haihattelua siihen suuntaan, ettei omasta elämästään tarvitsisi koskaan kantaa vastuuta. Voi pojat, vähänpä mistään tiesin.

Vähän tiedän tänäänkin, mutta tuo edellä mainitsemani ääretön kipu repi minut niin kappaleiksi, etten enää yksinäni olisi kyennyt jatkamaan ja sen vuoksi ainut vaihtoehto oli pyytää apua. Loppupeleissä avun antajasta ei ollut mitään väliä, kunhan joku tahi jokin minua tuskassani auttaisi. Kylläpä muuten auttoikin.

Ei kylläkään tavalla jota minä toivoin. Rukoilin armahdusta pahimmillani polvillani itkien. Silti täynnä väärää ylepyttä, erinäisiä ehtoja tuolle avulle asettaen. Yksi suurimmista oli se, että tuon avun oli tultava nyt heti, tai sitten ei ollenkaan. Minä ja minun kaikkivoipaisuus. :)

Luojalle kiitos apua tuli, muttei todellakaan tavalla jota itse halusin. Sen sijasta että olisin salaman iskusta ollut autettu, tuohon auttamiseen oli myös minun itseni osallistuttava. Lukemattoman monet kerrat oli otettava askeleita suuntaan, joka pelotti enemmän kuin mikään aikaisemmin ja lisäksi vielä nöyrryttävä toteamaan se, että juuri ne ihmiset, joita eniten kammoksuin, olivat niitä joilla olikin minulle eniten apua tarjottavana. Tänään ymmärrän tarvinneeni kaiken tuon. Yhä tänäänkin tarviten. Minun ei nimittäin ole vara tuudittautua hyvään olooni, alkaen valikoida ketä milloinkin olen halukas kohtaamaan. Sen sijasta, mikäli haluan tätä vapaata elämääni yhä päivän kerrallaan elellä, on minun valmistauduttava siihen, etten minä todellakaan valikoi itse ketä elämänpolulleni tässä hetkessä harhautuu. Joku muu tekee valinnan puolestani ja aina kun asenteeni on se, etten ole näistä kohtaamisista itselleni mitään vailla, sitä enemmän näytän itselleni eväitä elämääni saavan.

No mitä tänään minulle on armollisuus itseään kohtaan? Se on sitä, että jo se, että elän hengitellen läpi tämän päivän, riittää todentamaan sen tosiseikan että olemassaoloni on tärkeää ja että olen arvokas ihmisenä tällaisenaan. Kaikki muu, mitä tahansa minkäkin päivän aikana saankaan aikaiseksi, on ekstraa. Ja muuten se mitä tänäänkin olen tehnyt, on paljon, vaikka millä mittapuulla mitattuna, mutta parasta kaikessa kuitenkin on se, että saisinpa aikaiseksi mitä tahansa, ei se koskaan tule olemaan sulka minun hattuuni, vaan pelkästään osoitus siitä, että kaiken taustalla vaikuttava Rakkaus on saanut taas yhden päivän matkan ajan tilaa vaikuta elämässäni hyvää tehden.

Nöyryys suhteessa elämään, auttaa pitämään jalkani tiiviisti maan kamaralla, vaikka oma, valheellinen egoni kuinka yrittäisi leijuttaa päätäni pilvissä. On nimittäin karu totuus, että sikäli kun harhaudun tuonne yläilmoihin liiaksi leijumaan, voin olla varma että minut ennemmin tahi myöhemmin rajusti, mutta rakkaudella ohjataan takaisin tavallisten kuolevaisten keskuuteen.

Vaikka tiedostan olevani vain pieni hiukkanen tässä suunnattoman suuressa kokonaisuudessa, ei se vie pohjaa pois siltä tietoisuudelta jota sydämessäni tänään silti kannan. Olen arvokas, juuri tällaisenaan. Olen aivan yhtä tärkeä, kuin sinäkin. Ja kaikki me yhdessä olemme enemmän, kuin yksikään meistä yksinään koskaan tulisi olemaan. Senpä vuoksi tänäänkin olen halukas ojentamaan käteni jokaiselle joka siihen on halukas tarttumaan. Joku hetkeksi, toinen hieman pidemmäksikin aikaa, mutta silti jokainen joka rinnallani matkaa taivaltaa, tulee ennenpitkää tietoiseksi omasta tärkeydestään suhteessa minuun ja ympäröivään todellisuuteen.

