Maailman goottiskene odotti Nick Caven kakkosromaania kuin Brandon Leen toista tulemista. 20 vuotta sitten julkaistu Kun aasintamma näki Herran enkelin oli vaikea, synkkä, surullinen ja ellottava. Bunny Munron kuolema on ainakin synkkä, surullinen ja ellottava. Ja aika hauska, joskaan ei liene yllätys että goottijumalan huumori on vallattoman mustaa.
Englannin koillisrannikon ränsistyneissä vuokrakortteleissa haisevat epätoivo ja kissankusi. Siellä metsästää Bunny Munro, irvokas seksimaanikko, ruma sisältä ja rappion raiskaama ulkoa. Bunny tuo lähiönaisten elämään nopean panon ja 75 millilitraa ruusuntuoksuista käsirasvaa.
Bunnyn huoripukittelu ajaa vaimon itsemurhaan. Hirttäytyneen ruumiin tissit näyttävät hyviltä ja kesken hautajaisten on päästävä vetämään käteen. Bunny lähtee jälleen yhdelle kauppareissulle, joka on koituva viimeiseksi. Rappioretkelle lähtee kartanlukijaksi 9-vuotias Bunny Junior. Kuollut vaimo kummittelee sekä isälle että pojalle, ja kummituskin on lapselle parempi huoltaja kuin syöksykierteessä rimpuileva isä.
Iljettävää nimihenkilöä voi sääliä muttei sympata, sen verran karua kamaa raiskaukset ja fantasiat 3-vuotiaasta tytöstä ovat. Valopilkku on Bunny Junior, fiksu ja terävä lapsi, joka fanittaa isäänsä ehdoitta. (Caven kaksospojat ovat sopivasti 9-vuotiaita.) Tärkeimmässä sivuosassa kirjassa on Avril Lavignen alapää, johon palataan 16 kertaa.
Bunny Munron kuolema oli hyllytetty elokuvakäsikirjoitus, josta Cave muokkasi romaanin. Bunny elää samassa rappion ja masennuksen universumissa kuin Caven laulujen hahmot. 2000-luvun Kauppamatkustajan kuolemassa amerikkalaista unelmaa ei ole koskaan ollutkaan, on vain sukupolvien ketju englantilaista white trashia. Siihen roskakasaan kannattaa ehdottomasti hypätä, tonkia ihmisluonteen jätteitä ja nauttia kaikista aromeista.
Uuden sirkuksen pioneerista mammuttimaiseksi instituutioksi kasvanut Cirque du Soleil toi Saltimbanco-kiertueensa Hartwall-areenalle. Vuodesta 1992 kiertäneen shown 4000 esitystä ovat keränneet yli 9,5 miljoonaa katsojaa.
Valtava tuotantokoneisto ja 17 vuoden kokemus näkyvät lopputuloksessa: kaksi- ja puolituntisen shown jokainen pala on mietitty ja harjoiteltu tuhansia kertoja. Esiintyjät ovat ilmiömäisiä - Cirque du Soleil on jokaisen sirkustaiteilijan unelmatyöpaikka, ja sirkus voi valita itselleen maailman parhaat artistit.
Käsiohjelman (ylihinnoiteltu, 10 euroa, älä osta) mukaan esityksessä käsitellään kansainvälistyvää kaupunkikulttuuria. Höpöhöpö, sanoo tarkastaja. Tarjolla on sukellus satumaailmaan. Perinteiset sirkustemput sidotaan yhteen löyhällä tarinalla. Satumaa on kyllä kaunis ja, yllättäin, myös seksikäs.
Saltimbancossa on seksiä. Turhan monet sirkusesitykset ovat täysin seksittömiä, vaikka mahdollisuudet olisivat valtavat. Aurinkosirkustelijat toivat lavalle flirttiä ja ilahduttavissa määrin myös homoerotiikkaa.
Järjettömän hienot puvut, lavastuksen väriloisto, livebändi ja taianomaiset musat viimeistelevät paketin. Se on täydellinen. Täydellinen samalla tavalla kuin Disneyn piirretyt. Pieni roso olisi ollut paikallaan. Nyt Saltimbanco on täydellistä viihdettä, mutta se ei kosketa tai saa ajattelemaan.
