Kulttuuri

Ymmärrän, ettei tämä ole normaalimaailmassa tämän päivän suurin kirjallisuus-uutinen, mutta haloo, Meg Cabotin sarja Princess Diaries on loppu! Minulta taisi itse asiassa jäädä yhdeksäs kirja välistä, mutta finaalipläjäys Ten Out of Ten selittää ihan riittävän hyvin missä mennään. Michael palaa Japanista, Lilly on TV-tähti Korean markkinoilla ja Sean Penn tulee katsomaan JP:n koulunäytelmää. Prinsessa Mia on hermostuksissaan valehdellut kaikille ystävistään suunnilleen kaikista elämänsä asioista, jotka pitää sitten selvittää ennen juonen huipentumaan iltana, jolloin on sekä Albert Einstein Highn Senior Prom että Genovian ensimmäiset demokraattiset vaalit.

Suurin vale on hupsuin ja kiinnostavin, sillä Mia on salaa kirjoittanut kirjan. 400-sivuinen kouluessee muka Genovian öljyjalostuksen historiasta on oikeasti harlekiiniromanssi Ransom My Heart, josta lukijoille tarjotaan hekumallisia makupaloja. Kirjan loppusivuilla paljastuu itse asiassa, että Meg Cabot on kirjoittanut Mian puolesta koko romaanin, joka löytyy siis nyt myös tosimaailman kauppojen hupsuhyllyistä.

En itse ole erityisemmin romanssien fani, mutta naisten halveksutut genret kiinnostavat minua paljon. Cabot, joka aloitti itse uransa romanssikirjailijana ja on nyt puolifiksun tyttöjen teiniseikkailuviihteen suurimpia kuningattaria, puolustaa romaanissaan paitsi alkuperäistä kotigenreään myös epäsuorasti itse Prinsessapäiväkirjoja. Minä ainakin epäröin taas sekunnin verran ennenkuin luin julkisessa paikassa shokkipinkkiä tyttökirjaa, jonka kannessa on räikeästi sydämiä ja kruunuja. Ja minä olen sentään seurannut sarjaa viitisen vuotta ja suositellut sitä monille muillekin aikuisille high school-viihteen faneille.

Rehellisesti sanoen etsin aikoinaan ekan kirjan käsiini mollatakseni sitä. Arvostelin sarjaan hyvin löyhästi perustuvat Disney-elokuvat jonnekin ja arvelin saavani hauskemman tekstin aikaiseksi jos kritisoisin leffan lisäksi myös alkuteosta. Yllätyksekseni prinsessa Mia oli aika loistotyyppi, Buffy-fani ja Greenpeace-aktivisti, ja kirjassa oli paljon elokuvasta siivottuja särmiä (prinssi-isän naiskenelu ja kivessyöpä yllättävän prinsessastatuksen syynä tulevat päällimmäisenä mieleen). Päädyin itse asiassa pitämään ekaa PD-leffaakin jotenkuten hyvänä. Jäin jopa pariksi vuodeksi koukkuun Meg Cabotin blogiin, luettuani siellä kasuaalin moottoripyörälesbomaininnan – ei mitenkään jokapäivästä amerikkalaisten astenkirjailijoiden fanikommunikaatiossa.

Jos harlekiinifeminismi kiinnostaa, Ten out of Ten on tietysti aika heppoista kamaa. Suosittelisin tähän Janice Radwayn legendaarista ja erittäin luettavaa tutkielmaa Reading the Romance.

Coco avant Chanel
Ohjaus: Anne Fontaine
Pääosissa: Audrey Tautou, Benoît Poelvoorde, Alessandro Nivola
Elokuva

Coco Chanel & Igor Stravinsky
Ohjaus: Jan Kounen
Pääosissa: Mads Mikkelsen, Anna Mouglalis, Elena Morozova
Elokuva

Coco Chanel
Axel Madsen
Kirjallisuus

Chanelin muotitalon satavuotissynttäreitä juhlistaa kaksi Gabrielle ”Coco” Chanelista tehtyä elokuvaa sekä Otavan uudelleenjulkaisu alun perin vuonna 1991 kirjoitetusta elämäkerrasta.