Elämä on ihmellinen asia. Miksipä emme yhdessä ottaisi siitä kaikkea irti.


Vapautta  3

Joskus oma mieli voi olla vankila.
Joskus oma mieli voi olla vankila.

Kuten aikaisemmin olen jo useaan otteeseen kirjoittanut, olen siis elämässäni pelännyt äärettömän paljon erilaisia asioita. Paniikkihäiriöni rajoitti elämääni kaikkiaan yli 15 vuoden ajan. Ihmisellä, joka tuosta sairaudesta kärsii, mielikuvitus on yksi pahimmista vihollisista, se kun kokoajan ruokkii oireilua mitä ihmeellisimmin kauhukuvin, mitä erilaisimmista asioista ja tapahtumista. Luojalle kiitos, saan tässä hetkessä elää tuosta sairaudesta vapaana ja se onkin kaiken muun ohessa sellainen siunaus elämässäni, ettei kiitollisuuden löytäminen tässä hetkessä elämääni ole kovinkaan vaikeata.

Elämänpolulle sisältyy mitä erilaisempia haasteita, joiden tarkoituksen tulemme ymmärtämään vasta jälkeenpäin.
Elämänpolulle sisältyy mitä erilaisempia haasteita, joiden tarkoituksen tulemme ymmärtämään vasta jälkeenpäin.

Luonto on toiminut minulle viimeaikoina paikkana, josta ammennan energiaa ja eräänlaista rauhaa elämääni.

Aina ei ole näin ollut. Kärsiessäni erilaisista pelkotiloista, yksi noista peloista oli juuri erilaisissa paikoissa liikkuminen. Toisaalta pelkäsin ihmisiä, mutta toisaalta painajaismaisinta oli olla yksin. Takerruin ripustautuen ihmisiin, luulotellen kuolevani jäädessäni yksin. Osaltaan tuosta vaivasta johtuen, annoin ihmisten kohdella minua paikoitellen kuin koiraa, tarvitsinhan noita ihmisiä pitämään minut järjissäni. Jäädessäni yksin konkreettinen tunne oli pakokauhu, joka muuttui lamaannuttavaksi paniikiksi, joka esti minua tekemästä yhtään mitään. Pahimmillaan tuo pelko ei tarvinnut edes erillistä ärsykettä, vaan kytkeytyi päälle kuin automaattisesti, ilman että olosuhteilla olisi ollut siihen minkäänlaista vaikutusta.

Ymmärrän tarvinneeni kaikki nuo kivet polullani, osatakseni tänään kiertää ne.
Ymmärrän tarvinneeni kaikki nuo kivet polullani, osatakseni tänään kiertää ne.

Toisaalta juuri tästä suunnattomasta pelosta johtuen, tulin lähteneeksi polulle, jonka varrelta olen löytänyt palasia eheyttävästä, hyvää tekevästä luottamuksesta suhteessa itseeni, toisiin ihmisiin ja oman ymmärrykseni mukaiseen jumalaan. Ilman tuota luottamusta, harhailisin yhä tuolla jossain vailla suuntaa tai päämäärää. Tänään sen sijaan elämälläni on suunta ja päämäärä.

Joskus tie saattaa vaikuttaa karulta, mutta tärkeintä on se että se kantaa askeltaessani sillä..
Joskus tie saattaa vaikuttaa karulta, mutta tärkeintä on se että se kantaa askeltaessani sillä..

Aloittaessani raittiin elämän etsinnän, en villeimmissäkään kuvitelmissani uneksinut eläväni elämää ilman tuota suunnatonta pelkoa. Olihan se jo kasvanut ajanmyötä kiinni minuuteeni. Kun tuota tunnetta alkaa paeta päihteisiin, luulee ettei siitä koskaan enää pääse irti, saati että voisi kuvitella kohtaavansa elämänsä ilman noita päihteitäkään. Niistä kun ajanmyötä tulee eräänlainen lääke. Surullista siinä, että tuo lääke itseasiasa päinvastoin ruokkii tuota pelkoa, lisäten sitä vain kokoajan.

Tällä tiellä kulkiessani, minun ei voi käydä kuin hyvin.
Tällä tiellä kulkiessani, minun ei voi käydä kuin hyvin.

