Toinen mahdollisuus

Mikä oikeasti on elämässä tärkeintä? Tätä asiaa olen viimeiset viikot sisimmässäni miettinyt. Tullen siihen johtopäätökseen, että kohdallani se on yksinkertaisesti elämä itsessään.

Eilen illalle minut valtasi hetkellinen katkeruus siitä että elämäni on ollut tavalla tahi toisella jatkuvaa taistelua erinäisten asioiden kanssa. Sillä lopputuloksella että taas kerran olen kuin tienhaarassa pysähtyneenä miettimään sitä mihin seuraavaksi elämässäni lähtisin kulkemaan.

Jos sen verran palaan ajassa taaksepäin, että hieman kertaan itselleni sitä mitä kaikkea elämässäni tähän asti olen saanut aikaiseksi, niin ehkä sen myötä löydän myös sen kaipaani armollisuuden itseäni kohtaan, koska juuri nyt vallalla on kummasti taas itsesyytökset ja kohtuuton itsensä ruoskinta.

Kuten aikaisemmin olen kertonut, lapsuuteni sujui kokolailla tasapainoisesti, vaikka olosuhteet isän juomisen ja rankan koulukiusaamisen, eivät aina olleetkaan sitä. Toisaalta jo hyvin varhain opin pakenemaan itseäni päihteisiin ja uhkapelaamiseen. Peruskoulusta selvittyäni kävin hetken aikaa ammattikoulua, mutten koskaan saanut sitä loppuun asti suoritettua. Menin töihin, lopulta pelaten työpaikkani. Aloin juoda säännöllisesti, pelaten kaikki rahat mitä käsiini keinolla millä hyvänsä sain. Rakastuin, menin naimisiin ja sairastuin todella vaikeaan paniikkihäiriöön. Elämä eteni näiden varjostuksella kunnes perustimme ensimmäisen vaimoni kanssa yrityksen. Olimme yrittäjiä vajaan 4 vuotta, kunnes yhtenä tammikuisena päivänä v. 2000 tukustamme ilmoitettiin, että velkarahalla hankkimamme tavara myöhästyy kriittiset 3 viikkoa, mistä johtuen toimitussopimuksemme Keskon kanssa kaatui rytisten. Saman vuoden kesällä tuli konkurssi, avio-ero ja ulosottoon paukahti 130k€. Vielä kun saman vuoden loppupuolella menetin yhtäkkiä minulle todella läheisen ihmisen, en enää kestänyt elämää selvinpäin, vaan aloin elää 24/7 pääsekaisena, lääkkeiden ja viinan avustamana.

Tuota rumbaa kesti kaikkineen 6 vuotta. Tuona aikana tapasin nykyisen vaimoni, saimme kaksi lasta ja yritin itsemurhaa kaikkiaan 13 kertaa. 2006 helmikuussa lähdimme päihdekuntoutukseen, ettei lapsiamme otettaisi meiltä pois. 3kk kuntoutuksessa toivat elämääni raittiuden. Kuntoutuksesta kotiuduttuamme, isäni ajoi kännissä rekan eteen päättäen omakätisesti elämänsä. Hautajaisissa koin eräänlaisen ahaa-elämyksen sen suhteen, etten halunnut omalla kohdallani käyvän samoin ja aloitinkin rakentaa elämää kokonaan uusiksi. Aloitin samalle syksyä IT-opinnot. Pari vuotta ja olin datanomi. Valmistuttuani meille syntyi pieni Rinssessa joka nyt on jo eskarissa. Niin se tuo aika rientää. Samalle syksyä aloitin amk-opinnot, joita sinnikkäästi suoritin 4 vuotta, vaikka paniikkihäiriö ja erilaiset sosiaaliset pelot tekivätkin siitä hetkittäin täyttä helvettiä. Opintojeni ohessa kävin myös 3 vuotta tiivissä terapiassa, josta yhtälönä kaikkien tapahtumien ohessa löytyi apua noihin suunnattomiin pelkoihin sekä totaaliseen ateismiini liittyen. Löysin hengellisyyden.

Vuosi ennen insinööriksi valmistumistani aloin etsiä alalta töitä. Kaikkiaan 1,5 vuotta kiersin kymmenissä ja taas kymmennissä haastatteluissa, silti töitä saamatta. Kiitos pelkojeni hellittämisen aloin osallistua mitä erilaisimpiin järjestötoimiin, joista hetkittäin suunnattomasti nautin, mutta jotka lopulta olivat ajaa minut totaalisen uupumuksen syliin. Olihan tuossa hetkessä elämässä kotonani 5 lasta ja myös opintojaan suorittava vaimo. Minä vaan en osannut luopua mistään, enkä toisaalta koskaan sanoa ei. Yhteensä liki 6 vuotta tein mitä erilaisimpia vapaaehtoistöitä, kunnes valmistuttuani, töitä silti saamatta päätin aloittaa yrittäjänä, haaveillen siten saavuttavani vihdoinkin elämässäni aina puuttuneen taloudellisen tasapainon. Toisin kävi.

Pari vuotta sitkeästi ja tuumaakaan periksiantamatta painoin töitä enemmän kuin koskaan, silti saavuttaen tuon parin vuoden periodilla n. 6kk säännölliset tulot. Kiitos noiden tulojen, sekä lukemattomien erilaisten työtarjousten ja mitä erilaisimpien suunnitelmien kautta tullaan tähän hetkeen, hetkeen jossa vihdoin olin pakotettu lyömään hanskat tiskiin tämän yrittäjyyteni osalta, tilanteessa jossa talouteni on totaalisen kuralla. Ei silti, matka on kaikkineen ollut varsin antoisa, jos tuota antoisuutta ei mitata rahassa tai muutoin taloudellisena saavutuksena.

Olen saanut tavata äärettömän monta uskomattoman hienoa ihmistä. Luoda suhteita ties mihin tahoon. Reissata sydämeni kyllyydestä sekä opiskella minulle äärettömän tärkeitä asioita itsestäni. Lopputulemana silti, en voi välttyä siltä ettenkö olisi hieman katkera kokonaisuudesta. Se nimittäin monilta osin peilaa tämän hetkistä tilaa yhteiskunnassamme. Ihmisille olisi töitä niin paljon kuin hän vain sitä jaksaa, sikäli kun tuo työ toteutettaisiin täysin ilmaiseksi. Toisaalta nyt miettien totean myös sen, että nykyaikana ihmiset turvautuvat toisten ihmisten apuun, tilanteessa jos toisessakin, sikäli kun jotakin tuosta hyötyvät. Muussa tapauksessa täällä saa tallustella varsin rauhassa. Toisaalta lukemattomat yhteydenotot mitä erilaisimmissa yhteyksissä ovat samantien loppuneet, kun minun panokseni asioissa on tullut täytettyä.
Toisaalta mitä tulee tähän kuntasektoriin ja paljon puhuttuun sote-uudistukseen, niin tuollaisen liki 7 vuoden kokemuksella voin käsi sydämellä todeta tuolla vallitsevan totaalisen kaaostilan. Ne ihmiset jotka esimerkiksi päättävät niiden ihmisten asioista jotka tänäänkin erilaisten riippuvuuksien kanssa elävät, eivät tiedä tuon taivallista millaisten sairauksien kanssa ovat tekemisissä. Lisäksi kun joka paikassa muka säästetään, vaikka todellisuudessa tietyillä toiminnoilla vain kuluja lisätään, ollaan tilanteessa jossa ihminen vaikka apua haluaisikin, ei todennäköisesti sitä koskaan tule saamaan. Sitten ihmetellään lehtien palstoilla sitä miksi saamme lehdestä lukea erään jos toisenkin päätyneen mitä epätoivoisimpiin ratkaisuihin elämässään.

Minä kun kerron vain omista kokemuksistani, niin voin rehellisesti sanoa saaneeni apua elämässäni. Joskin niin että sitä on hetkittäin pitänyt nyrkkiä pöytään lyöden olla vaatimassa. Toisaalta kiitos pitkällisen tutkimusmatkani, olen löytänyt elämässäni sellaisen toivon, joka kantaa yli synkimpienkin hetkien ja sen vuoksi minun ei enää tässäkään hetkessä tarvitse olla näitä omia elämisen ongelmiani olla pakenemassa.