Paha maku jäi kaupallisuuden määrästä. Parhaat areenapaikat maksavat 80 euroa ja huonoimmatkin viitisenkymppiä. Hintaa alentamalla olisi katsomonkin saanut täyteen, nyt paikoista oli täytetty vähän yli puolet. Esitys alkaa kiitossanoilla sposoreille. Aulassa myytävät paidat maksavat sata euroa. Kyllä, sata. Rahastuksen makua.
Saltimbanco
23.-27.9. Hartwall Areena
30.9.-4.10. Turku Areena
Euphoria
Kolmiodraamaa Volgalla. Ohjaaja Ivan Vyrypayev ja kuvaaja Andrey Naidenov ansaitsevat jokaisen jo voittamansa palkinnon (pystit irtosivat mm. Venetsiasta ja Varsovasta) festarin kevyesti kauneimmassa elokuvassa. Älä missaa tätä.
Valentino: The Last Emperor
45 vuoden uran tehneen Valentinon valtakausi on loppumassa. Upporikas muotiguru on hassu pieni mies, joka paapoo mopsejaan, rähjää kameramiehelle, ottaa liian oranssin rusketuksen ja sanoo kaikkeen ei. Vastapainona häärii entinen rakastaja ja sydänystävä Giancarlo Giemmetti, joka järjestää Valentinon elämää, työtä ja bileitä.
Altiplano
Perulaisen pikkukylän asukkaat sokeutuvat kultakaivoksen elohopeajätteestä. Belgialainen lääkäri matkustaa silmäklinikalle ja joutuu keskelle alkuperäiskansan vastarintaliikettä. Parasta leffassa ovat veretseisauttavan kauniit maisemat.
Crows: Episodi 0
Kaksisataa Japanin söpöintä poikaa toistensa kimpussa nyrkein ja pesäpallomailoin. Poikakoulun johtajuutta havitellaan valtavan hienoissa taistelukohtauksissa.
Thirst
Katolinen pappi muuttuu vampyyriksi ja alkaa himoita verta ja varattua naista. Ensimmäistä saadaan tietenkin imeskelemällä koomapotilaiden tippaletkuja. Elokuva myi avajaisviikollaan Etelä-Koreassa 1,4 miljoonaa lippua.
The September Issue
Muotiblogeissa elokuvaa on odotettu koko kevät kuin Voguen syysnumeroa. Onko Anna Wintour Pradaan pukeutuva paholainen vai sittenkin pätsky esimies? Hauskinta on, kun pieni nainen panee isot suunnittelijanimet polvilleen ja huokailee järkyttyneenä, kun tytär aikoo valita juristin uran muodin sijaan. http://www.city.fi/artikkeli/Anna+Wintour/3183/
The Mermaid
Synkkä Little Miss Sunshine tai Amélie with a twist. Alisa-tyttö kehittää itselleen yliluonnollisia kykyjä, joita ei osaa käyttää oikein. Hän haaveilee ballerinan urasta mutta päätyy talsimaan Moskovan katuja jättiläiskännykkäpuvussa. Lopulta merenneidon prinssi löytyy (hukuttautumasta jokeen), mutta eihän siinä hyvin käy.
Russia 88
Valedokumentti Venäjän uusnatseista sisältää mainiota näyttelijäntyötä (pääosassa yksi Venäjän kuumimpia nimiä, Pjotr Fedorov) ja boratmaisia aitoja katuhaastatteluja, joissa ihmiset julistavat Venäjän kuuluvan venäläisille. Järkyttävintä on lopussa oleva lista vuonna 2008 rasistisissa rikoksissa kuolleista venäläisistä. Tarkastaja katsoi kelloa neljän minuutin kohdalla. Silloin oltiin päästy maaliskuussa kuolleisiin.
The Cove - meren salaisuus
Japanilaisessa kalastajakylässä massamurhataan delfiinejä. Niitä pelastamaan lähtee supertiimi, joka koostuu mm. sotilastiedustelijasta, maailman parhaista vapaasukeltajista, stuntmiehestä, elokuvien tehostemiehestä ja National Geographicin valokuvaajasta. Pysäyttävän dokumentin jälkeen tekee mieli räjäyttää Särkännimen delfinaario atomeiksi. Mene ehdottomasti katsomaan kun leffa tulee teatterreihin.
BLAA!
The Girlfriend Experience
Pornotähti Sasha Grey esittää huippuluokan escort-tyttöä, joka kipuilee epävarmuuttaan ja suhdettaan personal trainer -poikaystävään. Tylsä mutta ei tyylitön leffa.