Kun minut ohjattiin raittiuden tielle, kuvittelin että elämältäni nyt viimeistään katoaa pohja, niin suurta pelko suhteessa kaikkeen muutokseen oli. Silti, uskaltautuessani kohtaamaan noita pelkoja, olen tullut todenneeksi sen, että juurikin raittius on minun kohdallani tae siitä, että voin näitä pelkojani kohdata ja sen myötä niistä myös vapautua.

Tänään elämä on kuin viljapelto. Täynnä satoa, joka odottaa korjaajaansa.
Tänään elämä on kuin viljapelto. Täynnä satoa, joka odottaa korjaajaansa.

Muutos ei tapahtunut yhdessä yössä. Luojan kiitos ettei. Ymmärrän tänään nimittäin sen, että mikäli olisin illalla nukahtanut tuohon pelon tunteeseen, herätäkseni aamulla siitä vapaana, ei pääni olisi kestänyt tuota äkillistä muutosta. Sen sijaan, hitaasti ajan kanssa tapahtuneena, tuosta muutoksesta on rakentunut pysyvä. Aivan kuten raittiista elämäntavastanikin. Tänään olen äärimmäisen kiitollinen siitä, ettei minun tarvitse enää paeta elämää, saati itseäni, vaan voin kohdata molemmat pystyssäpäin.

Raittius on polku, joka vie minua kohti parempaa huomista.
Raittius on polku, joka vie minua kohti parempaa huomista.

On käsittämätön tunne ihmiselle joka vielä joitain vuosia sitten lamaantui pelkästä ajatuksesta että pitäisi liikkua kotoaan johonkin, kun tässä hetkessä saa liikkua ympäriinsä, nauttien erilaisten paikkojen ja ihmisten kohtaamisesta. Kuluneena parina viikkona olen saanut liikkua. Pyörän ja auton mittareihin on kertynyt yhteensä kohta 4000km ja maisemien vaihtuessa, aina hetkittäin pysähdyn toteamaan kiitollisena sen, kuinka suuri siunaus tämä vapaus minulle on. Ilman raittiutta, minulla ei olisi mitään. Ei edes elämää.


Ihmellisiä kohtaamisia.  1

Elämän kauneus ei ole sen ymmärtämisessä, vaan siinä että kykenee hyväksymään elämän sellaisenaan.
Elämän kauneus ei ole sen ymmärtämisessä, vaan siinä että kykenee hyväksymään elämän sellaisenaan.

Olen läpi elämäni elänyt yrittäen miellyttää toisia ihmisiä. Tullen vain toteamaan sen, että kaikkia en voi miellyttää. Toisaalta kun mietin miksi näin olen toiminut, huomaan palaavani ajatuksissani lapsuuteeni ja siihen todellisuuteen, jossa en kelvannut, saati riittänyt omana itsenäni.

Koulukiusaamisen arvet ovat yllättävän syvät. Vaikka asioita olenkin päässyt prosessoimaan oikein kunnolla, silti ajoittain, kuin tahtomattani palaan tilaan, jossa toisten ihmisten mielipiteillä on aivan kohtuuttoman suuri painoarvo siinä, kuinka arvokas ihminen minä todellisuudessa olen.

Toisaalta kiitos kivuliaan matkani tähän hetkeen, ymmärrän myös sen, etten tule koskaan saavuttamaan toisen ihmisen arvostusta, ellen itse arvosta itseäni. Kun opin arvostamaan itseäni, alan kohdella itseäni kunnioittaen, toiset ihmiset ja heidän käytöksensä minua kohtaan muuttuu kummallisella tavalla.

Vaikka tässä hetkessä yhä haen omaa identiteettiäni toisista ihmisistä, on se jo huomattavan paljon terveemmällä pohjalla mitä se aikaisemmin on ollut. Aikaisemmin kun jokaisen ihmisen jokainen mielipide romutti aina sen, mitä luulottelin itsestäni saaneeni kasattua. Olin kuin kameleontti, vailla kykyä tiedostaa olevani kameleontti. Olin välillä kenguru. Toisinaan seepra. Hulluinta kaikessa se, että elin kameleonttina, kengurun tavoin. Hullunkurista, mutta elämääni.

Tänään olen siis päässyt jo matkallani siihen vaiheeseen, että alan kyetä hyväksymään itseäni, tällaisenaan. Tuntuu äärettömän hyvälle todeta, ettei toisten ihmisten sanomiset enää kokonaisuudessaan olekkaan se, mitä itsestäni ajattelen. Kykenen jo itsenäisesti ajattelemaan terveellä tavoin itsestäni hyvää ja sen myötä osaten jo jonkin verran kohdella itseäni hyvin. Rakentavasti, jatkuvan tuhoamisen sijasta.