Lopuksi ihmettelen ääneen sitä, miksi esimerkiksi kunnat nykyisellään haaskaavat tuhottoman paljon rahaa ennemmin siihen, että ottavat päihdeperheiden lapsia huostaan, eroittaen heidät vanhemmistaan, kuin se että ostaisivat puoliksi ilmaisia päihdepalveluita niitä tarjoavalta yrittäjältä.
Toisaalta aivan samoin on tullut todettua se, että paljon puhutaan siitä että yrittäjien pitäisi tämä maa nostaa lamasta, mutta ainakin kuntasektorilla toiminta on aivan päinvastaista. Minun kohdallani esimerkiksi se ettei kunta osta minulta palveluita, merkitsee vain sitä, että tässä hetkessä ollessani pakotettu turvaamaan edes jotenkin perheeni toimeentulon, ilmoittaudun työkkäriin, hakien joka kuukausi saman rahan tai kenties jopa enemmän sosiaalitoimiston luukulta. Sitten ihmetellään sitä miksi ihmiset voivat niin pirun huonosti. Siksi koska heille ei yksinkertaisesti suoda perustaa voida paremmin.

Huvittavinta kaikessa nykyhetkeen se, että mikäli minä haluaisin tässä hetkessä auttaa muita ihmisiä ihan vaan auttamisen ilosta omiin kokemuksiini pohjaten, sekään ei enää tänään ole niin vain mahdollista. Vapaaehtoistyö kun saattaa aivan hyvin merkitä sitä etten saakaan sitä perusturvaa eli työttömyyspäivärahaa jos vapaaehtoistyötä alkaisin säännöllisesti tekemään.

No niin. Siinä purkaukseni. Kummasti helpotti. Lopuksi totean vain vielä sen, että tässä hetkessä minulle tärkeintä elämässäni on se että löydän joka päivä elämästäni hetken jossa koen kaiken olevan hyvin, vaikka kaikki monen silmissä vaikuttaisikin olevan päin persettä. Tuo hetken hyväolo nimittäin takaa jaksamiseni tässä kaiken kaaoksen keskellä. Toisaalta nyt kun suosiolla jättäydyin sivuun epätoivoisesta yrittämisestäni, voin rauhallisin mielin keskittyä olemaan läsnä perheelleni. Saanpahan ainakin omalta osaltani kasvattaa lapsistani tasapainoisia kansalaisia, joilta ei lapsuudessaan pitäisi olla puutetta rakkaudesta, saati turvallisuudesta. Asioista joista melkoisen monella lapsella, saati aikuisellakaan, tämän hetken yhteiskunnassa ei valitettavasti ole harmainta aavistustakaan.

Epätoivoisessa taistelussani pääsin unohtamaan sen todellisuuden, että jo pelkästään se että ylipäänsä olen hengissä on ihme. Lisäksi raitistumisen myötä elämässäni on tapahtunut lukuisia asioita, joita nyt miettien en todellakaan ole omaa erinomaisuuttani aikaansaanut.

Silti ihmiselle joka lähes koko elämänsä on pelännyt luottaa mihinkään, ihmeisiin uskominen on ensisijaisesti merkinnyt lapsellista haihattelua tai muuta taikauskoista hömppää.

Todellisuus on toinen. En minä esimerkiksi päättänyt enää siitä jäänkö henkiin, kun kännipäissään päätin rymäyttää autoni täydellä vauhdilla moottoritien kaistojen väliseen pylvääseen. Joku muu päätti, ettei aikani ollut vielä tuolloin lähteä, vaikka epätoivoissani sitä kuinka tuossa hetkessä toivoinkin.

Olen aikaisemminkin jo kertonut siitä, että tänäänkin aamulla katsoessani 6-vuotiasta pientä raittiuden ihmettäni, hänen innokkaana valmistautuessa edessä olevaan eskaripäivään, ei minun tarvitse miettiä miksi tuolloin syvimmästä pimeydessäni en itsetuhoisissa aikeissani onnistunut.

Toisaalta perheeni yhdessäolo, puhumattakaan siitä että rinnallani on elämän myrskyissä tarponut sama ihminen jo liki 13 vuotta, on sen suuruusluokan ihme että tiedostan etten tuotakaan asiaa ole elämääni käsikirjoittanut. Onneksi en. Olisin kuitenkin onnistunut vain sotkemaan roolitukset, puvustukset, lavastuksen jne.

Mutta vakavasti puhuen, heräsin tänään ihmettelemään yhtä ihmettä taas kerran.

Kuten todettua taistelin itseni totaaliseen uupumukseen kuluneen vajaan parin vuoden periodilla, yrittäen itse ohjata elämääni. Lopputulos liki katastrofaalinen.

No tuo ihme tai itseasiassa useampi sellainen tapahtui kun otin vastuun epäonnistumisestani. Nostaen kädet ylös luovutuksen merkiksi. Halusin tienata elantoni ihmisten rinnallakulkijana. Joku muu vain tähän hetkeen oli erimieltä. Nimittäin kun luovuin yrittämisestä, melkein samana päivänä minua pyydettiin mukaan pariin ohjelmistoprojektiin, minkä myötä minulla on tiedossa nyt töitä pidemmäksi aikaa.

Parasta kaikessa se, että tuon luovuttamiseni myötä ehdin jo haudata muutaman ison unelmani tähän hetkeen, mutta taas joku toinen päätti toisin.

Kuten olen jossain kohtaa kertonut, olen lähes pari vuotta opiskellut Tommy Hellstenin Ihminen tavattavissa-koulutusohjelmassa ja ehdin jo luopua haaveestani saattaa tuo koulutus tähän hetkeen loppuun, koska se tietäisi vielä kahden vuoden opiskelua ja sen myötä lisää taloudellisia velvoitteita.

Nyt kuitenkin voin käsi sydämellä todeta luottavani intuitiooni siinä, että pyrin jatkamaan tuota koulutusta vielä tuon kaksi vuotta, luottaen siihen että asiat järjestyvät juuri siten kuin ne tässä hetkessä kohdalleni parhaaksi on järjestyäkseen.

Elämä on ihmeellistä. Ainoa mitä minun tulee tehdä on luopua asettamasta vaatimuksia sille ja keskittyä nauttimaan matkasta.

Herra, kädelläsi
asua mä saan,
turvallisin käsi päällä maan.
Siellä kaikki saavat
uuden sydämen,
rauhan annat haavat sitoen.

Tuo ylläoleva raamatun lause aikoinaan toi minulle suunnattomasti, kokiessani äärettömiä pelkotiloja. Toistin mielessäni tuota lausetta, kykenemättä saavuttamaan minkäänlaista yhteyttä mihinkään. Olin kaikelta järkeistämiseltäni sekä suunnattomalta väärältä ylpeydeltäni kykenemätön uskomaan yhtikäs mihinkään. Tänään kykenen. Melkoinen helvetti on tullut käytyä tuon asian kanssa, kunnes lopulta olin niin totaalisen loppu järkeistämiseni kanssa, etten enää kyennyt muuhun kuin luopumiseen kaikesta, mikä esti minua uskaltautumasta luottamaan.

MUTTA! Ei usko yksin tee autuaaksi. En nyt tähän hetkeen muista oliko tuo suoraan raamatusta, mutta ei sen väliä, sillä seuraavaksi ajattelin oksentaa hieman sisintäni ulos siinä toivossa että se hieman helpottaisi tätä käsittämättömiin mittasuhteisiin noussutta tuskaani edes hieman.

Rakkaudettomuus. Kuten edellisessä postauksessani jo aihetta hieman sivusin, niin nyt olen oikein kirjaimellisesti jäänyt märehtimään kyseistä tunnetta. Saaden ehkä jo hieman syvällisemmin kiinni siitä. Huomasin nimittäin tälle iltaa jakaessani omia kokemuksiani vertaisteni parissa, puhuvani siitä äärettömästä tyhjyyden tunteesta jonka ajamana olen onnistunut kerta toisensa jälkeen hukkaamaan itseni mitä erilaisimpien pakokeinojen alle. Ymmärtämättä loppupeleissä yhtään mitä oikeasti pakenen. Nyt ymmärrän.

