Kulttuuri

Finlandia-voittaja Uunin synopsikseen verrattuna Alastalon salissa on Michael Crichton-thrilleri. Päättelen tästä, etten ehkä tule lukemaan sitä. Ei niin, että olisin lukenut kaikkia Crichtoneitakaan – arvostelujen perusteella kuolinpesästä löytynyt (ja viime vai olisikohan ollut toissaviikolla ilmestynyt) merirosvoseikkailu Pirate Latitudes on ns. hirveätä skeidaa. Steven Spielberg on silti ostanut elokuvaoikeudet. Ja miksikäs ei: jos setä osaa tehdä hyvästä novellista kamalan elokuvan (AI), ehkä hän saisi rakennettua paskasta romaanista edes hyvän lyhärin. Mitä Uunin elokuvaoikeuksiin tulee, niiden myynti lienee vain ajan kysymys. Uskon itseassa ihan oikeasti meditatiivisenkin romaanin kääntyvän visuaalisesti hyväksi leffaksi.

Olen Helsingissä töissä tämän viikon ja kuulin aamulla baarissa kulttuurityöläisjuorun, että Antti Hyryn valinta on merkkaus Sofi Oksasta vastaan. Tämä ei tietenkään ole uskottavaa, mutta toisaalta en osannut myöskään odottaa maanmiesteni reaktioita Oksasen Tanskan haastatteluun. Siis, anteeksi, mutta luuleeko kansakunta oikeasti, että Suomikuva on Pohjoismaissa niin huono, ja niin heikko, että yksi haastattelu voisi sitä heiluttaa? Minusta Oksanen ei itse asiassa sanonut mitään sopimatonta, mutta jos olisikin sanonut, so what? Ensinnäkin, myös hänen fiktionsa käsittelee hänen käsitystään maastaan ja ajastaan, joten kysymyksistä julkisesti keskusteleminen on täysin luontevaa. Toiseksi Oksanen puhui tämänkesäisessä Vi läser-lehden haastattelussa kriittiseen sävyyn Venäjästä, koska siellä oltiin tekemässä valtion kritisoinnista laitonta. Ei ole suinkaan mahdotonta, että Oksanen on kokeillut poliittisista syistä kepillä jäätä.

Uunista vielä: parasta siinä on, että se on oikeasti herättänyt keskustelua! Helsingin Yliopiston Radiokemian laboratorio on esimerkiksi täynnä Hyryfaneja, joiden mielestä uusi kirja onkin se, josta kannattaa aloittaa. Ja äitini huutaa tuolta takavasemmalta, että kävi tänään Akateemisessa lukemassa Uunia sieltä sun täältä, mutta ei saanut oikein ostopäätöstä aikaan. Hän haluaisi ehdottomasti tietää minkälaista uunia siinä muurataan. Onko se leivinuuni? Mutsi nimittäin entisöi uutta mökkiään ja tahtoisi kai ryhtyä itsekin muurailemaan, mutta ei halua investoida väärään kirjallisuuteen. Ehkä kirjan kohdeyleisökin löytyykin keski-ikäisistä DIY-reustauroijista.

Suomen seksikkäin tavis -kilpailun voittaja julkistettiin keskiviikkona. Mahtavin tupeeraus ja isoin haara-asento oli tänä vuonna helsinkiläisellä Nea Varkalla.

Olin käynyt kyttäämässä kilpailijoita jo etukäteen netissä, jotta pääsisin paremmin perille heidän sielunmaisemastaan. No, se oli tällainen:" Mä oon niinku tosi seksikäs ja tykkään harrastaa ratsastusta...siis hevosilla. Kikakika!" Olin tullut katsomaan maan seksikkäimpiä kissoja, mutta löysinkin tyhmimmät muijat. (En tietenkään suostu näkemään yhteyttä kisan järjestäjään Susanna Sieviseen)Mitä olin oikeastaan edes odottanut?

Anna-Leena Härkönen sanoi taannoin kolumnisssaan, että seksikkyydellä ja seksuaalifantasioilla ei ole mitään tekemistä tyylikkyyden kanssa. Härkönen taisia olla oikeassa. Ehkä tein tuomioni liian aikaisin...

Suomessa korostetaan tasa-arvoa niin paljon, että naiset alkavat löntystellä parhaassa iässään tuuliasuissa ja nahkaläskäreissä, vaikka tarjolla olisi korkoa, huulipunaa ja kimmalletta. Joka paikassa täytyy korostaa naisten älykkyyttä ja baarissa vedetään korville sitä äijää, joka sattuu kehumaan ystävällisesti ohi menevän kaunottaren muotoja. Mutta mitä naiset sitten oikeastaan haluavat? Voin väittää, että aika moni nainen tuntisi epäonnistuneensa, jos kolmen tunnin meikkisession jälkeen kukaan kaksilahkeinen ei huomioisi tulosta. Ja voin olla varma, että kaikki keskiyöntuntien diskoprinsessat eivät halua, että mies kysyy ensimmäisenä CV:tä ja koulutusta. Jokainen nainen haluaa joskus olla ainoastaan se kaunis ja seksikäs!