Toisaalta elämä tarjoilee minulle joka päivä mahdollisuuksia tarkistaa omaa tilannettani, tapaanhan jokaisena päivä joitain kanssakulkijoitani. Toiset ajattelevat minusta yhtä, toiset toista ja kolmannet kolmatta. Silti tiedostan jo suurimmilta osin sen, mitä itse itsestäni ajattelen. Enää minun ei tarvitse elää kameleontin elämää, seepran raidoissa. Voin sen sijaan elää ihmisen elämää ihmisenä.

On käsittämätöntä kuinka paljon loppupeleissä meillä onkaan valtaa suhteessa toisiimme. SIkäli kun osaisimme käyttää tätä valtaamme oikein, voisimme kaikki elää huomattavan paljon paremmassa maailmassa. Maailmassa jossa toinen ihminen toiselle on mahdollisuus, ei uhka.

Minä olen elämässäni pelännyt toisia ihmisiä juuri siitä syystä, että olen aina ajatellut lajitoverini olevan minulle uhkana. Uhka minun olemassaololle. Eihän näin todellisuudessa koskaan ole ollut, mutta se tunne sisälläni on ollut niin voimakas, että olen pitänyt sitä ainoana totuutena itselleni. Ymmärtäen tänään kaiken kummunneen siitä äärettömästä epävarmuuden tunteesta, jonka itsessäni olen itseäni kohtaan tuntenut. Tänään en tunne. Silti en sano ettenkö vielä monin paikoin ole heikko ihminen, mutta toisaalta tiedostaessani olevani heikko, saan vahvuutta olla oma itseni. Ollessani oma itseni, ei toinen ihminen voi uhata minua. Lisäksi kun elän elämää pääosin luottaen siihen, loputkin uhat poistuvat ja hyvää tekevä rauhallinen luottamus valtaa alan.

Olen saanut elämältä äärettömän paljon. Ymmärtäen tänään sen, että suurin osa vaikeuksistani elämässäni, on ollut vain räätälöity minua ja kasvuani varten. Ilman noita vaikeuksia ja vastustuksia, tuskin koskaan olisin tullut löytämään itseäni. Olisin nimittäin kyennyt elämään läpi elämän, ilman että olisin yhtään tiennyt eläväni.

Tänään elän. Aistin. Nautin elämästä. Kaikkinensa. Leväten siinä luottamuksessa, että tänäänkin, tässäkin hetkessä minulle tarjoillaan juuri sitä, mitä tarvitsen voidakseni olla hyödyksi mahdollisimman monelle kanssakulkjalleni. Sillä toisiamme varten meidät on luotu. Ei toisiamme vastaan.

Rakastetaan siis lähimmäistämme. Tänäänkin.

En tiedä suurempaa valtaa
kun arka katseesi sun.
Kaikkein syvintä voimaa
mahtuu pieneen hipaisuun.
Ei mikään muu mua saa niin järkkymään,
ei kukaan toinen mun päätä kääntymään.

Minne meet,
vaikka kuinka vuodet sua kohtelee,
vaikka pettyisitkin rakkauteen,
vaikka viima vielä käy sydämeen,
Olet ihme minne ikinä meet.

Mikä maailman täyttää?
Siihen riittää,
kun kuiskaat vaan.
Kauniimmalta se näyttää
kun sitä silmilläs katsoa saa.
Ja silti nään, kun loittonet luotain.
Sun oma ties sua odottaa.

Minne meet,
vaikka kuinka vuodet sua kohtelee,
vaikka pettyisitkin rakkauteen,
vaikka viima vielä käy sydämeen,
Olet ihme minne ikinä meet.

Toiset sanoo; tää ei riitä.
Niiden ajatukset maailmoja syleilee.
Mä sanon niille; mitä siitä?
kun tässä ollaan kaikki turha pakenee.


Minä riitän. Itsenäni  1

Aivan kuten luonto välillä kuolee, synnyttääkseen uutta, niin myös meidän ihmisten tulee kuolla kaikelle vanhalle saadaksemme syntyä uudelleen.
Aivan kuten luonto välillä kuolee, synnyttääkseen uutta, niin myös meidän ihmisten tulee kuolla kaikelle vanhalle saadaksemme syntyä uudelleen.