Kuva: Magnolia Pictures
Kill Kill Faster Faster
Filosofisen cool tyyppi painii sisäisten kysymystensä kanssa ja panee parhaan kaverinsa vaimoa. Paketti toimii huonosti, koska tyyppi on rasittava pallinaama, jonka ongelmat eivät katsojaa hetkauta.
Comrade Couture
Itä-Saksan underground-muodin entiset isot nimet päättävät järjestää muotishown vielä kerran ja dokumentoida puuhasetlunsa.
Se olisi voinut olla: ainutlaatuinen kurkistus DDR:n muotiteollisuuteen.
Se oli: tylsiksi ryhtyneiden ex-radikaalien yritys puhaltaa henkeä itseensä ja palata aikaan, joka on auttamattomasti ohi.
Everyboy Dies But Me
Teinitytöillä on kasvukipuja Moskovan lähiöissä. Fucking Åmålin jälkeen näitä on mahtunut kolmetoista tusinaan.
Morphia
Huolimatta Tarkastajan syvästä rakkaudesta niin ohjaaja Aleksei Balabanovia kuin Mihail Bulgakoviakin on todettava, että perustylsää narkkaritarinaa ei pelasta se, että se sijoittuu vallankumousvuoteen 1917 ja perustuu huippukirjailijan omaelämäkerralliseen opukseen.
9 to 5: Days in Porn
Dokkari pornoteollisuuden duunareista. Ohjaaja Jens Hoffman haastattelee näyttelijöitä, ohjaajia, agentteja ja teollisuuden jo jättäneitä ex-staroja, mutta ei saa haastateltavista irti mitään uutta. Kelatkaa: pornotähtikin voi seurustella!
Kuva; F24 FILM 2008
Ong Bak 2
Huono jatko-osa mahtavalle Ong Bak ykköselle. Metsään mennään heti kun elokuvassa aletaan näytellä - onneksi tappelun lomassa sitä ei juuri ehditä harrastaa. Thaipotkujen lisäksi myös tyhmännäköisiä taistelulajeja. Elokuvan tekemisessä on taatusti vahingoitettu eläimiä.
Ohjaus: Jukka Rantanen
Sovitus: Alexander Mørk-Eidem
Pääosissa: Marja Salo, Jani Karvinen, Juhani Laitala
Kansallisteatterin Viidakkokirja on siirretty Intian metsistä synkkään tulevaisuuteen, jossa Helsinki on post-apokalyptinen viidakko. Rautatieaseman raunioilla eläinlajit ja alakulttuurit taistelevat selviytymisestään. Vastakkain ovat rokkari-sudet, tiikeri Shere Khanin skinijengi, pissisapinat, pyton-ninjat ja Baloo-karhun ja Bagheera-pantterin muodostama homopariskunta. Kaiken keskellä etsii itseään ihmislapsi Mowgli.
Kuva: Tuomo Manninen
Norjalaisen Alexander Mørk-Eidem on sovittanut Kiplingin saduista Mad Max –version, jonka Kansallisteatteri toteuttaa aika kankeasti. Kansallisen näyttelijäkaarti ei oikein taivu villieläimiksi. Ville Keskilä on skinijohtajana munaton (Lisää vihaa! Lisää halveksuntaa! Jos laulat punkkia, tähtää Sid Viciousiin, älä Lauri Tähkään!). Katariina Kaitue on ihana nainen, mutta katanassa ja keltaisessa Kill Bill –haalarissa häntä ei pidä tyylikkäänä pahinkaan budoidiootti. Susilauma ei saa itsestään irti vanhojen rokkarien särmää ja Mowgli kimittää ja lässyttää niin, että sietäisi viidakon lakien mukaan turpiinsa.
Huippuroolit puolestaan vetävät Juhani Laitala, joka on Baloona karhu sanan kaikissa merkityksissä (http://en.wikipedia.org/wiki/Bear_%28gay_culture%29). Karhun puoliso, Jani Karvisen kaksimetrinen drag-pantteri, on yhtä aikaa herkkä ja helvetin pelottava. Parasta näytelmässä ovat animehirvitykset, kammottavasti kikattavat Emilia Sinisalon ja Anna Paavilaisen nylonbeat-apinat.