Tuo tunne ja kokemus on kasvanut minuuteeni kiinni vuosikymmenten aikana ja tässä hetkessä yrittäessäni tuota tunnetta lähestyä, se vyöryy ylitseni sellaisella volyymillä, etten meinaa kestää sitä. Siinä samassa kun tuo tunne käy liian voimakkaaksi kohdata, aktivoituu minussa eräänlainen suojamekanismi, joka on varjellut minuuteni herkintä kohtaa ja varjelee yhä. Silti uskon olevani niin lähellä oman itseni totuutta kuin tähän hetkeen minun on mahdollista sukeltaa ja sen vuoksi kahta uhmakkaammin tuota karmaisevaa tunnetta kohti sukellan. Samalla kuitenkin järjen tasolla ymmärtäen että aivan kuten rakkaus tunteena, samoin rakkaudettomuuskin tulee lähelle, kun pysähdyn lakaten yrittämästä sitä saavuttaa.

Olen juossut lähes koko ikäni tavoitellen sisäistä rauhaa. Joskus jollain turvajärjestelyllä saavuttaen sen hetkeksi, kunnes taas kohta havahtunut huomaamaan, että taas menen kuin pakon ajamana johonkin, yrittäen peittää itseltäni tuota ammottavaa tyhjyyttä.

Mitä tämä rakkaudettomuus sitten on? MInulle se on tässä hetkessä kokemus omasta arvottomuudesta, joka on kasvanut kiinni minuuteeni vuosikymmenten saatossa, lukuisten tapahtumien ja kohtaamisten kautta. Niin tuttu osa tuo tunne on minuudessani, että nautin sairaalla tavalla siitä että taas henkisellä tasolla käyn läpi yhtä äärettömimmistä helveteistäni. Tuntuu hyvälle, kun tuntuu niin saatanan pahalle.

No kuinka tuo tunne sitten käydään läpi? Uskon vahvasti siihen että kohtaamalla menneisyyden haamut, niin tapahtumien kuin tunteidenkin tasolla, jakaen ne joidenkin ihmisten kanssa keskustellen, näistä traumatisoivista tunteista voi kasvaa eroon. Niin tässäkin uskon.

Minulla vain kun esimerkiksi tämä jatkuva prosessointi ja asioista kirjoittaminen on yksi lukuisista pakokeinoista, tarkoittaa se vain sitä että tuosta prosessoinnista on luovuttava. Pysähdyttävä ja hiljennyttävä oman itsensä äärelle. Uskon nimittäin vahvasti myös siihen, ettei ole olemassa ihmistä, saati Jumalaa joka voi minulta poistaa tämän tyhjyyden, vaan minun on pelottomasti ensin se suostuttava itsessäni kohtaamaan. Vasta kohdattuani sen, löydettyäni omasta itsestäni tuo heikko kohta, ja hyväksyttyäni se, voin oppia vastaanottamaan rakkautta niin muilta ihmisiltä kuin Jumalaltakin.

Jos en kykene rakastamaan itseäni, kuinka kukaan muu siihen kykenisi.

Tässä kohtaa yksi kipeimmistä asioista elämässäni on ollut kohdata itsessään se huutava kaipuu nähdyksi ja kuulluksi tulemiseen. Olen notkunut netissä ja somessa, yrittäen kuin epätoivon vimmalla tulla huomatuksi. Lopputuloksena vain totaalinen tyhjyyden kokemus. Olo on kuin olisin vetänyt aineita. Sillä erotuksella että aineiden tai päihteiden sijasta olen huomiohuorannut, myyden itseäni, saamatta lopulta yhtikäs mitään. Hetken helpotus on muuttunut äärettömäksi moraaliseksi krapulatilaksi, jossa itseinho on päällimäisenä tunteena. Tässä kohtaa minua kuitenkin lohduttaa tietoisuus tästä ja sen myötä löytyy myös armollisuus itseään kohtaan. Yritin epätoivon vimmalla kokea olevani olemassa, ymmärtämättä että olen olemassa jo. Siis sama tyhjyyden kokemus vain hieman jalostuneemmassa muodossa.

Tälle iltaa kaikki jytisi kohdilleen. Kaikki järjettömyys muotoutui järjelliselle tasolle ymmärtäessäni kaiken tekemisteni taustalla vaikuttaneen kyvyttömyyteni kokea rakkautta suhteessa itseeni ja sen myötä kyvyttömyyteni vastaanottaa sitä keneltäkään muultakaan.

Nyt varmasti seitsemännenkymmenennenkahdeksannen kerran päätän jättää tuon huomiohuoraamisen kokonaan ja vasta oikeastaan ensimmäistä kertaa uskon sen tapahtuvan. Mikä sitten aikaisempiin päätöksiini liittyen on muuttunut. Se että nyt tiedostan mikä minua on tuohon järjettömyyteen ollut pakottamassa. Samalla ymmärtäen myös sen, että vastaus tuohon suunnattomaan tyhjyyteeni ja käsittämättömään kaipaukseeni löytyy minusta itsestäni, syvältä sisimmästäni. Ei tuolta ulkomaailmasta, eikä muista ihmisistä. Itsestäni. Kosketuksesta pieneen sisäiseen poikaani. Siihen naskaliin joka koskaan ei ole saanut kokea olevansa rakastettu. Siis minulta itseltäni. Otan siis aikaa, rauhoittuen antamaan tuolle ainutlaatuisen arvokkaalle ihmiselleni aikaa ja huomiota. Ilman pakenemista. Tyhjyyden tunnetta täyttäen.

Rakastakaa itseänne. Tulette yllättymään siitä, kuinka yhtäkkiä toisetkin alkavat rakastaa teitä. Tai jos eivät alakkaan, tiedätte ettei vika ole teissä, vaan näissä toisissa ihmisissä ja siinä että he kokevat samaa tyhjyyttä sisällään. Ymmärtämättä yhtään mistä on kyse. Ollen kyvyttömiä rakastamaan itseään ja sen myötä myös sinua.

Ajattelin kirjoittaa omakohtaisia kokemuksia liittyen viime päivien uutisiin ja siihen, kuinka tiukille ihminen toisaalta itse itsensä, mutta toisaalta myös nykyinen elämänmallimme ajaakaan.

Minä olen elämässäni saanut kokea ainakin oman osuuteni verran epätoivoa, totaalista toivottomuutta. Kun tuohon tunteeseen sukeltaa, ei maailmasta löydy asiaa joka toisi edes pienen valonpilkahduksen sysimustaan maisemaan. Itsemurhaa yrittäneenä, voin käsi sydämellä sanoa että tuossa hetkessä mikään ei merkitse mitään, on vain ajatus, tämän on loputtava. Samaan hengenvetoon totean surullisena sen, että tänäänkin ihan liian moni ajatuu tuohon mustaan aukkoon, tietämättä että siitä on ulospääsy.

Niin uuvuttavaa kuin viime vuosien taisteluni elämässäni on ollutkin, olen kuitenkin käynyt läpi sellaisen helvetin aikaisemmassa elämässäni, etten enää tuonne pimeyteen palaa. Voin varmuudella sen sanoa, koska minulle tuolta helvetistä lähti matkaevääksi sen tason luottamus elämää ja sen ainutkertaisuutta kohtaan, etten enää elämääni päästä siihen tilaan, jossa tuo piemys pääsisi yllättämään.

Tähän kohtaan kohdallani sopii erinomaisesti Samuli Edelmannin laulun sanat: "Ei mitään hätää, jos ei omat voimat riittäneet. Ei mitään hätää, se olen minä joka voin kuivata sun kyyneleet."