Viime päivät elämästäni ovat monin eri tavoin olleet antoisia. Olen saanut peilata itseäni ihmisiin, joiden raittiuden taival on alkamassa. Pitkälti tuosta peilautumisesta johtuen, minut on pitkästä aikaa vallannut tunne, että riitän omana rikkinäisenä itsenäni. Valmiiksi kun en koskaan tässä kasvunmatkassani ole tulemassakaan. En ainakaan ennen siirtymistäni ajasta ikuisuuteen.

Pari päivää sitten ajelin tapani mukaan varhain aamusta tuonne päihdekuntoutuspaikkaan, tuumien matkalla sitä, kuinka äärettömän kiitollinen elämälle saankaan olla. Kiitollisuus on tunne, joka riisuu minut kaikista vaatimuksistani, tuoden tilalle hyvää tekevän nöyryyden suhteessa elämän rajallisuuteen.

Miksi sitten yhä edelleen hetkittäin painin tuon riittämättömyyden tunteen kanssa? Tämä johtunee yksinkertaisesti siitä syystä, että sisälleni on jo varhaisessa lapsuudessa juurtunut käsitys omasta arvottomuudesta. Lähes varmuus siitä ettei minulla ole oikeutta olla olemassakaan. Tuota kieroutumaa oikaistessani, joudun tasaisin väliajoin kohtaamaan tilanteita joissa tuo tuttu tuskaa aiheuttava signaali aktivoituu.

Kuitenkin ymmärrän tässä hetkessä sen, ettei minun tarvitse ansaita olemassaolon oikeutusta keneltäkään. Minulla on siihen oikeus aivan samoin kuin kaikilla muilla. Silti en saa hetkittäin kiinni tuosta oikeudesta, vaan alan kuin pakonomaisesti suorittamisen kautta ansaita paikkaani maailmankaikkeudesta. Tästä nouseva, hyvää tekevä tuska palauttaa minulle todellisuudentajuni ja taas huomaan matkani edenneen hieman eteenpäin. Tässä ehkä onkin yksi raittiin elämäni kulmakivistä. Suostuminen selvinpäin, pakenematta kohtaamaan pystypäin kaiken mitä elämä minulle tänään tarjoilee. Hetkittäin vaivun tuskan alla polvilleni. Pyytäen apua jaksaa. Aina, joka kerta apua tulee. Niin kauan kun en itsekkäästi ala itse räätälöidä sitä, millaisena tuon avun minulle tässä hetkessä tulisi ilmaantua. Joskus nimittäin tuo apukin aiheuttaa minulle kipua. Lähinnä silloin, kun luulottelen muutokseni tapahtuvan itsestään, olematta valmiina kohtaamaan tuo muutoksen aiheuttama vastuu.

Elämä on erilaisten vastuiden viidakko. Tänään olen siinä kiitollisessa asemassa ettei minun todellakaan tarvitse luulotella selviäväni noista vastuista yksinäni. Sen sijaan saan tarvittaessa pyytää jeesiä ihmisiltä, joihin matkani varrella olen oppinut luottamaan. Luottamus onkin muutosvastarinnan romuttamisen kannalta ehdoton edellytys. Ilman luottamusta, en uskaltaudu riisumaan suojauksiani, vaan yritän epätoivon vimmalla taistella yksin. Aina, joka kerta häviten. Minut elämä on niin loputtoman monet kerrat konkreettisesti nöyryyttäen pistänyt polvilleni, että vihonviimeisimmätkin väärän ylpeyden rippeet on matkan varrella varisseet pois. Ymmärrän tänään sen, että me ihmiset todellakin olemme täällä toisiamme varten ja jokainen meistä voi toimia toiselle rinnallakulkijana mitä erilaisimmissa tilanteissa joita elämänpolullemme eksyyntyy. Parasta tässä elämäni aallokossa on ollut oivaltaa se, että juuri se ihminen joka minussa itsessäni aiheuttaa juuri ne voimakkaimmat negatiiviset tunteet, onkin se tärkein peili suhteessa omaan rikkinäisyyteeni. Toisaalta myös aivan samoin juuri ne ikävimmämmiltä tuntuvat tilanteet tekevät samaa. Eli aina kun koen jossain hetkessä tuskaa liittyen johonkin tilanteeseeni elämässä, on kuin minulta kysyttäisiin suoraan: Haluatko kohdata itsessäsi nämä negatiiviset tunteet, vai lähdetkö niitä karkuun? Aikaisemmin elämässä en malttanut edes jäädä odottamaan tuon kysymyksen esittämistä, vaan surutta pakenin aina kun vain siihen joku mahdollisuus ilmaantui. Yhä vieläkin teen tuota pakenemista, mutta samalla tietoisena siitä että pakenen. Jossain kohtaa kipu käy yksinkertaisesti niin sietämättömäksi, että se pakottaa minut pysähtymään ja totaalisen uupuneena kohtaamaan itseäni riivaavat tunteet.