Päädynkin siis nostamaan hattua näille seksitaviskisaajille, jotka uskaltavat häpeilemättä poseerata korsetissa ja olla vaiti Irakin tilanteesta. Veikkaan, ettei kovin monesta muusta suomineidosta olisi tuohon. Joten mahtavaa Seksikkäät Tavikset!

Ehkä teidän innoituksestanne meikäläinenkin repäisee tänään, ja laittaa korkosaappaat ihan vaan tuonne maitokauppaan.

P.S. Sitä jäin pohtimaan, johtuuko alusvaatekeikarointi näiden naisten
A) mahtavasta itsetunnosta,
B) vaiko juuri päinvastaisesta voimasta, itsetunnon pönkityksestä?

Sanokaapa te se....

Minä olen Adolf Eichmann
Teatteri

Ohjaus Jari Juutinen
Käsikirjoitus Jari Juutinen
Pääosassa Jussi Johnsson

Meissä jokaisessa asuu pieni natsi, argumentoi Jari Juutisen kirjoittama ja ohjaama näytelmä Minä olen Adolf Eichmann. Lahden Teatteri Vanhassa Jukossa ja Lappeenrannan kaupunginteatterissa esitetty näytelmä kävi kahden päivän vierailulla Korjaamolla Helsingissä. Tätä ennen sen ovat nähneet Avignonin teatterifestarin vieraat, Petroskoin festareilta se suljettiin pois tulenaran aiheensa vuoksi.

Tulenarka aihe on siis natsiupseeri Adolf Eichmann, joka organisoi juutalaisten kuljetukset keskitys- ja tuhoamisleireille. Eichmann jäi kiinni sodan loppuvaiheessa, pakeni vankileiriltä ja piileskeltyään ympäri maailmaa asettui Argentiinaan vuonna 1950. Useampikin tiedustelupalvelu ilmeisesti tiesi hänen valehenkilöllisyydestään, mutta vasta Israelin turvallisuuspalvelu Mossad nappasi hänet vuonna 1960. Eichmann hirtettiin vuonna 1962.

Juutisen näytelmässä sympataan Eichmann-parkaa. Logiikka on suunnilleen tämä: Eichmann teki vain työnsä. Hän ei tehnyt mitään laitonta, koska juutalaisten roudaaminen keskitysleireille ei natsi-Saksassa ollut laitonta. Eichmann ei tehnyt päätöstä juutalaisten tuhoamisesta, hän vain totteli käskyjä. Jos hän ei olisi totellut käskyjä, hänet olisi ehkä ammuttu, ja kaasu-uuni-trafiikkia olisi siirtynyt masteroimaan joku toinen. Kukapa meistä uskaltaisi nousta vastustamaan käskyjä, kenties henkensä (tai ainakin ylennyksensä) uhalla?

Kysymystä syyllisyydestä on palloteltu niin kauan kuin maailmassa on kansanmurhia tehty. Jos Eichmann oli syyllinen, eivätkö syyllisiä ole oikeastaan kaikki saksalaiset? Eichmann ehkä organisoi kuljetukset, mutta antoihan asemapäällikkö junille lähtöluvan, ja junatehtaan johtaja antoi käskyn valmistaa junat, ja johtajan vaimo kokkasi päivällistä, jotta mies jaksoi valvoa junien valmistusta. Pitäisikö koko Saksa hirttää? Toisaalta: Jos Eichmann oli syytön, olivat syyttömiä myös hänen esimiehensä, jotka hekin vain tottelivat käskyjä. Göbbels, Himmler ja Göring olisivat saaneet kuulan kallon (tai ainakin potkut), jos olisivat vastustaneet Hitleriä. Onko ainoa syyllinen Hitler?

Näytelmä ei kuitenkaan keskity pureskelemaan tätä kysymystä, vaan antaa yli kaksituntisen puheenvuoron natsiupseerille, joka saa selitellä tekojaan parhain päin.
”Minähän sain yli 150 000 juutalaista ulos Itävallasta!”
- Tosi kiva, mutta juutalaisilta, jotka halusivat poistua maasta, ryöstettiin siinä hötäkässä kaikki omaisuus ja ihmisoikeudet.
”Olisin voinut jatkaa piileskelyä, mutta päätin antautua Mossadille, jotta voisin selittää, miten asiat oikeasti menivät.”
- No piileskelit kuitenkin 15 vuotta. Tuskinpa omatunnon kolkuttelu ajoi antautumaan.
”Eivät edes viimeistä pyyntöä täyttäneet ja haudanneet mun tuhkia minne toivoin.”
- Saivatko Auschwitzissa murhatut valita hautapaikkansa?