Toisaalta voin tähän kirjoittaa ymmärtäväni esimerkiksi sitä pienten lasten äitiä, joka totaalisessa epätoivossaan kokee ainoaksi vaihtoehdoksi tuhota oman ja samalla lapsensa hengen. Mitä tai ketä se auttaa, jos minä ymmärrän? Tämä on minun tapani käsitellä asioita joita en järjellä ymmärrä ja joita jos alkaisin järjellä pohtimaan, olisin pian tunteineni aivan totaalisen hukassa. Tämä ymmärtäminen, tai kuvaisiko tätä paremmin sana hyväksyminen juontuu aikaan, jolloin oma isäni teki itsemurhan. Tuon tapahtuman lopullisuus ja varsinkin sen käsittämättömyys oli oikeasti ajaa minut hulluuteen. Kaiken aina järkeistämänä ihmisenä, yritin tuota tapahtumaa jäsentää päässäni siten, että sen järjelläni pystyisin selittämään. En kyennyt. Olin tulla hulluksi. Tai ehkä tulinkin, monen mielestä. Löysin nimittäin tuossa ajankohdassa ensimmäisen palasen tämän hetkisestä luottamuksestani. Uskosta. Tuo luottamukseni ei selitä tätä tragediaa hyväksi, saati hyväksyttäväksi, mutta sitä ei olekaan tarkoitus selittää. Miksi yrittää selittää jotakin näin selittämätöntä. Sen sijaan, kun en kykene sitä ymmärtämään, saati selittämään, ainoa keino minun välttyä läpikäymästä käsittämättömiin mittasuhteisiin nousevaa tunnemylläkkää pääni sisällä, minun vaatimaton osani on parhaan kykyni mukaan hyväksyä sellaiset tapahtumat, joille en voi yhtikäs mitään.

Toisaalta tässä päästään kohtaan, jossa löydän oman osuuteni asioissa. Ne osat joille voin jotakin tehdä. Ensimmäisenä läheisimmät ihmiseni. Oma perheeni. Ehkä kivuliainta tässä kyseisessä tragediassa josta lehdestä luemme on se, että se voisi aivan hyvin tapahtua minulle ja minun perheelleni.
Itse olen reissannut ympäri Suomen viimeiset vuodet. Samalla kun vaimoni on uupumukseen asti pitänyt kotona kaikkea kasassa. Itsensä unohtaen. Yhtälö joka tästä seuraa, on hyvin pitkälti sen kaltainen että mikäli tuohon ei konkreettisesti jotakin muutosta tehdä, se saattaisi jossain kohtaa jomman kumman kohdalla aiheuttaa tuollaisen sysimustan pimeyden laskeutumisen elämään. Oma osuus. Eiliselle päivälle taas kerran istuskelin autonratissa liki 7 tuntia, pohtien siinä samalla elämääni, tullen siihen tulokseen, että nyt on konkreettisesti aika tehdä jotakin eikä vain puhua. Seuraava teksin pätkä kertonee miksi.

"Kun sä ajat autoa, kilometritolkulla, eikä kukaan vastassa kotona.."

Pelkään kuollakseni yrittäväni niin kovasti muuttaa asioita, että joku päivä kukaan ei olekaan kotona vastassa. Enkä valehtelamatta tässä hetkessä miettiessäni omaa itseäni, ihmettelisi vaikka tämä tilanne olisi jo tänään. Kuten sanoin, olen viime vuodet reissannut ympäriinsä. Ensin yhteensä 4 vuotta viikonloppuja opiskellen kaukana kotoota, yrittäen saada itselleni ammatin jonka turvin saisin itselleni töitä ja perheelleni elannon. No toisin kävi. Päivääkään en ole palkkatyötä tuon opiskelun ansiosta tehnyt.
Toisaalta juuri tuosta johtuen, ajauduin yrittäjäksi, vieläpä tälle päihdealalle töihin, reissaten nyt viimeiset 2 vuotta enemmän tai vähemmän edestakas. Silti saamatta perheelleni elantoa, tai muutakaan taloudellista turvaa. Sen sijaan elän jatkuvan stressin alla, ollen joko reissussa poissa kotoa, tai kotona ollen ajatuksissani jossain muualla.
Lopputuloksena siis elän tilanteessa jossa taloudellinen ahdinkoni on sitä luokkaa, että joka ikinen päivä ristin käsiäni rukoillen siihen muutosta, jotta jaksaisin jatkaa eteenpäin. Samalla kokien suunnatonta syyllisyyttä siitä millaiseksi oman ja perheni elämän taas kerran olen saattanut. Lopulta tullaan rakkaan vaimoni osuuteen. Hän on tämän kuluneen 6 vuoden aikana opiskellut itselleen ammatin. Saanut töitä. Pitänyt kodin kunnossa. Hoitanut kaikki 5 lasta. Käynyt läpi pari-kolme leikkausta. Kärsinyt kilpirauhasista johtuvaa väsymystä ja samalla kantanut vastuun taloudellisesta tilanteesta liki yksinään. Ei siis ihme, että ilman kilpirauhasen vajaatoimintaakin väsyttää kummasti. No nyt palataan siihen minun osuuteeni. Haluan muille hyvää. Haluan sitä niin paljon että se välillä sattuu. Kun tiedän millaista on taistella päihdehelvetissä ja millaista sieltä on kavuta ylös, haluan osaltani auttaa. MUTTA, minkä kustannuksella? Perheen? Oman terveyteni? Elämämme? Tuskin!

Joku joskus sanoi minulle ensimmäisen kerran lauseen: "Et voi antaa jotakin sellaista mitä sinulla itselläsi ei ole." Tämä on kohdallani totta tänäänkin. Aivan samoin kuin se, että vasta sitten kun minä voin hyvin, ihmiset ympärilläni voivat hyvin. Ja tähän aion seuraavana panostaa. Niihin ihmisiin jotka kuitenkin eniten merkitsevät minulle ja joiden hyvinvoinnista ensimmäisenä olen vastuussa. Minä itse ja perheeni. Haluan omalta osaltani olla tekemässä asioita siten, ettei ainakaan minun eikä perheeni tarina päädy tällaisen tragedian muodossa iltapäivälehtien lööppeihin.

Lopuksi vielä haluan sanoa sen, että jokainen meistä tavallaan käsittelee tai yrittäää käsitellä asioita joita ihmisen mieli ei voi eikä koskaan kykene ymmärtämään. Kuten aikaisemmin sanoin, minun tapani on pyrkiä hyväksymään asiat, joille en voi mitään, samalla yrittäen parhaani tehdä asioissa joille jotakin voin. Toisaalta jokainen meistä prosessoi näitä tapahtumia omalla kohdallaan, mutta olet sitten tässä hetkessä surullinen, vihainen, turhautunut tai katkera tällaisista tapahtumista kotimaassamme, pyri pysähtymään tuon olosi äärelle. Kysyen miksi minä tunnen näin tällaisen tapahtuman johdosta. Minä olen löytänyt itseäni juuri näiden kysymysten kautta. Kun reagoin joihinkin tapahtumiin vihalla, mitä se minusta kertoo. Kun jokin tapahtuma saa minut turhautumaan, kertoo se minusta.. jne. jne.

Loppupeleissä tätä perhettä, saati tämän perheen lähellä eläneitä tuskin lohduttaa reagoimme me tähän tapahtumaan miten tahansa. Ei näitä ihmisiä auta se että vihaamme epätoivoista äitiä. Suremme näitä pieniä ihmisiä ja heidän kohtaloaan. Olemme me katkeria siitä ettei kukaan taaskaan auttanut tätä perhettä aikonaan.
Ainoa mikä ehkä auttaa meitä ihmisiä noin yleensä, on se että pyrimme omassa elämässämme muuttamaan niitä asioita joille jotakin voimme tehdä, siten ettei tällaista tragediaa pääsisi tapahtumaan omalle kohdallemme, tai omassa lähipiirissämme. Kysy siis tänään aidosti itseltäsi, puolisoltasi, ystävältäsi tai joltakulta läheiseltäsi kuinka hän jaksaa ja mikä tärkeintä, varaa aikaa pysähtyä kuuntelemaan mitä hänellä on sinulle sanottavana.

Siunausta päiväämme. Varjelusta askeleihimme. Rakkautta elämäämme. Voikaa hyvin.

Taas kerran olen tullut tilanteeseen, jossa järjellä ajateltuna koen aivan turhaa syyllisyyttä, mutta toisaalta en voi tunteilleni juuri nyt muuta kuin sen että hyväksyn ne sellaisenaan. Toisaalta tulevaisuutta ajatellen, olen opetellut kohtaamaan tunteitani siten, että sallin itselleni ne, mutta toisaalta pyrin aina pohtimaan sitä mistä mikäkin tunne alun perin on lähtöisin.