On käsittämätöntä, kuinka paljon toisilta ihmisiltä itsestään voi oppia. Kyse on vain siitä, etten ala tuota toista ihmistä sättiä siitä, mitä hän minusta heijastaa. Toista sättiessäni yritän vain väistää itselleni kuuluvan vastuun omista negatiivisista tunteistani. Tänään en halua sättiä ketään, en edes itseäni. Sen sijaan pyrin rakastamaan itseäni, aivan samoin kuin toisiakin ihmisiä. Rakkaus on nimittäin se voima, joka auttaa jaksamaan juuri silloin kun tuntuu silti ettei jaksaisi ottaa enää askeltakaan.

Tänään, kiitollisena mietin kuluneita vuosia. Todeten ykskantaan sen, että ilman täydellistä elämäntavan muutosta, en olisi tässä. Tuntui todella hyvältä herätä tähän aamuun, oivaltaen sen, että vaikkakin matkamittarissani kääntyy tänään uusi kymmenluku, siitä huolimatta yhä vahvemmin koen eläväni elämääni monin tavoin lapsenkaltaisesti. Malttamattoman uteliaana odottaen mitä tämä uusi päivä tullessaan tuo. Elämä on ihmeellinen. Elämä on lahja.


Elämää suurempia tunteita  1

Sisäinen rauha. Tila jonka saavuttamiseen riittää että luovutan luottaen elämään.
Sisäinen rauha. Tila jonka saavuttamiseen riittää että luovutan luottaen elämään.

Aivan aluksi on todettava se, että kuten tuolla jossain aiemmassa postauksessani totesin, pyrin kirjoittamaan kirjani käsikirjoituksen valmiiksi tämän kuun loppuun, sikäli kun elämä ei tarjoile mitään isompia mullistuksia. No, nyt voin hyvillä mielin todeta ensikertaa löytäneeni armollisuutta suhteessa itseeni, mitä tulee näihin suht kohtuuttomiin vaatimuksiin joita säännöllisesti itselleni lataan.
Näinhän se elämä tarjoili taas tunnepuolelle sellaiset myllerrykset vähäksi aikaa, ettei kirjan kirjoittaminen ollut se ensimmäinen aamulla mieleeni noussut asia. Mutta ei se mitään. Aikaa on.

Silti tässä hetkessä luottavaisena mietin sitä, kuinka vahvasti uskon sen toteutumiseen silti aivan lähiaikoina, alkaahan siitä jo kohta 1/3 olla valmiina.

Sitten muihin asioihin. Nimittäin tähän minun poloiseen tunne-elämääni. Se kun on ollut ja on yhä aspekti, joka aiheuttaa minulle välillä varsin kohtuuttomia vastuksia elämässä. Toisaalta, toisessa äärilaidassaan ollessaan, saa minut tekemään ja toteuttamaan mitä ihmeellisempiä asioita.

On ollut toisaalta jännä huomata itsessään se, että taas viimeaikaisten tapahtumien valossa tarkasteltuna, hyväksyminen suhteessa itseensä ja omaan rikkinäisyyteensä on ollut nousemassa. Johtunee pitkälti tapahtumista ja asioista, joille en yksinkertaisesti ole voinut mitään. Tästä seurauksena se, että henkisen tuskan kasvaessa sietämättömiin mittoihin, luovuttamisen kautta tapahtuva hyväksyminen tulee kuin itsestään.