Ja niin edelleen. Näytelmästä syntyy outo fiilis, koska Eichmann esitetään hyväsydämisenä miesparkana, häntä vastustavat (esim. tuomarit) hirviöinä tai pelleinä. No, onhan se kieltämättä freessiä sanoa, että natsit eivät ole pahoja. Vastakkaista näkökantaa on kuultu aika paljon.

Näytelmässä natsimeiningit karnevalisoidaan, mikä on hauskaa. Natsien nuorisojärjestö marssii Village Peoplen Y.M.C.A:n suomenkielisen version
tahdissa (Terveelle nuorisolle laulumme soi/Meil’ on kuntoa ja itsetuntoa...), Hitler laulaa tangoa, tanssityttöjen minihamosissa kimaltelevat glitteri-hakaristit ja nahka-asuun pukeutunut pimatsu vetää telkkarissa natsi-showta.
Tosi-tv-osiot ovat kuitenkin näytelmässä turhia – aivan kuin natseista muka pitäisi keinotekoisesti tehdä kiinnostavampia! Erityisen iljettävä on kohtaus, jossa showta vetää viroksi murtava horatsu – miksi, voi miksi piti tällainen halpa ja mauton kikka ahtaa mukaan? Ei kai se lappeenrantalaisistakaan ole hauskaa?

Näytelmän loppupäätelmä on, että jokainen meistä on yhtä paha kuin Adolf Eichmann, koska maailmassa tapahtuu paljon pahaa emmekä tee mitään pysäyttääksemme sen. Ajatelkaa nälkäänäkeviä! Ajatelkaa seksirikollisten uhreja! (Sinänsä huono vertauskohde, että vaikka moneen muuhun syntiin olen ainakin välillisesti syyllinen, seksirikollisuuteen tietääkseni en.)
Emme lopeta julmuuksia, koska vetoamme siihen, ettei yksi ihminen voi tehdä mitään. Niin Eichmannkin vetosi.
Paskat, sanon minä. Ihmisten pahuudessa on aste-eroja.

Holmesin John oli kovan luokan pornotähti, aikansa underground julkkis ja hämyisä pikkurikollinen. Vuonna 1988 vauhdikas elämä kostautui, ja tähti menehtyi AIDSiin. 3000 naista, 30 senttiä raavasta lihaa ja 3 miljoonat viivat veivät miehen, josta jäljelle jäi vain legenda ja hengen vieneestä sairaudesta muistuttava uusi merkkipäivä, Maailman AIDS -päivä.

Nykyään maailmassa on n. 33 miljoonaa HIV-positiivista. 2/3 kaikista tartunnoista on Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Taudin leviämisestä ei ole välttämättä asianmukaista tietoa, hoito on kallista ja seksin asema tabuna vaikeuttavat afrikkalaisten oloja. Esimerkiksi kenialaispojista yli puolet ottaisi mieluummin AIDSin kuin raskaana olevan tyttöystävän, koska "raskaus tulisi aikaisemmin ilmi". Nokkelaa, pojat!

Huomenna, 21. AIDS-päivänä, voi suomalainenkin tipauttaa muutaman kolikkon kirstuun ja joku jalo sielu saattaa ostaa ihan Red Ribboninkin korostaakseen aiheen vakavuutta. Lahjoitetaan rahaa niille JOILLEKIN MUILLE: homoille, afrikan köyhille, seksityöläisille ja karmaiseville nisteille, joiden ongelma AIDS oikesti on. Meillä sitä ei ole...Ei vaineskaan. Narrasin. Sitä on myös MEILLÄ!

2000-luvun alusta suomalaisten HIV- ja AIDS-positiivisten määrä on kasvanut räjähdysmäisesti . Eniten uusia tartuntoja on 25-35-vuotiaiden leirissä, ja suurin osa näistä tyypeistä on saanut tartunnan seksin välityksellä. Kuten kaikki AIDSista tiedottavat tahot korostavat, ennaltaehkäisy on tämän sairauden hallinnan perusta. Mitä Suomi sitten teki, kun piti ennaltaehkäistä? Kun nämä AIDSin suurryhmäläiset olivat teini-iän ja seksivalitustuksen kynnyksellä, leikattiin veroja terveystiedon opetuksesta. Ja tässä tulos. Olisi ihan mielenkiintoista tietää, jäädäänkö vieläkin budjetissa plussalle, kun kymmeniä potilaita vuodessa hoidetaan kalliilla lääkkeillä.