Mademoiselle Chanelin elämäkerran kirjoittamisen täytyy olla erittäin epäkiitollinen tehtävä. Hän nimittäin yritti kaikin mahdollisin keinoin salata menneisyytensä (mm. lahjomalla veljensä eläkkeelle, jottei näitä löydettäisi ja yhdistettäisi häneen), ei puhunut henkilökohtaisista asioistaan ja valehteli erittäin paljon.

Chanelin ihon alle ei päästä elokuvissa eikä kirjassa. 12 tunnin Coco-intensiivikurssin jälkeen en edelleenkään tiedä, mitä Chanel tunsi, mitä hän ajatteli tai mitkä olivat hänen motiivinsa. Kirjan 400 sivusta ainakin sata on turhaa taustoitusta, pitkäpiimäistä maailmansotien käänteiden selostusta ja turhanpäiväisten tuttavien henkilöhistorian kertausta. Materiaali on selvästi loppunut kesken, eikä kirjailija ole tehnyt juurikaan haastattelututkimusta, vaan referoinut jo aiemmin kirjoitettua. Miksi Chanel kohteli alaisiaan julmemmin kuin Anna Wintour, mutta maksoi mukisematta kavereidensa vieroitushoidot? Kirjasta saa kyllä selville, mitä Chanelin elämässä tapahtui, mutta ei sitä, kuka muodin suurnainen todella oli.

Coco avant Chanel on elokuva Chanelin nuoruusvuosista, ajalta, jolloin hän ei vielä ollut muoti-ikoni. Chanel ei ollut nuorena kuuluisa, koska hän ei ollut tehnyt mitään kiinnostavaa. Siinä onkin elokuvan ongelma. Elokuva alkaa orpokodista (myöhemmin Chanel kielsi olleensa orpo), jonka karun, luostarimaisen estetiikan väitetään myöhemmin vaikuttaneen Chanelin tyyliin. Hän ei koskaan sietänyt krumeluureja. Seuraa ryysyistä rikkauksiin -tarina, joka on nähty kirjoissa ja kankaalla tuhansia kertoja: köyhä tyttö laulaa kabareessa, hänet bongaa rikas mies, tyttö muuttaa miehen elätiksi, ei ole onnellinen, löytää elämänsä rakkauden, menettää tämän, nousee omille jaloilleen. Huokaus.

Perään on pakko katsoa Coco Chanel & Igor Stravinsky, joka jatkaa siitä, mihin edellinen leffa jäi. Asetelma on kääntynyt: nyt Chanel onkin mesenaatti, joka poimii venäläisen säveltäjän siipiensä suojaan. Taiteilijat aloittavat suhteen Stravinskyn vaimon nenän alla. Leffassa ollaan Mads Mikkelsenin karisman varassa. Ei Anna Mouglaliskaan huono ole, mutta Chanel oli tyyppinä niin etäinen, että olisi virhe esittää hänet muuna kuin kylmänviileänä bisnesnaisena.
(Miksi muuten Mikkelsen, ihana mies ja upea näyttelijä, on kaikissa rooleissaan hikinen ja klähmätukkainen? Paitsi Pusherissa, jossa hän on kalju.)

Molemmat leffat ovat rakkaustarinoita. Mutta miksi? Muodin merkittävin nainen olisi ansainnut elokuvan, joka kertoo hänen työstän ja elämästään, ei muutamasta miesjutustaan. Stravinsky ei ollut Chanelin merkittävin tai pitkäaikaisin rakastaja, ei myöskään Coco avant Chanelin sympaattisin hahmo, mesenaatti Étienne Balsan (Benoît Poelvoorde) (joka elokuvassa on jostain syystä kuvattu setänä, vaikka mies oli oikeasti Chanelia vain kolme vuotta vanhempi).

Jos Cocon tarina on pakko kertoa miesten kautta, olisin mieluummin katsonut elokuvan hänen natsiupseerirakastajastaan. Kun 60-vuotiaan Chanelin päätä vaadittiin sodan jälkeen pölkylle natsien kanssa vehkeilystä, hän vastasi kuulustelijoilleen
”Minun ikäiseltäni naiselta ei voi odottaa, että hän katsoo miehen passia, jos hänellä on mahdollisuus rakastajaan”.