Jotenkin olen nyt hieman hellittämässä jatkuvasta prosessoinnista, tai toisaalta siitä alkaa tulla jo niin elämäntapaa, ettei siinä enää kuluta ääretöntä määrää energiaa turhaan. Huomasin nimittäin sen, että taas vaihteeksi olen saanut kokea loistavia oivalluksia suhteessa itseeni ja ympärillä oleviin ihmisiin nähden. Jotenkin surullista on tajuta se, että vaikka monta vuotta olen rakennellut itseäni eheämmäksi, silti toisten ihmisten hyväksyntä on yhä edelleen kiinni siitä, kuinka hyvin ja hyväksytysti käyttäydyn. Toisaalta tämähän on varsin normaalia yleensä, mutta toisaalta peilaten sitä matkaa jonka olen suhteessa itseeni kulkenut, joissain kohtaa herää ajatus siitä, että ehkä minä en sittenkään ole ainut ihminen joka itselleni kohtuuttomia vaatimuksia asetan. Jos nimittäin tekemäni virhe elämässä romuttaa yhtäkkiä jonkun mielestä kerralla vuosien työni, niin ehkä vika ei olekaan pelkästään minussa. Ehkä tuon toisen ihmisen myös tulisi tarkastella omia motiveejaan asioissa. No se on taas asia joka on hänen vastuullaan, ei minun. Minä pidän huolen omasta tontistani, naapuri pitäköön omastaan. :)

Olen tässä hetkessä viettämässä viimeistä vapaata, ennen töiden alkua. Odotan töitä innolla, mutta toisaalta olen jotenkin konkreettisesti saanut kokea sen, että kun minulla ei ole ylimääräisiä rasitteita harteillani, kykenen yhä enemmän olemaan läsnä tärkeimmilleni, eli perheelle. Olenkin pohtinut suhdettani heihin ja itseasiassa tälle aamua, istuskellessani aamuauringon noustessa pihakiikussamme, aloin miettiä sitä, kuinka voisin enemmän huomioida noita minulle niin rakkaita ihmisiä. Pienempien lasten kanssa tämä on helppoa, he kun ovat kokoajan minussa kiinni ja teemme suhteellisen paljon yhdessä. Vanhin pojistani sen sijaan alkaa olla jo siinä iässä, että jo kohta yhteinen mopoprojekti voisi olla seuraava yhdistävä harrastus. No josko siihen joku vuosi vielä menee, mutta kuitenkin. Vanhimpiaseni kun on luoteeltaan kuten minä, viihtyen paljon omissa oloissaan. Mutta kun löytyy asia joka häntä kiinnostaa, hän samantien on silmät kiiltävinä kertoilemassa kaikkea asiaan liittyvää tietouttaan. No tähän liittyen, ajattelinkin aloittaa meille kahdelle oman harrastuksen. Poikani on nimittäin hulluna kaikkeen autoviihteeseen ja vaikka ikää ei vielä olekaan kuin 10v niin tietomäärä kyseisessä asiassa on aivan käsittämättömän huikea. Siinä siis isä-poika-suhteelle varsin sopiva yhteinen ajanviettokeino. Kahden isomman kohdalla tämä yhteinen tekeminen tai sen kohde on vielä mietinnässä, joskin heidän kohdallaan koen meillä jo olevan tässä hetkessä sellainen suhde, etten koe erityistä tarvetta vartavasten miettiä yhteistä tekemistä, koska sen mitä he kotona pyörivät, meillä kyllä mielestäni varsin toimiva, molemminpuolista luottamusta huokuva suhde on jo olemassa. Vanhimmaisen pojan kanssa ajattelin talvella värkkäillä moottoripyörän kimpussa autotallissa, joten siinä varmasti riittää yhteistä tekemistä kokolailla.
Vaimoani miettiessäni koen, että meidän suhde syvenee vain entisestään, mitä pidemmälle yhteinen matkamme jatkuu. Tässä hetkessä ehkä kaipaisin sellaista kahdenkeskistä tekemistä ja olenkin miettinyt sitä, että alkaisimme joka ilta käydä yhdessä kävelyllä, siinä kun saa kummasti jutelluksi päivän tapahtumia ja samalla tuuletettua omaa pääköppaansa.

Kaikkineen minulla on tässä hetkessä äärettömän hyvä olla. Luotan elämään ja siihen, että vaikka vielä hetkittäin harhaudunkin väärille urille, niin kauan kun en konkreettisesti palaa entiseen itseni pakenemiseen, elämä kyllä pitää minusta huolta.


Elämäni rakkaus  1

Minulle tuli voimakas tarve kirjoittaa rakkalle vaimolleni Tiinalle siitä, kuinka äärettömän kiitollinen olen hänelle kun hän on seissyt rinnallani kaikki nämä vuodet. Ylläoleva kappale on meidän.