Lääketieteeseen kuin Jumalaan luottavat suomalaiset ovat ehkä unohtaneet, että AIDSiin voi, uskokaa ta älkää, kuolla myös Suomessa. Jos sanotaan, että afrikkalaisille seksi itsessään on tabu, niin pohjolassa tabu taitaa ollakin se kuolema. Hyssytellään niitä kurjia valittajia, jotka saattavat mainita jotain elämän kääntöpuolesta. Nyt sen sanon: viime vuonna HIViin/AIDSiin kuoli 22 suomalaista! Ei meikäläisen TT-tunneilla kerrottu, että tavallista maaseudun heteronuorta voi vaivata pahempikin seksitauti kuin kutinaa pikkupöksyissä.

Ja testauskin pitää aina erikseen kinuta. YTHS:llä on ihmeellinen illuusio siitä, että seurustelu kumoaa mahdollisuuden tauteihin. Lieko kaupunkilegendaa se, että jonkun poikaystävä olisi joskus pettänyt...Tai että joku on ollut sinkku ennen pariutumista?

Ja sitten maailmoja syleilevään loppuratkaisuun. Ensinnäkin terveystiedon opetusta lisää, testaus lähestulkoon pakolliseksi muutaman kerran elämässä (uskon ihmisen älyä aliarvioivaan ylempään käskyvaltaan), ja kovat sosiaaliset paineet "kun se tuntuu vaan paremmalle ilman kumia" -idiooteille. Katsotaan tuntuuko sitten hyvälle, kun makaatte letkuissa sairaalassa!Niih!

Yhtä asiaa minäkään en silti tiedä...Kuinka suuseksiä voi harrastaa täyssuojauksella? Kokovaratalosukka vai lähetyssaarnaajaan tyytyminen?

Suklaafestivaali

Viime viikonloppuna järjestettiin Wanhassa Satamassa Helsingin toiset Suklaafestivaalit. Viime vuoden tapaan tarjolla oli suklaaluentoja sekä suklaata kaikissa kuviteltavissa muodoissa (vaikkapa kasvohoitoina, peleinä, viinisuklaalevyinä ja sähkeinä.

Osallistuin messuilla mainioihin tasting-sessioihin. Niissä ihmeteltiin suklaan ja viinin sekä suklaan ja kuohuviinin yhdistelmiä. Tulos: lempeä hirpakka ja endorfiinihumala. Tämänpä kopioin pikkujouluihini, ajattelin.

Suklaan maistaminen on melko samanlaista puuhaa kuin viinien maistelu. Ensin katsellaan, sitten tuoksutellaan, tunnustellaan suutuntumaa ja maistellaan aromeja. Esimerkiksi alkuperä vaikuttaa kaakaopapujen aromeihin samalla tavalla kuin viinirypäleiden aromeihin – viileässä ja kuivassa kypsyy aivan erilaisia viinejä ja kaakaoita kuin lämpimässä ja kosteassa.

Kannattaa vilkaista muutamaa suklaan maisteluohjetta ennen kuin ryhtyy toimeen.
Fasulla on sivuillaan sangen käypä suklaa-tastingin ohje. Valrhona-niminen suklaafirma opastaa nettisivuillaan englanniksi erityisesti tumman suklaan maistamiseen.

Tällaisia komboja maistoimme messuilla. Nämä ovat tietysti esimerkkejä – soveltaa voi lähimmän Alkon ja marketin tarjonnan mukaan. Kannattaa valita mukaan vähintään yksi valkoinen, yksi maito- ja yksi tumma suklaa. Suklaat saavat mieluusti olla peräisin eri pituus- ja leveyspiireiltä. Maistelimme myös täytettyjä suklaita, mutta itse pidättäydyn peruskamassa. Täytteet veivät huomion itse suklaan mausta.

Idis on maistaa kaikkia suklaita kaikkien viinien kanssa. Osa komboista on hurmaavia, osa kauheita.

Kuohuviini ja suklaa

Viinit:
Ranskalainen Chevalier Rosé
Italialainen Asti Tosti
Argentiinalainen Raza Brut de Torrontes
Ranskalainen samppanja Nicolas Feuillatte Blanc de Blancs Brut

Suklaat:
Fazerin sininen
Valrhonan suklaatalon 70-prosenttinen Guanaja Hondurasista
Chocolatier Petri's:in passion-täytteinen valkosuklaakonvehti. Ottaisin rinnalle lisäksi yhden valkosuklaan ilman täytettä.
Chocolatier Mayan Cassis-mustaherukkakonvehti.