Esimerkkinä tämän hetkinen syyllisyys. Aluksi tuo tunne nousi siitä, etten jälleen kerran kyennyt pitämään aikomaani aikataulua ja siitä johtuen koen taas epäonnistuneeni. Onneksi tässä kohtaa asia ei ole mitenkään suuren suuri. Kyse on tästä omasta hassusta haasteestani, listata asioita joista olen kiitollinen. Kuten todettua, enää en halua alkaa väkisin suorittamaan asioita ja sen vuoksi tämä asia jäi tässä hetkessä vielä keskeneräiseksi. Toisaalta osa tuosta johtuu siitä, että juhlimme kahden pienimmän syntymäpäiviä ja tuosta johtuen aikataulu ei yhden päivän osalta pitänyt. Toisaalta minulla on taipumus asioissa äärimmäisyyksiin ja sen vuoksi yksi epäonnistuminen aikataulussa aiheuttaa sen, että seuraavaksi jätän asiat sikseen.

No sitten tämän kertaisen tunteen alkulähteille. Olin juuri äsken koirien kanssa iltakävelyllä, pohtien sitä miksi minun tunne-elämäni yhä on vielä kovin häilyväinen. Tästä johtuen aloin pohtia tätä syyllisyyttäni ja sitä miksi minun on äärimmäisen helppoa aloittaa aina uusia asioita, mutta liki poikkeuksetta saattaa niitä kunnolla loppuun. Palasin ajatuksissani lapsuuteeni, jolloin oivalsin seuraavan yhtälön. Lapsuudessa isäni tahtomattaan odotti minulta kaikessa täydellistä lopputulosta, silti juurikaan koskaan kehumatta tai kiittämättä oli lopputulos millainen tahansa. Tästä seurasi se, että yritin yhä vain kovemmin, päätyen totaaliseen väsymykseen suorittamiseni seurauksena. Tämä sama kaava pätee tänäänkin elämässäni, vaikkei kukaan toinen minulta enää vaatisikaan yhtikäs mitään. Minä itse vaadin ja aina jo lähtökohtaisesti kohtuuttomia. Missään asiassa normaali keskinkertainen ei ole mitään, vaan aina pitää pyrkiä mahdottomuuksiin. Täydellisyyden tavoittelu valmistaa minut varmuudella pettymykseen, josta seuraa vain lisää vaatimuksia ja lisää syyllisyyttä. Tästä johtuen minun on kohtuuttoman vaikeata tai liki mahdotonta saattaa mitään loppuun, koska mikään lopputulos ei ole koskaan riittävän hyvä.

Seuraavaksi palasin miettimään sitä, millä tavoin olen tietyissä ongelmissani päässyt eteenpäin ja tulin siihen päätelmään, että kaikki hyvä muutos saa alkunsa tiedostamisesta ja sitä seuraavasta hyväksymisestä. Nyt siis käsillä on hetki jossa kysytään sitä, että hyväksyn itseni juuri niin keskeneräisenä kuin tässä hetkessä olen. En saa aina asioita valmiiksi aikataulun mukaan, mutta silti se ei tarkoita sitä että olisin automaattisesti luuseri tai muutoin huono ihminen. Nyt opettelenkin siis siihen, että pyrin saattamaan loppuun asiat, menipä niissä sitten vaikka vuosi pidempään kuin aluksi olin ajatellut. Tällä tavoin vältyn epäonnistumisen kokemukselta ja sitä seuraavasta syyllisyyden tunteesta.

Ymmärtäisin vain sen, että minäkin olen hyväksytty ja rakastettu juuri tällaisena armottomana koheltajana kuin tässä hetkessä vielä olen. Minulla on oikeus epäonnistua asioissa, eikä se silti tarkoita sitä että olisin yhtään sen huonompi ihminen kuin kukaan toinenkaan.

Olen viime viikot huomannut eläneeni siltä pohjalta, että olen jatkuvasti ajatellut elämästäni puuttuvan jotakin oleellista. Jotakin sellaista, mitä ilman en kykene kokevani olevan tasapainossa. Eilisessä illassa oli hetkellisesti jotakin maagista. Koin hetken ajan elämässäni kaiken olevan juurikin oikeilla paikoillaan.

Käyn säännöllisesti vertaisryhmissä, joissa voin saman kokeneiden ihmisten kanssa jakaa omaa elämääni, saaden samalla heijastuksia omasta minuudestani. Huomasin toisia kuunnellessani kadonneni omien vaatimusteni alle. Oivalsin nimittäin tavoitelleeni jotakin sellaista mitä en tarvitse ollakseni onnellinen, alkaen samalla pitämään itsestäänselvyytenä kaikkea sitä mikä minulle on tässä hetkessä tärkeintä.

Tiedän että minulta ei tämän hetkisessä elämässäni puutu yhtikäs mitään sellaista, jonka vuoksi voisin ajatella olevani kykenemätön kokemaan kiitollisuutta. Joku heitti hyvän kysymyksen, mitä kiitollisuus sitten on?

Minulle kiitollisuus yksinkertaisimmillaan on selkeää tietoisuutta siitä kaikesta hyvästä mitä elämä on minulle siunannut. Kun saan kiinni tuosta olosta, kaikki tuntuu olevan oikealla paikallaan, ilman että minun tarvitsisi juuri nyt tehdä yhtään mitään. Eilen illalle oivalsin hakevani elämässäni taas jotakin sellaista, mikä varmasti asettuu aloilleen, kunhan ymmärrän lakata sitä kuin pakonomaisesti vaatimasta. Miten tähän päätelmään sitten päädyin?

Huomasin tuolla ryhmässä puhuvani siitä, kuinka päihteiden käytössä minun tuli päätyä totaaliseen umpikujaan, ymmärtääkseni sen, etten yksin kykene ratkaisemaan päihdeongelmaani. Sama kuvio toistui ja toistuu yhä erilaisten riippuvuuksien kohdalla. Kun ihminen on oman pakonomaisuutensa orjana, suhteessa johonkin aineeseen tai toiminnalliseen juttuun, hän ei ymmärrä omaa tilaansa, eikä sen vuoksi tule halukkaaksi muutokseen, ennen kuin tuo kyseinen ongelma aiheuttaa niin mittavaa kipua, että siinä pysyttäytyminen käy kipeämpää, kuin miltä muutoksen tuoma pelko kipuna aiheuttaa.

Olen kokenut tämän päihteissä. Lääkkeissä. Uhkapelaamisessa ja viime aikoina myös suhteessa omaan elämääni. Luoja tietää, olen yrittänyt kaikin käytettävissä olevin voimavaroin järjestellä elämääni, tullakseni toteamaan vain sen, etten tule siinä ikinä ominvoimin onnistumaan. Aivan samoin kun en onnistunut suhteessa riippuvuuksiini. Lisäksi jouduin aikanaan toteamaan saman suhteessa omiin suunnattomiin pelkotiloihini. Silti tässä hetkessä saan elää tätä päivää vapaana pelosta. Vapaana noista itseäni ja läheisiäni tuhoavista riippuvuuksista. Mitä tämä vapaus sitten minulta vaati? Sen tosiasian myöntämisen että tarvitsen näihin ongelmiini apua. Saman asian joudun myöntämään suhteessa omaan elämääni ja sen kaoottisuuteen nähden. Yksin en yksinkertaisesti saa elämääni järjeslelyksi. Tarvitsen siihen toisia ihmisiä ja oman ymmärrykseni mukaisen jumalan apua. Mutta aivan ensimmäisenä minun tulee pysähtyä paikoilleni. Sillä mitä kovempaa yritän juosta kiinni tuota tavoitettani, sitä kauemmas siitä näytän harhautuvan. Tuon pysähtymisen hetki on käsillä. Sen verran suurta kipua olen viime päivät saanut kokea. En enää yksinkertaisesti jaksa juosta. Haluaisin pysähtyä. Myöntää epäonnistuneeni. Nostaa reilusti kädet ylös, ja kyynelehtien huutaa että tarvitsen apua. Auttakaa hyvät ihmiset.