Ihmiset ovat viidakon yllä pörräävä helikopteri ja sinne tänne aseisiinsa tukeutuva säälittävä joukkio, joka ei selviä viidakossa päivääkään. Ihmiset ovat haudanneet kalleimman aarteensa – hyödyttömät kultaharkot – syvälle metrokäytäviin ja asettaneet vartioon valkoisen kobran. Tekemällä valkoisesta miehestä verenhimoisen typeryksen näytelmä sanoutuu irti Kiplingin perinnöstä. Kipling kun oli rasisti, imperialisti ja vanhemmiten erittäin iljettävä mies.
Ohjaus: Maria Sid
Käsikirjoitus: Hanna Åkerfelt, Niklas Rosström, Johan Storgård
Pääosissa: Geir Rönning, Marco Luponero, Markus Lytts, Emelie Granvik
Kuva: Cata Portin
Mistähän johtuu, että suomalaisiin teattereihin on mahdotonta löytää näyttelijöitä, jotka osaavat sekä laulaa että tanssia? Svenska Teaternilla kun ei tunnu olevan mitään vaikeuksia kaivaa sellaisia 5 prosentin vähemmistöstä.
Svenskanin uusi musikaali PlayMe kertoo kaksi tarinaa: hauskan ja tylsän. Hauskassa tarinassa Sedua muistuttava ravintolamoguli Zettermann järjestää Q-klubillaan Over the Stars -kykykilpailun. Tylsässä tarinassa nörttipoika Alex hengailee virtuaalimaailmassa ja tapaa tylsän laulajatytön. He päättävät olla yhdessä tylsiä.
Svenskan etsi musikaaliin tuoreita naamoja koko (ruotsinkielisen) Suomen kattaneella kykyjenetsintäkilpailulla. Kuningasidea. Lavalla nähdään todella taitavaa tuoretta lihaa. Erikoismaininta kellarissa treenanneelle Inxi Holmlundille, joka pesee ammattitanssijat 12-0. Kannattaa pitää silmällä myös tulevaisuuden tähteä, Daisy Jack -bändin solistia Krista Siegfridsiä.
PlayMe on nuorisomusikaali. Mikään, missä on etuliite ”nuoriso-”, ei ole uskottavaa. Svenskanin papparaati on miettinyt, mitä ne nykynuoret oikein ”diggailevat” ja mikä on niiden mielestä nyt jättecool. No mopiilipeleistähän ne tykkäävät, eikös juu, ja kaikenmoisista aidolsseista kanssa, juu.
Pähkäilyn tuloksena on syntynyt juonikuvio, jossa tanssijat ja laulajat kamppailevat kykykilpailussa paikastaan parrasvaloissa ja väliajalla yleisö äänestää yhtä kolmesta finalistista.
Näin helppoa se on.
Lähetä tekstiviesti käsiohjelmassa ilmoitettuun puhelinnumeroon. Saat vastausviestinä nettisivun. Avaa kännykällä yhteys nettiin, mene sivulle ja lataa sieltä ohjelma. Asenna ohjelma kännykkääsi. Ota uudelleen yhteys nettiin ja käynnistä ohjelma. Etsiydy nettisivulle, jossa ohjelmaa hyödyntäen voit äänestää suosikkiasi.
Siis mitä vittua, pardon my French. Kun koko väliaika on käytetty tähän pelleilyyn (ohjeet ruotsiksi) käy heti toisen puoliajan aluksi ilmi, että äänestys ei vaikuta näytelmän kulkuun mitenkään. Rahat takaisin!
Kuva: Cata Portin
Älkää käsittäkö väärin. Tarkastajan mielestä PlayMe on yksi parhaita Suomessa nähtyjä musikaaleja. Sääli, että lontoot ja newyorkit kiertänyt kohdeyleisö tulee vertaamaan sitä kansainvälisiin musikaaleihin, joille se eittämättä häviää.
Onneksi on Svenska kulturfonden, jonka suosiollisella avustuksella musikaaliin tutustuu koko pakkoruotsia opiskeleva nuori Suomi, ja jonka sponsoroimilla busseilla PlayMe:hin kärrätään yleisöä ympäri maata.
Ja ennen kuin sinä, hyvä lukija, kysyt, onko käsissämme uusi Hype, Tarkastaja ilmoittaa, että siitä Hypestä puhumisen voisi pikku hiljaa lopettaa. Se oli vuonna 1994, haloo?!