Viini ja suklaa

Viinit:
Kalifornialainen Obsession Symphony
Chileläinen Cousiño-Macul Merlot
Espanjalainen Museum Real Reserva
Portugalilainen Porto Cruz Tawny

Suklaat:
Fazerin sininen
Chocolatier Petri's:in 80-prosenttinen tumma konvehti
Valrhonan 64-prosenttinen Manjari Madagaskarilta
KC Suklaan valkosuklaa-vaniljakreemikonvehti. Ottaisin mukaan myös pelkän valkosuklaan.

Viimeinen tilaisuus ennen jouluähkyä, jonka jälkeen pelkkä suklaan tuoksu oksettaa. Vinkki laihduttajille: käykää suklaakasvohoidossa tai suklaahieronnassa. Kun naama, parhaassa tapauksessa kroppa, on muhinut tunnin suklaassa, on olo niin suklaalla kyllästetty, ettei suklaata tee mieli viikkoon.

Makeita pikkujouluja!

p.s. Suklaafestarit valittiin Cityn Kaupungin parhaiksi maistiaisiksi. Tämä vuosi todisti, että nappiin meni sekin valinta.

Porno esineellistää naisen. Porno on yhteydessä seksuaalirikoksiin, väkivaltaan ja päihdeaineisiin. Porno koukuttaa. Porno on syntiä. Niin ja...pornon avulla voi saada vauvan.

Jos rakkauden hedelmän alulle saattaminen ei ole romanttista lemmiskelyä karhuntaljalla takkatulen äärellä, vaan ennemminkin kellontarkkaa pakkojyystöä Ikean sängyllä, voi hedelmöityksen lisätehoille olla kysyntää. Suomalaispariskunnista joka kuudes kärsii tahattomasta lapsettomuudesta, syy miehessä on noin 1/3 noista tapauksista.Lapsensaantiongelmien lisääntyminen näkyy niin jonoissa lapsettomuusklinikoille, kuin internetin keskustelupalstoillakin. Greippimehun, "varmojen"päivien, seksiasentojen, ovulaatiotikkujen ja erilaisten limojen (jes!) tarkkailun oheen on tullut uusi tee-se-itse-lapsettomuushoito. Ja tällä kertaa kirjaimellisesti suurennuslasin alla on siittiöt.

Australialainen evoluutiobiologian professori Leigh Simmons on tullut nimittäin tutkimuksissaan siihen tulokseen, että heteropornoa katsovien miesten siemenneste on laadukkaampaa ja runsaampaa, kuin niiden miesten, jotka eivät ole pornoa katsoneet. Simmonsin mukaan tehosperma syntyy siinä tilanteessa, kun miehen verkkokalvolle piirtyy kuva toisesta miehestä harrastamassa seksiä. Tämä näköhavainto käynnistää miehessä alkukantaisen reaktion, eräänlaisen kilpailun, jonka tavoitteena on saada oma suku ja oma perimä jatkumaan.Toinen tilanne, jossa miehen keho alkaa kehittää supersiittiöitä, on epäily naisen syrjähypystä. Tässäkin tilanteessa Alfauros tekee minkä voi : merkkaa naaraan jykevämmin ainein. Se lienee makuasia, kumman boostauksen pariskunta haluaa nuijapäille valita.

Kaikki hedelmällisyystieteilijät eivät tietenkään komppaa Simmonsin näkemystä, mutta luulisi hänen teoriansa paremmin tehoavan kuin mehunjuonnin. Varsinkin, kun suomalaismiesten siittiöiden vikkelyys ja laatu on heikentynyt jopa 30-45% sitten 1990-luvun puolivälin. Nyt siis telaketjufeministien suu tukkoon, ja Kaalimadon tilaukset Kela-korvauksella. Niin, ja jos vuosituhannen alussa lapsia nimettiin siittopaikan mukaan, niin tuleekohan uuden sukupolven vauvoista Jennoja ja Roneja isien innoittajien merkiksi?

Olen lomalla New Yorkissa parin tanskalaisen taiteilijakaverin kanssa, jotka tekevät maailmalla aika paljon yhteistyötä täkäläisen Brody Condon-nimisen miekkosen kanssa. Sunnuntaina ajauduimme siksi New Museumiin katsomaan erästä Brodyn omaa työtä, joka oli osa Performa 09-festareita. Case oli kuusituntinen esitys, jossa näyttelijät lukivat ääneen William Gibsonin Neuromanceria museon teatterissa, samalla kun Brody siirteli avustajineen näyttämöllä erivärisiä kuutioita heidän ympärillään, ja Indonesian suurlähetystöstä lainattu 23-henkinen gamelan-orkesteri tykitti Balilaista rämpytysminimalismia niin kovaa ettei tekstistä saanut heidän osuuksien aikana mitään selvää.