Tällä Ruotsissa – ja nopeasti muuallakin maailmassa – tämän viikon kirjallinen lööppiaihe on ollut Stieg Larssonin perikunnan (isän ja veljen) tarjous maksaa edesmenneen dekkarikirjailijan avovaimo Eva Gabrielssonille 20 miljoonaa kruunua. Onko tarjous jalomielinen vai ylimielinen? Tekijänoikeuskorvauksista kasatut summat eivät ole julkista tietoa, mutta ammattilaisarvioiden perusteella Larssonin herrat ovat toistaiseksi netonneet noin 130 miljoonaa kruunua – summa, joka ei sisällä elokuvaoikeuksista saatuja tuloja. Rahasammio myös kasvaa koko ajan, koska Millenium-trilogiasta on esimerkiksi englanninkielisessä maailmassa ehditty vasta toiseen kirjaan. Viime vuonna Stieg Larsson oli maailman toisiksi myydyin kirjailija. Kun ne royaltyt rapsahtavat tilille, heikompaa saattaisi hirvittää.

Gabrielsson ei ole saanut vielä mitään, sillä hän ilmoitti välittömästi elämänkumppaninsa kuoleman jälkeen hakevansa tarvittaessa rahoja juridisin keinoin – jolloin perikunnan mielestä tuntui järkevimmältä olla antamatta hänelle mitään: eihän kukaan vapaaehtoisesti ryhdy rahoittamaan oikeusjuttuja jossa itse on vastapuolena. Tai näin perikunta asian ilmaisi. Toinen vaihtoehto olisi tietysti ollut sopia asiasta kitsailematta ja välttää oikeusjuttu kokonaan.

Minusta tuntuu aika ilmeiseltä, ettei poliitisesti radikaali Larsson, joka kuoli äkilliseen infarktiin ehtimättä saada selville minkälaisen maailmanlaajuisen dekkari-ilmiön oli luonut, yrittänyt aktiivisesti estää avovaimoaan perimästä jättämällä hänen statuksensa yli kolmikymmenvuotisen suhteen ajaksi formalisoimatta. Larsson ei vaan uskonut avioliittoon. Hyvänen aika, kirjojen sankari Blomqvist, jossa on Larssonin tuttujen mukaan paljon omaelämänkerrallisia piirteitä, elää V-muotoisessa polysuhteessa naimisissa olevan naisen kanssa! Eikä testamentin tekemisessä tietenkään ole kauheasti mieltä ellei omista juuri mitään. Rahat tulivat myöhemmin, kirjojen ilmestyttyä, kirjailijan kuoleman jälkeen.

“Olisimme voineet sanoa 100 tai 200 miljoonaa, näitä mielikuvitussummia on kaikenlaisia. Nyt piti vaan sanoa joku numero,” Erland-isä selvensi tarjoustaan Expressenille. Ja ylimielisen puolelle se minusta kalahtaa.

Antifasistien EXPO-järjestö, jonka perustajajäsenenä Larsson teki journalistisen elämäntyönsä, on saanut perikunnalta toimintaansa suuren apurahan – viisi miljoonaa kruunua. Gabrielssonin mielestä tämäkään ei riitä. Perhe ei hänestä tiedä yhtä hyvin kuin leski (sovitaan, että sanaa saa tällä vuosituhannella soveltaa myös avovaimoihin, okei?) mihin Larsson itse olisi nappulaa investoinut. Tämäkin lienee totta. Ennen kaikkea perheenjäsenille ei välttämättä olisi päätynyt juuri mitään.

Larsson valitsi vaikean ja vaarallisen elämän, koska häntä ajoi sama aatteen palo, joka hehkuaa monisanaisten ja rönsyilevien Millenium-romaanien rivien välistä. Minusta on mukava kuvitella, että hän olisi sallinut itselleen välivuoden paratiisisaarella ja ostanut isälleen urheiluauton. Mutta todennäköisesti hän olisi jakanut rahat poliittisten vakaumustensa mukaisesesti maailman tarvitseville. Vuonna 1977, ennen matkaansa Etiopiaan kouluttamaan EPLF-gerilloja, Larsson kirjoitti testamentin, jonka mukaan hänen vähäinen omaisuutensa tulisi lahjoittaa Uumajan kommunistien nuorisoliitolle. Testamentti ei ole enää validi, mutta antaa jonkinlaista osviittaa siitä minkälaisen aatteen palon kanssa ollaan tekemisissä.