Tästä kaikesta seuraa seuraava ongelmani. Vääränlainen ylpeys. Ajattelen jo tätä kirjoittaessani sitä, kuinka kiittämätön olen, sillä monella muulla on asiat tässä hetkessä paljon huonommin kuin minulla. Silti sisälläni joku huutaa apua. Haluan vain yhtä asiaa elämässäni. Säännöllisen tulonlähteen, jolla saattaa oman talouteni tasapainoon. Sillä tiedän sen jälkeen kykeneväni auttamaan taas osaltani muita. Väsymykseni tai liki käsittämättömän tuntuinen uupumukseni juontaa siitä, että yritän auttaa muita, samalla ollen äärimmäisen huolestunut omasta tilanteestani. Jotenki vaivun johonkin ihmeelliseen epätoivoon asioissa. Toisaalta ymmärrän järjellä ajateltuna tämän johtuvan siitä, että ihmisen sietokyky on rajallinen. Kun yrittää yrittäjänä, todetakseen kaksi vuotta elämäänsä taaksepäin katsoessaan eläneensä käytännössä tuloitta, ei kait ole ihme jos puseroon hiipii jo hetkellinen epätoivo. Toisaalta yhden konkurssin ja velkahelvetin läpikäyneenä, en halua luovuttaa. Haluaisin vain tänään tehdä työtä josta suunnattomasti nautin. Ihmisten auttaminen erilaisissa elämänsä ongelmissa. Rinnallakulkeminen. Koen hyvin vahvana kutsumuksenani tämän rinnallakulkemisen. Koen että tämä on juuri sitä miksi minut tänne maailmaan alunperin luotiin. Miksi tämä ei voi tuottaa sen verran että tulisin toimeen. En enää nimittäin haaveile rikkauksista. Koen saaneeni niin monta lottovoittoa elämässä, ettei yksikään suurin Jackpot ole siihen verrattavissa.

Kiittämättömyydessäni tulen sortuneeksi syyttämään tästä kaikesta yheiskuntaa, kuin kysyen: Miksi yhteiskunnassa käytetään äärettömästi aikaa ja rahaa korjaten jotain mikä ei ole rikki ja rikkoen jotain joka on jo valmiiksi hajalla? Eikähän tuossa lauseessa sinällään ole piilotettuna se, miksi oma talouteni on tässä hetkessä totaalisessa kaaostilassa. Syy tahi syyllinen löytynee katsomalla peiliin. Myönnän. Olen syyllinen tähän. Mutta entä jos haluan kärsiä rangaistukseni. Sovittaa väärät valintani. Miksi minulle ei voida suoda siihen mahdollisuutta. Ja heti. :)

Tässä tullaan tähän kuuluisaan minulle kaikki heti ajatteluun, jonka seurauksena elämäni on ollut lähes poikkeuksetta jatkuvassa kaaostilassa. Sen hetken kun kykenen luopumaan omista kohtuuttomista vaatimuksistani, kaikki on hyvin. Aivan kuten tuo hetki eilisessä illassa. Hetki jolloin hyväksyn tämän olevan tässä hetkessä minulle oppi jonka tarvitsen, voidakseni taas jossain kohtaa olla jollekin toiselle kanssamatkaajalleni enemmän avuksi. Nyt kysytään vain kärsivällisyyttä, nöyryyttä ja hyväksymistä. Sillä asiat eivät järjesty yhtään sen nopeampaa, vaikka kuinka sitä kiukuttelemalla, lähes itkupotkuraivarein vaatisin. Ne järjestyvät juuri sen aikataulun ja suunnitelman mukaisesti, mikä minulle parhaaksi tässä hetkessä on. Senpä vuoksi minun olisi itseäni ja läheisiäni säästääkseni hyvä vain istahtaa alas, todeta vallitsevat olosuhteet. Pysähtyä miettimään mitä omalta osaltani voisin asioissa tehdä ja jättää loppu asioissa jonkin muun hallinnoitavaksi. Hellitä hyvä hullu, hellitä!!

Kiitollisuus on läsnä juuri tässä hetkessä. Avain kiitollisuuteen löytyy siitä että luovun omista kohtuuttomista vaateistani elämää kohtaan. Sen jälkeen kaikki on vain jotenkin niin paljon helpompaa.

Tämä päivä on ollut tapahtumiltaan sellainen, että olen huomannut elämässäni vallitsevan vankkumattoman luottamuksen siihen, että asiat järjestyvät kyllä, kunhan oman osuuteni verran asioissa olen valmiina tekemään. Tämä luottamus kuljettaa minut vaikeidenkin asioiden yli, tasan niin kauan kuin olen valmis tuohon luottamukseen kiinnittymään. Luottamus on kohdallani uskoa Hyvän olemassaoloon, tässä muutoin niin kaaottisessa maailmassa.

Jännä tässä luottamuksessani on se, että se on vankkumaton silloin, kun kyseessä on jonkin toisen ihmisen asiat, mutta omalla kohdallani sama luottamus muuttuu säröilevän hauraaksi, lähinnä siitä syystä, etten osaa yksinkertaisesti erottaa omassa elämässäni olevissa ongelmakohdissa omaa osuuttani kyllin selvästi, vaan alan kuin vahingossa taistella asioissa ja asioita vastaan.

Koulukiusaaminen, kuten aikaisemmassa kirjoituksessani kerroin, mursi minut ja luottamukseni ylipäänsä mihinkään. Sen vuoksi voinen olla varsin tyytyväinen jo tämän hetkisestä luottamuksesta elämässäni, sen verran pohjamudista sitä aikoinaan olen ryhtynyt rakentamaan. Toisaalta ainoa mikä tässä asiassa enää on vialla, on luottamus omaan itseeni. Mikä on kyllin hyvää minun tekemänä, mikä liian vähän. Kuten todettua, toisten ihmisten elämän ollessa kysymyksessä, osaan hellittää, tehden selkeästi sen minkä koen osuuteni asioissa olevan ja sen jälkeen hellitän hetkessä luottaen siihen että asia järjestyvät juuri niin kuten niiden on parhaaksi järjestyvän.

Esimerkkinä tästä voinen kertoa sen, että pari postausta takaperin kirjoittamani lastensuojelutapauskin järjestyi kuin itsestään, kun olin oman osuuteni asioissa tehnyt ja hellittänyt vastuun lopputuloksesta hieman suuremmille hartioille kuin mitä omani ovat. Tuon kyseisen perheen lapset eivät joudu eroon vanhemmistaan, ja tärkeimpänä kaikesta, pienimmäinen ihminen saa jatkaa entisessä kunnassa, entisen koulun oppilaana, sillä hänet väliaikaisesti sijoitetaan lähisukulaisen huomaan, jotta varmistutaan vanhemman halusta rakentaa elämänsä raittiin päivän varaan. Lopputulema kaikkineen siis lähtötilanteeseen verrattuna varsin mainio.

No sitten tähän päivän polttavaan aiheeseeni, eli koulukiusaamiseen. Olen tänään pohtinut asiaa varsin paljon ja löysinkin yhden tärkeän pointin, miksi tätä asiaa tulee kohdallani vielä perinpohjaisesti tonkia, nimittäin itsetuntoni. Tai paremminkin sen puuttuminen.

Koulukiusaaminen tuhosi hyvin varhain itsetuntoni totaalisesti. Sittemmin loput siitä murskaantui päihdehelvetin pyörteissä, josko sitä aitoa itsetuntoa koskaan oli kehittynytkään. No nyt sitten kun sitä vuosien varrella olen yrittänyt parsia kasaan, niin tänään huomasin siinä olevan yhden perustavaa laatua olevan ongelman. Nimittäin sen, että kun koin totaalisen pohjani henkisesti ja fyysisesti elämässäni, olin pakotettu etsimään itseni ulkopuolelta jotakin voimaa jonka turvin kykenin jälleenrakennusprojektiini ryhtymään. Löysin tuon voiman ja toisaalta tuo samainen voima on tuo alussa kuvaamani luottamukseni perusta, mutta ongelma on ainoastaan siinä, että antautuessani täysin tuon voiman ohjattavaksi, tulin astuneeksi polulle, jossa minun on äärimmäisen vaikeaa ymmärtää sinällään mitään positivista suhteessa itseeni. Jos joku kehuu minua tai muuten antaa positiivista palautetta minulle, kuin automaattisesti ajatukseni kääntää tuon palautteen suoraan tuon oman voimani suuntaan, sillä sieltä kaikki hyvä elämässäni kuitenkin on viime vuosien aikana alkunsa saanut.