Lopuksi Tarkastajan rakkaat terveiset superseksikkäälle Minna Kettuselle. Jos Zettermann joskus antaa kenkää sihteerintehtävistä, tule töihin Tarkastajalle.
Kulttuuritarkastajanne seuraa, tottakai, tarkasti myös kulttuurisista ilmiöistä suurinta - jalkapalloa. Suomen ja Liechtensteinin MM-karsintaottelu vahvisti Tarkastajan käsityksiä Suomi-fudiksen tilasta.
Päävalmentaja Antti Muurisen aikaan Suomi pelasi viihdyttävää, mutta tuloksetonta futista. Roy ”Hodari” Hodgson marssitti kentälle joukkueen, joka oli tylsä kuin kilo suolaa, mutta teki töitä niin kurinalaisesti, että portti EM-taivaaseen pysyi auki viimeiseen karsintaotteluun asti.
Millainen on Stuart Baxterin Suomi? Tylsä ja tulokseton – ja liian vanha.
Suomalaisen jalkapallokulttuurin puutteesta kertoo se, että palloliiton puheenjohtajan mukaan Baxterilla on 100 prosentin tuki takanaan jatkaa vetelän joukkueensa johdossa.
Ehkä uudella puheenjohtajalla Sauli Niinistöllä (ei sitä kukaan pj-vaalissa voita) on ballseja tehdä nopeitakin johtopäätöksiä. Ehkä jo siitäkin syystä, että on ikävää asettua ehdolle presidentinvaalissa, jos takana on pari vuotta juostenkustua futista.
Harvoin suomalaisilla klubeilla yleisin keskustelunaihe on se, mistä kukin onnistui saamaan lippunsa. DJ Shantelin 200 henkeä vetävän keikan jokainen kuulija todella arvosti sisäänpääsyään. Mies oli saatu Club Balkan Feverin lavalle osana uuden Planet Paprika -levyn julkkarikiertuetta. Perjantaina Dubrovnik oli Helsingissä The Place To Be.
Shantel alias Stefan Hantel on saksalainen tuottaja ja DJ, joka yhdistelee discobiitteja balkanilaiseen kansanmusiikkiin, mustalaismusaan ja brass band -meininkeihin. Lopputulosta voisi hehkuttaa viikon, mutta tarkastaja suosittelee, että lukija käy itse toteamassa. Mies ei selittelyjä kaipaa.
Balkanilainen musa on maailman tanssittavinta ja meno keikalla sen mukainen. Ei rock-poliiseja, ei urpoja, ei ördääjiä. 200 ihmistä tanssimassa kevyesti neljä tuntia tauotta. Tarkastajan havaintojen mukaan balkanilaisessa musassa täytyy olla taikaa tai ilmassa kaasumaista Viagraa, niin kiihkeänä kävi tanssilattia sekä esiintyjään että kanssatanssijoihin. Ja nyt en tarkoita karvaisia perseenpuristelijoita, vaan aitoa flirttiä. Kukkamekoissa joraavat balkanilaiskaunottaret olivat hyvä bonus.
Kuva: Michael Namberger/Essay Recordings
Shantel on Saksan karismaattisin mies. (Vain todella karismaattiset uroot voivat kantaa vaaleanpunaista kauluspaitaa näyttämättä tossukoilta.) Lisäksi hän tietää, miten hyvät bileet pystytetään. Hän tilaa lavalle sohvan ja vodkaa, joista kehottaa yleisöä nauttimaan. Bileet laajenevat lavalle, urheimmat (ja tanssitaitoisimmat ja kauneimmat) toimivat esitanssijoina.
Kuva: Goran Potokonjak/Essay Recordings
Yhtä nimekästä artistia ei vappuna startannut Club Balkan Fever enää tarjoa, mutta meininki kannattaa ehdottomasti käydä tarkastamassa jatkossakin. Ovella jaetaan tyylikkäitä tekoviiksiä.
Tasaa verenpaineesi, hyvä lukija. Otsikossa ei ole yhdyssanavirhettä.