Tämä juonen hämärtäminen audiosekamelskalla oli ilmeisesti tarkoituksellista, mutta palveli lähinnä niitä yleisön jäseniä joille teksti oli kokonaisuudessaan tuttu. Niitä oli toisaalta kovin, kovin paljon. Eteläisen Manhattanin taideskenelle tyypillisesti sali täyttyi pääasiallisesti nuorista aikuisista, jotka olivat pukeutuneet samankaltaiseen univormuun kuin esimerkiksi Gibsonin Pattern Recognitionin päähenkilöllä on aina – kalliin näköisiin mustiin neutraaleihin ilman näkyviä logoja.

Toisaalta noin neljäsosa yleisöstä oli selkeästi, no, upmarket-kyberpunkkareita. Ihmisiä joille Gibson on selvästi jollakin tapaa profeetta, ja joiden vatteiden ja kampausten pienet yksityiskohdat muistuttivat tulevaisuudesta sellaisena kuin me sen 90-luvulla näimme. Useimmilla alakulttuuri ilmeni hyvin, hyvin diskreetisti, mutta olipa paikalla esimerkiksi yksi ajanmukaistettu Billy Idol-variaatio erinomaisessa nahkarotsissa, ja nuori lyhythiuksinen blondi hopeanvärisessä Comme des Garçons-takissa joka oli ilmeisesti jotakin nylonia ja joka olisi 15 vuotta sitten aiheuttanut minussa muotihurmiollisen sydänkohtauksen. (Se oli nytkin sairaan hieno).

Seurasin näitä ihmisiä yhtä tarkasti kuin näyttämöä, sillä minua rupesi hämäämään etten ihan osannut määritellä olivatko he todiste siitä, että Gibsonin visio on nyt lopullisesti toteutunut, vaiko jonkinlaisia pastisseja tai kunnianosoituksia. En ole vieläkään varma. (Nämä ihmiset olivat minusta lähinnä taiteilijoita, mediaihmisiä ja Mac/Google-akselin dev-porukkaa, eli kysmys on onko heidän elämässään kyberin lisäksi oikeasti myös punkkia; tuntemani hacktivistit ja muut aktuaaliset elämäntapakyberpunkkarit eivät yleensä näytä ulkoa samalla tapaa tuskallisen cooleilta). Tavallaan kyberpunkarjen ilmentyminen toteuttaa siis toisenkin 80-lukulaisen profeettaklusterin vision. Mikä olisi postmodernimpaa kuin se, että Gibsonin katveessa kasvama sukupolvi toistaa tarkoituksellisesti hänen kodifioimia signaaleja kommentoidakseen toteutuneen tulevaisuuden dystooppisempia piirteitä?

En ole lukenut Neuromanceria ainakaan kymmeneen vuoteen, ja oli kiinnostavaa huomata, että se on edelleen sairaan hyvä teksti. Kaiken maailman Matrixien ja muun moskan jälkeen alkulähteille palaaminen tuntui hyvinkin tuoreelta. Sitäpaitsi oli aika viehkoa kuinka kirja avasi päänsisäisiä ikkunoita aikaan jolloin asuin Suomessa, tutustuin vaihtoehtoulttuuriin City-lehden välityksellä (se oli, lapset, silloin ei vain mahdollista vaan melkein ainoa tapa) ja eräs ohjelmoinnista innostunut luokkatoverini halusi hirveän, hirveän mielellään, että kutsuisimme häntä nimellä Case. Luulen, että kuvittelin itselleni silloin merkittävästi tylsempää aikuiselämää kuin mihin olen nyt päätynyt. Uskonkin, että päädyin melko nopeasti hakkeroimaan oman tulevaisuuteni ainakin osittain Neuromancerin kaltaisten kirjojen innoittamana.

Casessa Mollyn osan luki – vallan mainiosti – pornotähti Sasha Grey, joka suhtautui koko esitykseen superammattimaisesti ja oli älyttömän mukavaa seuraa jälkibileissä. Sasha antoi Brodylle kiitoslahjaksi teräksisen tupladildon, jonka Brody kuitenkin kohteliaasti palautti, sillä hänen äitinsä istui samassa pöydässä, eikä coolien taitelijoidenkaan särmä riitä rajattoman pitkälle.

Dinner in the Dark
Ruoka, äänitaide

Vuonna 1998 perustettiin Zürichiin Blindekuh, maailman tiettävästi ensimmäinen pimeä ravintola. Idis on se, että asiakkaat ruokailevat pimeässä ja tarjoilijoina toimivat näkövammaiset. Pienoisen buumin myötä Dans le Noir avattiin Pariisissa, Lontoossa, New Yorkissa ja Barcelonassa, Unsicht-Barit Saksasssa, O. Noirit Kanadassa ja Opaquet Yhdysvalloissa.
Nyt Baltic Circle -teatterifestivaali toi elämyksen yhdeksi illaksi Helsinkiin. Monet mainituista ravintoloista kampanjoivat näkövammaisten asialla ja haluavat tutustuttaa asiakkaansa näkövammaisten arkeen. Farangissa vakitarjoilijat varustettiin pimeänäkölaittein.