Nyt päättämällä päätin, alkaa keräillä palasia terveestä itsetunnosta. Pyrkien hyväksymään itseni juuri tällaisena kuin olen. Kaikki kun alkaa siitä että kykenee ensin hyväksymään vallitsevan tilan, ennenkuin pystyy lähtemään kulkemaan taas eteenpäin. Haluan ajatella itsestäni joku päivä että minä itsenäni riitän. Joskus olen jo luulotellut näin ajattelevani, mutta todellisuudessa tuohon ajatukseen on ollut naamioituna se, että minä riitän oman ymmärrykseni mukaiselle jumalalle, mutten niinkään itselleni. Ilman että riitän itselleni, minun on kovin mahdotonta riittää kenellekkään muullekaan. Nyt haluan siis tietoisesti opetella tuota riittävyyden tunnetta rakentaa. Uskon vakaasti siihen, että halu parempaa auttaa minua sen, että saan kalliisti tarvitsemiani korvaavia kokemuksia, aina sitä mukaan kun olen valmis niitä vain vastaanottamaan. Minun suurin ongelmani kun aina on ollut äärilaidasta toiseen säntäily asioissa, joten sen vuoksi on kuin olisin viime vuosien aikana tanssinut nuoralla, jossa toisella puolen on totaalinen mitättömyyden tunne suhteessa itseensä, toisen puolen ollessa sairaalloista narsismia. Kuten arvata saattaa nuoralla kävely vaatii harjoitusta, jotta siinä onnistuu pysymään ja tätä harjoittelua olen enemmän kuin halukas alkamaan harjoittaa.

Onneksi elämäni on tänään täynnä ihmisiä, jotka parhaimmillaan tahtomattaankin peilaavat minuuteni, valaisten omat ongelmakohtani ja sen vuoksi uskon vahvasti siihen, että tämän kyseisen ongelman rakentuminen eheämmäksi ei välttämättä viene loputtoman paljon aikaa. Kuten todettua, tietyissä asioissa osaan luottaa siihen, että oman osuuden tekeminen riittää.

Lopuksi täytyy todeta se, että vaikkakin hetkittäin koen liiaksikin koukuttuvani tähän kirjoitteluun, varsinkin tuolla sosiaalisen median puolella, niin siellä vasta oikeasti onkin minulle varsin vahva kasvun mahdollisuus. Siis tasan niin kauan, kuin uskaltaudun jatkamaan sitä aitona omana itsenä siellä olemista. Välillä minulla tulee tietyissä asioissa niin loistavia ylilyöntejä, että itseänikin huvittaa, mutta onneksi ymmärrän sen vain merkitsevän sitä, että aikaisemmin mainitsemani nuoralla pysyminen on päätynyt epäonnistumiseen, lopputuloksen ollessa joko totaalista itsensä mitätöintiä, tai toisessa äärilaidassa, lähes katkeran suoloista narsismia. Tässähän tätä opettelua taas hetkeksi aikaa riittänee. Eipähän pääse missään kohtaa elämä käymään tylsäksi. :)

Eilisen Vain elämää jakson innostamana aloin taas saada kiinni elämäni tärkeimmästä asiasta, nimittäin armosta. Kun elin ja hengitin päihdehelvettiä, ainoa asia joka nyt mietittynä piti minut suunnilleen järjissäni erilaisten suunnattomien pelkojeni alla oli juurikin armo. Kun ihminen kokee tarpeeksi suurta kipua, hän tulee riisuutuneeksi kaikesta ennakkoluuloistaan sekä ylpeydestään elämää ja sen ainutkertaisuutta kohtaan. Elämäni tärkein oivallus tähän hetkeen on ollut se että koinpa elämässäni mitä tahansa, silti tuo asia varmistaa kohdallani sen, että kaikki kipu ja tuska on ollut sen arvoista.

Minulle asian sisäistäminen vaati liki parinkymmenen vuoden kipuilun. Silti yhä huomaan kuin automaattisesti ohjautuvani tekemään elämässäni valintoja, jotka ajavat minut tavalla tahi toisella totaaliseen umpikujaan. Tuolla seinää vasten seistessäni, koen kivun, jonka luulin sivuuttaneeni selvittyäni eroon päihdemaailmasta, mutta jonka toisaalta tänään ymmärrän tarvitsevani juuri riisuutuakseni kaikesta turhasta, keskittyen olennaisimpaan. Rakkauteen elämässäni.

Muistan lopun ikääni hetken, kun isäni oli päättänyt elämänsä oman käden kautta. Hautajaisissa seisoin hetken aikaa isäni avoimen haudan reunalla, katsellen alas monttuun, jossa isäni ruumis oli, kauniissa arkussa. Muistan tuon hetken siitä, kun tuo hetki toi minulle sisimpääni ensikertaa luottamuksen siitä, ettei elämä pääty kuolemaan. Kuolema on vain portti, josta kuljemme ajasta ikuisuuteen. Tuon ymmärtäminen vapautti minut suunnattomasta pelosta kuolemaa kohtaan, mutta toi samalla minulle luottamuksen ja uskon elämään.

Olipa taipaleesi täällä ajassa millainen tahansa. Teitpä elämässäsi mitä valintoja tahansa. Pärjäsitpä millä mittarilla miten tahansa, silti sinulle on tarjolla sama armo, kuin meille kaikille.

Minun elämäni perusta on tänään usko hyvään. Rakkauteen. Tuo usko sydämessäni kykenen elämään siten, etten tuhoudu enää taakkani alle elämässä. Joskus ihmisen on koettava kipua, ymmärtääkseen armon merkityksen elämässään. Kun armo murtautuu syvälle sydämeen, kipu helpottaa. Rakkaus osoittaa minulle kivun kautta sen omavoimaisen taistelun johon taas kerran olen tullut harhautuneeksi. Kun lakkaan taistelemasta, saan kokea rauhaa jossa voin huolettomana levätä luottaen siihen, että kaikki on hyvin.

Kipu on ollut minulle todella vaikea asia hyväksyä. Olen hyvin pitkään ajatellut, että elämän tulisi olla sellaista, ettei kipua tarvitsisi. Tänään ymmärrän sen, että kipu on osa elämää. Se kertoo minulle kyvyttömyyteni hyväksyä asioita sellaisena kuin ne tänään minulle tarjoillaan. Olipa elämässä tänään tarjolla mitä tahansa, minulle on myös samalla tarjolla työkalut selvitä siitä. Ihmiset joihin tukeutua, kunhan vain kykenen luopumaan vääränlaisesta ylpeydestäni pyytääkseni apua. Lakatakseni taistelemasta. Elääkseni, suorittamatta. Läsnäollen. Kokien elämän tällaisenaan.

Lopuksi haluan siteerata Toni Wirtasen uskomattoman kuvauksen armosta. Tässä kiteytyy kaikki elämäni ajalta sisältäneen kivun ydin. Kyky luovuttaa, ymmärtäen sen että taistelu vain viivyttää armoa josta osalliseksi pääsen heti kun vain kykenen luopumaan suojamekanismeistani, ottaen vastaan rakkautta.

Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika

Viimeiseen tiimaan
Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa
Armoo viivyttää

Kuinka vaikeata suorituskeskeisen ihmisen onkaan hellittää, antaen elämän vain soljua omalla painollaan. Todella vaikeata.

Tässä muutamana päivänä taas kotona vaihteeksi oltuani, olen hetkittäin jopa onnistunut hiljentämään villinä laukkaavat ajatukseni työn ja muun vähemmän oleellisen osalta, keskittyen vain nauttimaan läsnäolosta vaimon ja lasteni kanssa. Se hetki kun aidosti kykenen pysähtymään olemaan läsnä, on niin käsittämätön seesteisen tuntuinen että huomaa hätkähtäen miettivänsä sitä miksi tähän läsnäoloon ei panosta enemmänkin. No kaikella tarkoituksensa.