Kaikki tietävät Kapkaupungin District kutosen, josta apartheid-hallitus pakkosiirsi 70-luvulla yli 60 000 mustaa. Leffassa ollaan Johannesburgissa District 9 -nimisellä alueella, josta hallitus haluaa karkoittaa sen yli miljoona pakolaista. Pakolaiset sattuvat olemaan 20 vuotta sitten maapallolle haaksirikkoutuneita ökkömönkiäisiä, joita haukutaan ulkonäköön viitaten rapumiehiksi. Mitkään E.T.-tyyppiset söpöläiset eivät olekaan kyseessä, vaan ulkonäöltään muukalaiset ovat aitoa Alien-kamaa.
Alienien siirtämisestä vastaava Wikus van de Merwe saa naamalleen töhnää ja alkaa muuttua itsekin rapumieheksi. Se on vaaleaa hipiäänsä ja viisisormista kättään suuresti arvostavalle miehelle kamalaa. Hänen muutoksestaan kiinnostuu myös työnantaja, alienien valvonnasta vastaava Multi-National United. Van de Merwe halutaan tutkimusmielessä leikellä kappaleiksi. Hän lähtee pakosalle ja päätyy District ysille, Christopher-nimisen muukalaisen suojiin. Cristopher puuhaa aluksen korjaamista ja Maasta häipymistä ikiajoiksi.
Christopher poikineen onkin koko leffan ainoa sympaattinen hahmo. Sotilaat, MNU:n työntekijät, nigerialaiset asekauppiaat ja kadunmiehet väriin katsomatta ovat kaikki kauheita tyyppejä. Yleensä sympatia tuppaavat olemaan sorretun puolella, mutta eipä alienien käytöskään ole näille kunniaksi. Alienia voi sentään ymmärtää; vituttaahan se kun 20 vuotta potkitaan päähän. Elokuva tarjoaa laajan ja kattavan valikoiman ihmis(ja ei-ihmis)luonnon kusipäisyydestä.
Osin dokumenttityyliin kuvatun leffan erikoisherkuista ovat kadunmiesten haastattelut. ”Miksi me hyysätään noita Maahan muuttajia, ne on pelkkiä rikollisia ja roskasakkia.”
”Rapumies on rapumies. Ei se ole rasistinen sana, nehän on ihan ravun näköisiä. Kyllä asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä.”
”Mä en halua, että mun verorahoja käytetään noiden Maahan muuttajien hyysäämiseen.”
Tarkastaja suosittelee elokuvaa kaikille, erityisen lämpimästi ”maahanmuuttokriittisille”.
Leffan piti olla Peter Jacksonin ohjaama, Halo-videopeliin perustuva pätkä. Ensin ohjaajaksi siirtyi eteläafrikkalainen Neill Blomkams, sitten koko Halo-hommasta luovuttiin. Hyvä juttu, tällä filkalla on varmasti paljon enemmän sanottavaa kuin Halo-elokuvalla olisi ollut.
Spoilerivaroitus .
Tarkastaja huomaa kuulleensa tarinan ennenkin. Christopher (!) Johnson tulee taivaasta (avaruusaluksella), tekee ihmetekoja (teknologian saralla), saa kannattajia (Wikus Van De Merwe) mutta joutuu ihmisten vainoamaksi. Otetaan vangiksi, välttää lopullisen kuoleman, nousee taivaaseen (avaruusaluksella) ja palaa joskus hamassa tulevaisuudessa pelastamaan kansansa. Onko somalipakolainen Jeesuksen toinen tuleminen?
Ohjaus: Hoyt Yeatman
Käsikirjoitus: Marianne Wibberley, Cormac Wibberley
Pääosissa: (ääninä) Nicolas Cage, Penélope Cruz, Sam Rockwell, Jon Favreau, Steve Buscemi
Kuulkaa jätkät, tällä tehtävällä kukaan ei sitten syö sähköjohtoa. Kuva Buena Vista.
Tiedättehän seikkailuactionin tyypillisen hahmokartan: on valkoinen mies (johtaja), musta mies (ase-ekspertti, joka tykkää autoista ja musiikista), kaunis nainen (vanhoissa elokuvissa puolustuskyvytön, 80-luvun jälkeen tehdyissä elokuvissa pätsky mimmi, joka hoitaa homman silloin kun miehet eivät pysty) ja comick side kick (nörä läski tai törppö). Vaikka G-forcen päähenkilöt ovat marsuja, paletti on sama.