Tiesin, että ravintolasalissa olisi pimeää, mutta en ollut tajunnut, että pimeys on ihan oikeasti aivan läpitunkematonta. Otan tarjoilijani Juulin olkapäästä kiinni, seuralaiseni minun olkapäästäni ja lähdemme kolmena pienenä elefanttina marssimaan, tai pikemminkin kompastelemaan, kohti pöytäämme. Juuli ohjaa käteni ruokailuvälineille ja viinilaseille. Sitten jäämme yksi, iiks!

Ensimmäinen ajatus on, tietenkin, mitä kaikkea jännää ravintolassa voi tehdä, kun kukaan ei ole näkemässä. Intiimi hetki kumppanin kanssa? Ruokasota? Villejä ideoitamme hillitsevät tarjoilijoiden pimeänäkölaitteet (vaikka Juuli myöhemmin kertookin, että laitteillakin näkee hyvin huonosti ja lisäksi yksi kolmesta laitteesta hajosi kesken kattauksen) ja ympäri salia ripotellut mikrofonit, jotka äänittävät ruokailun ääniä osaksi äänitaideteosta. Saliin mahtui noin 35 ruokailijaa, joista noin 32 on naisia. Ulkkareita on hyvä prosentti. Puheensorina on kova ja taustalla soiva Kimmo Modigin Kutsumaton vieras –ääniteos hukkuu ravintolan hälinään.

Tuodessaan annoksia Juuli kertoo, mitä seuraavaksi on luvassa. Alkuun tempehiä betel-lehdellä sekä osteri, pääruuaksi pienet annokset lohta ja banaaninkukkaa, possua palmusokerin kera ja lammascurrya. Lopuksi vielä mangoa ja makeaa riisiä.

Ruoka on mainiota. Olen varma, että se on myös kaunista. En täysin osta järjestäjien ajatusta siitä, että pimeässä makuaisti jotenkin virittyisi äärimmilleen ja visuaalisten ärsykkeiden poistuessa ruokaan voisi keskittyä tarkemmin. Oheistoiminnot, joihin ei normaalisti kiinnitä huomiota – haarukan löytäminen, viinilasin hapuilu ja ruuan kuljettaminen kunnialla suuhun asti – vaativat yllättävän paljon huomiota. Pimeässä ruuan tuoksu ja rakenne tulee toki analysoitua tarkkaan. Ruuassa on sattumia, joita en tunnistaisi edes silmät auki, esimerkiksi golfpallomunakoisoja. Arvailu on osa kokemusta, vaikka Juuli kysyttäessä kertoikin ruuan tarkan koostumuksen. Meidän on pakko luottaa Juuliin – hän voisi kantaa eteemme mitä hyvänsä ja me nielisimme kyselemättä.

Kahden tunnin kuluttua kömmimme ravittuina ja tyytyväisinä siristellen valoon. Ajantaju on pettänyt. Kokemus oli jännä ja hauska, mutta ei erityisen, no, silmiä avaava. Se oli syömistä pimeässä. En sotkenut!

Hitomi Kaneharan Käärmeitä ja lävistyksiä ilmestyi vihdoinkin suomeksi ja suosittelen sitä kaikille! Tai ehkä ei ihan kaikille; se on väkivaltainen tarina tatuoinneista, lävistyksistä ja destruktiivisesta seksistä, ja ymmärrän hyvin lukijoita joiden on silloin vaikeata repiä rivien välistä mitään runollista tai suuria tunteita. Suhtauduin itsekin varsinkin kirjan alkumetreillä koko ideaan aika kielteisesti. BDSM-seksistä ja bodymodifikaatiosta kirjoitetaan niin älyttömän paljon puppua ja ilmiöitä käytetään usein tusinametaforina: “Ooh, teinityttö angstailee, katsokaas, nyt se antautuu rappiomiesten hyväksikäytettäväksi ja goottiviulu soi.” Todellisuudessa rajuimpienkin alakulttuurien psykologia on aika paljon monimutkaisempi.

Kaneharalla on kuitenkin sekä henkilökohtaisia kokemuksia elämästä yhteiskunnan reunalla että rutkasti kirjallisia lahjoja. Ei kestä kauhean montaa sivua ennenkuin lukija kiinnostuu Barbietyttö Luista ja hänen kahdesta sairaasta rakastajastaan oikeasti, eikä käänteitä tai loppua voi noin vaan ennakoida. Minusta kirja käsittelee kiinnostavasti myös nuorten naisten asemaa japanilaisessa yhteiskunnassa. Saatan ylitulkita. Eräs tuntemani miespuolinen lukija ei huomannut kirjassa sellaista juovaa lainkaan.