Tapasimme 12 vuotta sitten, rakastuen tulisesti. Ensitreffit vietettiin niinkin romanttisessa paikassa, kuin hullujenhuoneella. Minun ollessa lääkevieroituksessa erään itsemurhayrityksen jälkeen, sinun ladatessa työstressin vuoksi akkuja. Vaikka moni ihminen sanoi sinulle varsinkin alussa , että olet hullu kun olet kanssani, et heistä välittänyt. Onneksi et. Ilman sinua en olisi tuolta pimeästä helvetistä selvinnyt. Yhdessä selvisimme.

Nyt kun olemme saaneet yhdessä rakentaa raitista elämää jo yhdeksättä vuotta, olen äärimmäisen kiitollinen siitä että saan kutsua sinua vaimokseni. Lisäksi kun tähän yhtälöömme kuuluu viisi ihanaa lasta, kaksi koiraa ja kolme kissaa, voin käsi sydämellä todeta meillä olevan ihana perhe.

Elämä ei välttämättä aina ole kohdellut meitä silkkihansikkain, mutta silti uskon vahvasti siihen, että kaikki tapahtumat ovat olleet tarpeen, ollaksemme tässä hetkessä, tällaisia kuin olemme.

Se miksi minä halusin sinulle juuri nyt kirjoittaa, johtuu kahdesta syystä. Ensimmäisenä se, kun olen kirjoittamassa tuota kirjaani, olen päässyt todella intensiivisellä tasolla sukeltamaan yhteiseen menneisyyteemme yksintyiskohtia myöten. Ihmettelen suuresti kuinka olet jaksanut kaikki nuo koettelemukset, joita eri riippuvuudet elämäämme toi. Ei liene kovin paljoa liioiteltua todeta, että olet varmasti yksi vahvoin ihminen jonka koskaan olen tavannut. SIlti sinussa on myös herkkyyttä, joka esiin tullessaan tekeekin sinut kokonaisuudeksi jota on kovin vaikeata olla rakastamatta.

Vaikka olemme yhdessä saaneet mahdollisuuden aloittaa uudelleenrakennusprojektimme, niin siitä huolimatta voin onnellisena todeta meidän kasvaneen ihmisinä kahdeksi omaksi yksilöksi, jotka elävät silti tiiviisti yhdessä, toisia tasapainottaen.

Toinen syy, minkä vuoksi sinulle tässä kirjoitan johtuu siitä, että olen alkanut läpikäydä syyllisyyttäni suhteessa sinuun ja omiin valintoihini raittiina aikana. Kuten tiedät minut, haluaisin kaikille pelkkää hyvää. Sen vuoksi toivoisin myös sitä, että meidän perheemme asiat olisivat kaikkineen kuosissa. Valitettavasti kiitos minun vääränlaisen taisteluni, taloutemme on varsin sekaisin. Olen helpottunut siitä, että vihdoinkin sain töitä ja sen kautta mahdollisuuden osaltani hoitaa perheellemme leivän pöytään. Silti en pääse mihinkään siitä tosiseikasta, että olen äärettömän pahoillani, koska en vieläkään ole oppinut elämään siten, etten aina olisi aiheuttamassa jotakin ongelmia elämäämme. Uskon vahvasti siihen, että selviämme tästäkin yhdessä, mutta silti, pienestä sydämestäni asti haluan pyytää anteeksi kuluneen vuoden aikana sitä etten ole ollut se tasapainoinen ja läsnäoleva perheenisä enkä puoliso, jonka sinä rinnallesi olisit ansainnut. Sen sijaan, kiitos onnettoman toimeentuloni, olen lähtenyt tuosta nousseita negatiivisia tunteita pakoon, itselleni tyypillisesti, mitä erilaisimpiin riippuvuuksiin. Olen pahoillani.

Nyt viikonlopun perheeni keskittyneenä, voin todeta sen, että tippa lasissa seurasin sinua ja lapsia ollessamme tänään uimarannalla. Kiitän Luojaani sinusta, sillä ilman sinua, ei olisi lapsiakaan.

Antaapa elämä tullessaan mitä tahansa, silti voin luottaa yhteen asiaan. SInuun. Ollessasi rinnallani, minun ei voi käydä kovinkaan huonosti.

Päivänsäteeni, kiitos että olet elämässäni. Elämäni.
<3:lla Menninkäisesi