Minun elämäni ei aina ole helppoa, mutta toisaalta mitä haastavammista asioista ja tilanteista olen selvinnyt, sitä paremmalta ihan perusasiat elämässä tuntuvat. Tässä hetkessä nautin siitä, kun oikeasti saan pysäytettyä itseni vain olemaan läsnä tässä hetkessä.

Ihmiselle joka aina ja kokoajan on menossa johonkin, jos ei muuten niin ajatuksen tasolla, tuo pysähtyneisyys on parasta mitä elämällä on tarjottavana.

Esimerkkinä tästä voin kertoa sen, kun tälle aamua olin lähdössä taas kerran työreissulleni, ja aamukahvia keittiössä ottaessani pysähdyin halaamaan vanhempaa poikaani ihan ajan kanssa ja kunnolla oli tunne ihan käsittämätön. Minä muutoinkin olen varsin halaileva tyyppi, mutta yleisemmin nämä hellyyden osoitukset ovat jotenkin sellaisia hetken mielijohteesta tehtyjä, mutta tässä aamullisessa olin oikeasti tuon muutaman minuutin läsnä pojalleni, tuntien kuinka tuo halaus antoi meille molemmille jotakin ainutlaatuista. Se mistä tämän tiedän, on se kun yleensä vanhempaa poikaani halatessa hän jollain tavalla menee hämilleen, mutta nyt hän ihan selvästi nautti tuosta pysähtyneisyyden tilasta itsekin. Hymy jonka hän tämän jälkeen minulle soi, oli kerrassaan ihana.

Minä tiedän monelta osin olevani todella siunattu hyvillä asioilla ja ihmisillä, mutta toisaalta kun ihminen on kokoajan menossa johonkin, tavoitellen jotakin, näistä jo olemassa olevista asioista ja ihmisistä tulee vääjäämättä ihan liian itsestäänselvyyksiä. Siinä mielessä koen tässä hetkessä kiitollisuutta elämälle siitä, että se on luonut minusta tällaisen omanlaisen sekopään, joka kelaa ihan liikaa asioita, väsyttäen itsensä jo pelkällä ajattelullaan. Tuo väsymys on minun kohdallani siinä hyvästä, että se saa minut oikeasti pysähtymään ja miettimään sitä, mikä minulle elämässä oikeasti on tärkeätä.

Ennen kuin tätä tekstiä aloin kirjoittaa mietin sitä, kuinka ihmiset jotka oikeasti ei koskaan elämässään pysähdy pohtimaan tällaisia asioita, ovat oikeasti onnekkaita siinä, että he jotenkin ihmeellisellä tavalla kykenevät olemaan ja elämään omalla tavallaan läsnä ollen, kun taas minun on tämänkin asian kanssa käytävä tällainen ihmeellinen jaakopinpaini, jotta tietyt palaset päässäni löytäisivät omalle paikalleen. No kuten jo moneen kertaan todettua, jokaisella meistä oma polkumme ja minä ainakin juuri nyt seison omalla polullani määrätietoisesti paikoillaan, kuin odottaen sitä, mihin seuraavaksi lähtisin kulkemaan. Oikeastaan ei haittaisi yhtään, vaikka voisin jäädä tähän vaikka hieman pidemmäksikin aikaa. Tämä pysähtyneisyys nimittäin juuri nyt tuntuu aikas pirun hyvältä. Ehkä vain istahdankin alas, enkä hötkyile sen enempää.

Taas kerran päivä koulussa. Tänään tutustuimme lähemmin omiin tunteisiimme sekä niiden antitunteisiin.

Tämän päivän oivalluksena lähinnä se, että vaikka olen useaan otteeseen täälläkin kirjoittanut addiktina ihmisenä olevani monilta osin tunne-elämältäni yliherkkä, niin oikeammin minulla on yhä äärimmäisen vaikeaa löytää itsessäni vallalla olevat tunteet. Varsinkin silloin, kun kyse on negatiivisista tunteista kuten viha, häpeä tai syyllisyys.

Toisaalta tänään huomasin konkreettisesti sen, että olen taas kerran palannut suorittamaan elämää, aivan kuten pelkkä olemassaoloni ei riittäisi.

Tänään päätin sen, että alan tietoisesti opetella läsnäoloa, koska suorituskeskeiselle ihmiselle pelkkä oleminen on äärimmäisen haastavaa. Yksi suurimmista syistä tähän päätökseen oli se, että olen jatkuvasti viime aikoina puhunut kyllä paljon siitä että minun tulisi jättää vähemmälle taas kerran edestakaisin säntäilyäni, mutta toisaalta en ole ollut valmis tekemään yhtään mitään konkreettista asian eteen. Nyt aion tehdä. Yksi tärkeimmistä teoista liittyy viime kuukausina eräänlaisena pakopaikkana pitämääni älypuhelimeen. Päätin nimittäin ensiviikon keskiviikolle luovuttaa oman älypuhelimeni vanhemmalle tyttärelle ja ottaa itse käyttööni puhelimen jossa ei ole ollenkaan nettiä.

Uskon tämän konkreettisesti auttavan minua arjessani lähinnä siinä, että nykyisellään kun tuo kapula "eksyy" käteeni joka välissä päivää, niin ehkä nyt minulta löytyy sensijaan kyky rauhoittua olemaan läsnä tässä hetkessä niin itselleni, puolisolleni kuin lapsillenikin.

Se miksi tuon ylläolevan kirjan tekstin tuohon kuvasin, johtuu pelkästään siitä että huomasin tuota lukiessani sen, etten ollenkaan ole viime aikoina kokenut eläväni, mutta suorittavani elämää aivan kuten en muutoin ansaitsisi olemassaoloani. Myönnän lisäksi yrittäneeni rakentaa itselleni olemassaoloa kirjoittelemalla jatkuvasti mitä erilaisimmilla sivustoilla netissä. Osa tuosta kirjoittelusta edelleen kumpuaa tarpeesta jakaa omaa toipumisen tarinaansa, mutta silloin kun se menee niin pitkälle että lähimmät ihmiseni alkavat tuosta kaikesta kärsiä, ollaan taas kerran eksytty äärimmäisyyksiin, kuten minun tapauksessani on tapana käydä.

Se mitä tunteita itselläni tässä päivässä päälimäisinä oli, oli syyllisyys, häpeä sekä viha. Koin syyllisyyttä siitä, että olen kuin vahingossa jättänyt perheeni vähemmälle huomiolle, keskittyen mitä erilaisimpiin haasteisiin mitä elämä tarjoilee. Häpeää koin lähinnä siitä, että huomasin olevani vielä monilta osin enemmän hukassa itseni kanssa kuin olen luullutkaan ja vihaa koin lähinnä suhteessa itseeni ja siihen, että aina minun tarvitsee mennä asioissa äärimäisyyksiin, ennenkuin olen valmis havahtumaan todellisuuteen.

Nyt siis tarkoituksena jättäytyä kokonaan pois sosiaalisen median pyörityksestä, keskittyen opettelemaan läsnäoloa ja vain pelkkää olemista. En nimittäin usko etteikö tuolla somessa elämä pyöri omaa ihmeellistä rataansa ilman minua ja "viisauksianikin." Toisaalta uskon että keskittymällä läsnäolon ja olemisen opetteluun suora hyöty siitä tullenee siinä että minä ja perheeni voimme varmasti heti kohta paremmin. Vieroitusoireitta tämä tuskin onnistunee, mutta toisaalta se mitä kohden tällä pyrin, siintää sen verran kirkkaana määränpäänä edessäni että sitä kohti kulkeminen haasteista huolimatta tullenee olemaan kohtuullisuuden rajoissa.

Eli tästä lähtien joutunette lueskelemaan täällä "voivotteluani" lähinnä tämän uuden opettelun haasteellisuudesta, mutta toisaalta uskon saavani kirjoitella myös siitä mitä hyvää vähemmälle jäävä netissä notkuminen tullessaan tuo.