Romaanin suomennos vaikuttaa selauksen perusteella aika mainiolta – olen itse lukenut sen englanniksi (hyvä) ja ruotsiksi (heikompi). Keskustelin itse asiassa romaanista FST:n Boktid-ohjelmassa jo kun se viime keväänä ilmestyi ruotsiksi. Samasta ohjelmasta löytyy myös Hitomi Kaneharan haastattelu, ja jos oikein muistan klippejä Käärmeitä ja lävistyksiä -elokuvasta ja kuvamateriaalia sen mangaversiosta. Käy tsekkaamassa YLE:n elävästä arkistosta.

The Queens Are Back!
Kabaree

Kaukana ovat ne ajat, jolloin drag show oli meikattu mies mekossa aukomassa suutaan Paula Koivuniemen tahtiin baarin nurkassa kahdelta yöllä. Queens Are Back! -kabareen kutsuminen drag showksi on itse asiassa hieman harhaanjohtavaa, sillä kyseessä on Suomen drag-aatelisten, Showhat-duo Jarkko Valteen ja Osku Heiskasen sekä StepUp Dancers:in kuuden tanssijan täysmittainen (2 h 15 min) ja -hintainen (liput 35 e) esitys Aleksanterin teatterissa.

Valteen ja Heiskasen esitys valittiin jo vuonna 2000 Cityn kaupungin parhaaksi drag showksi, ja nyt päälle on kasattu yhdeksän vuotta kokemusta ja glitteriä. Setätädit lunastavat odotukset ja tanssijapojat ovat todella taitavia. On mainio ratkaisu rakentaa osa numeroista tanssijoiden varaan.

Show on jaettu neljään osaan: ulkomaiset klassikot, Punahilkka-sadun uudelleensovitus, ulkomainen moderni pop ja suomalaiset. Maistiaisia löytyy täältä.

Pop-tuntemusta testataan armottomasti ja ainakin klassikko-osuudessa 70-luvun puolivälin jälkeen syntyneillä menee monta vitsiä ohi. Idishän on se, että jotta drag-versiosta saisi kaiken irti, pitää biisin lisäksi tunnistaa myös artisti ja tämän maneerit. Osaamme ulkoa kappaleen It’s raining Men, mutta kuka muistaa, miten The Weather Girls esiintyy livenä?

Esityksen aikana kävi selväksi, että Suomi tarvitsee kipeästi uusia, vahvoja naisartisteja. Esimerkiksi Anna Puu, Jenni Vartiainen ja Irina eivät vielä ole drag show -kamaa, tarvitaan enemmän luonnetta, kuuluisuutta ja/tai isompi ego. Pisteet kuitenkin siitä, ettei jämähdetä pauloihin, vickyrosteihin ja katrihelenoihin. Klassikot toimivat, mutta yli kymmenen vuotta keikkailleen duon on pakko uudistua.

Uudistumista edustaa tällä kertaa Punahilkka-satuun sangen löyhästi perustuva tarina Punahenkilöstä, joka matkalla mummon luo törmää erinäisiin ajankohtaisiin tyyppeihin Alexander Stubbista Johanna Tukiaiseen ja BB-tyyppeihin. Satu on shown heikointa antia, mutta vierailu Aleksanterin teatterin samppanjabaarissa ennen esitystä tekee sille hyvää.

Valtee ja Heiskanen ovat mielettömän hyviä tanssijoita, koreografeja ja drag queeneja, hieman heikompia stand up –koomikoita. Onneksi yleisö on tullut viihtymään: vähän vaivaisemmatkin vitsit saavat porukan repeilemään. Ennen esityksen alkua Heiskanen lämmittää yleisöä tavalla, joka onnistuu harvoin: katsojien ulkonäköä ja olemusta piikitellään ja sisääntulijoille vittuillaan hellästi – kuitenkin niin, että kenellekään ei jää paha mieli. Jos kuitenkin haluat välttää silmätikuksi päätymisen, vältä paikkoja riveiltä 1-5.

Showhatin kuningattaret paranevat ja yleisö lämpenee mitä pidemmälle esitys ehtii. (Aivan lopussa tosin tapahtuu vähän nolo tyylivirhe: yleisöä kehotetaan antamaan aplodit sponsoreille.) Viimeisten biisien aikana pikkujoulutunnelmaiset pukumiehetkin tanssia hytkyttelevät tuoleissaan ja vieressäni istunut nuiva nutturatäti toteaa seuralaiselleen, että on valmis suutelemaan kuningattarien hameenhelmoja.

Queens Are Back
11.11.-20.11. Aleksanterin teatteri, Helsinki
Liput 35/29 e