G-force on kolmesta marsusta, yhdestä myyrästä (okei okei, tähtikuonokontiaisesta) ja kärpäsestä muodostettu erikoisagenttiryhmä, jonka täytyy pelastaa maailma kun ihmiset eivät siihen pysty. Lapset rakastivat stooria, jossa pienet rökittävät isoja 6-0. Ottaen huomioon millaista aivojensulatussontaa lapsille on teattereissa tarjolla, on tämä pätkä melko aikuisystävällinen. Tarkastaja jopa hörähteli, joskin eri kohdissa kuin skidit.
Toisin kuin moni lastenelokuva, G-force ottaa kantaa muutamaan aikuisiakin kiinnostavaan asiaan. Se argumentoi turkistarhausta ja eläinkokeita vastaan. Ihmisten elektronista valvontaa vastaan sanotaan voimallinen sana. Leffa toteaa, että elämässä menestyäkseen ei tarvita hienoa syntyperää vaan koulutusta (marsut luulevat olevansa geenimanipuloituja superyksilöitä, mutta paljastuu, että he ovatkin tavismarsuja ja pystyvät huimiin erikoisagenttitehtäviin ainoastaan koulutuksensa ansiosta). (Käytinkö piirretyistä marsuista juuri pronominia ”he”?). Ja tietenkin ne klassiset, pieniä ei saa kiusata ja koolla ei ole väliä.
Tarkastaja hykerteli, että hyvältä kuulostaa: elokuva Draculan esikuvasta, transylvanialaisesta sarjamurhaajattaresta Erzsébet Báthorysta. Vaan ei. Tässä elokuvan kymmenen pahinta vikaa.
1. Elokuva on tylsä.
35 minuutin kohdalla ei ole vieläkään tapahtunut mitään. Vaadin veriorgioita, niitähän tässä teatterissa jokainen on katsomassa!
2. Hahmot ovat ohuita ja epäuskottavia.
Voiton vie Daniel Brühlin esittämä nuori rakastaja, jolla on yksi luonteenpiirre: vähän nössö. Erikoismaininta Andy Gatjenin esittämälle masokistirakastajalle, jonka motiiveissa ei ole päätä eikä häntää.
3. Huono syy ryhtyä murhaajaksi
Miksi aina pitää mennä sekaisin siitä, että mies jätti? Eikö nainen nyt voisi edes kerran olla elokuvassa ihan vaan sadistinen murhaaja ja sekopää, tappaa satoja neitsyitä ja kylpeä näiden veressä ihan omasta aloitteestaan?
4. Leffan opetus kusee.
”Historia on voittajien kirjoittamaa, ei me oikeasti voida tietää, minkälainen tyyppi Erzsébet Báthory oli.” No älä. Jos ei kerran voida tietää, mikä pakko siitä on tehdä tylsä?
”Kreivitär Báthoryn hirmuteot saattoivat olla vain kateellisten miesten panettelua.” Ehkä, mutta jos tyyppi ei ollutkaan sekopäinen sarjamurhaaja (hahmon ainoa kiinnostava piirre) vaan tylsimys, miksi helvetissä siitä pitäisi tehdä leffa?
5. Ruma ja tympeä.
Karpaateille sijoittuvasta pukudraamasta voisi varmaan saada visuaalisesti hienon.
6. Lisää ruutuaikaa punapäiselle lesbonoidalle.
Vaikka Anamaria Marinca näyttelee kuin yläasteen joulujuhlan kakkosmiehitys, on hänen esittämänsä noitanainen filkan menevin henkilö.
7. Liian kaunis pääosanäyttelijä.
Erzsébet Báthory kauhistui vanhenemistaan niin, että alkoi murhauttaa nuoria tyttöjä kylpeäkseen näiden veressä. Julie Delpy saa vaivoin puristettua naamaansa yhden naururypyn. Neitsyiden verta, tuota 1600-luvun Botoxia, ei tämä täti tarvitse.
8. Eläytymisongelma
”Aaaargh, olen viisikymppinen täti ja minulle tulee ryppyjä!” Eläytyköön ken viitsii.
9. Ääliöintiä käsikirjoituksen tasolla.
Hevosen eteen hyppäävä, ruton runtelema noitanainen? Camp-leffassa hyvä, vakavassa historiallisessa draamassa auttamattoman pöljä. Esimerkkejä on kymmenittäin, mutta tylsyys on silti kässärin pahin ongelma.
10. Liian vähän piiskausta ja lesboseksiä.
Jos annetaan ymmärtää, pitää ymmärtää myös antaa.