Herrat Larsson eivät omien sanojensa mukaan ole juurikaan koskeneet rahoihin. He miettivät, mitä Stieg olisi halunnut. Arvelisin, että Stieg olisi halunnut, että perhe ja leski olisivat hyvissä väleissä. Gabrielsson itse sanookin, ettei hae oikeudesta rahoja, vaan oikeutta hallinnoida niitä Larssonin toiveiden mukaisesti. Tästä huolimatta, perintövaikeilussa leski on yhtälailla osallisena, ja niin kauan kuin konflikti on kesken, hyväntekeväisyyteen ja aktivismiin Larssonin omaisuudesta ei investoida juuri mitään.

The Book. Bible Illuminated. Uusi testamentti.
Kirjallisuus

Raamatun tekstissä on munaa, mutta sen käyttöliittymä on surkea. Näin ajatteli ruotsalainen mainosmies Dag Söderberg ja suunnitteli huippuvalokuvaajien kuvittaman, keskiverto-Voguen kokoisen, kahvipöytäkirjan näköisen Uuden testamentin. Nyt luomuksen on kustantanut suomeksi Suomen Pipliaseura, joka taannoin kalasteli nuoria lukijoita Raamatun pariin Kozumi Shinozawan Manga Messiaalla.

Ja tottahan se on. Raamatun teksti on kaunista, viisasta, hassua, raivostuttavaa, pelottavaa ja kuvottavaa. Miksi se pitäisi tarjoilla tylsissä kansissa ja painaa sille ärsyttävän ohuelle, helposti repeävälle leivinpaperille? Söderberg tilasi eri uskontoja edustavilta valokuvaajilta tyylikkäitä, iskeviä ja provokatiivisia kuvia, jotka toden totta avaavat uusia näkökulmia Raamatun tulkintaan.
Esimerkiksi lausetta Jos pappisvirka muuttuu, muuttuu välttämättä myös laki koristaa kokosivun kuva Margit Sahlinin, Ruotsin ensimmäisen naispapin, vihkimistilaisuudesta vuodelta 1960. Vanhaa viisautta Jos joku ei suostu tekemään työtä, hänen ei pidä myöskään syömän höystää Paris Hilton.
Ei näillä ehkä pakanaa käännytetä, mutta saapa perus-lutsku ihmeteltävää kotitarpeiksi.

The Bookissa jakeet on poistettu ja teksti taitettu aikakauslehtityyliin neljälle palstalle. Pysäyttävimmät kuvat löytyvät, tietenkin, Ilmestyskirjasta. Sen avaa aukeaman kokoinen, itsensä mielenosoituksessa tuleen sytyttänyt mies. Aiheesta jatkavat muun muassa ympäristökatastrofit.

Vaikka suurin osa kuvista on upeita ja kunnianhimoisia, on kuvakerronta välillä hieman laiskaa. ”Sillä Jumala ei tee eroa ihmisten välillä” -jae on saanut kylkeensä kuvan, jossa arabipoika ja juutalaispoika kulkevat kädet toistensa harteilla. Tämä ei ollut tuoretta edes Euroviisuissa.

Söderberg haluaisi, että Raamattua lukisivat muutkin kuin uskovaiset kristinuskoiset. Hänen mukaansa Bible Illuminated –projekti ei sitoudu mihinkään uskontoon, vaan haluaa innostaa ihmisiä tutkimaan yhteistä kulttuurihistoriaa ja arvioimaan Raamattua kriittisesti. Ihan kiva, mutta kyllä uusi Testamentti melko lähtökohtaisesti sitoutuu tiettyyn uskontoon.

Se kriittinen arviointi onkin sitten tämän laitoksen keskiössä, The Book ei nimittäin päästä kristittyjä helpolla. Kristityn maailman karuja tekoja lyödään naamalle armotta. Tituksen kirjeessä, otsikon ”Kristittynä maailmassa” alla nähdään kuvia Leopold II:n aikaisesta Kongosta. Yhdessä kuvassa sotilas ruoskii sidottua, alastonta miestä. Toisessa seisoo noin viisivuotias poika, jolta vartijat ovat runnelleet käden ja jalan, koska pojan kylä ei tuottanut tarpeeksi kumia.
Fundamentalismia kommentoivat kuvat Kansan Temppeli -kultin johtajasta Jim Jonesista, joka käski yli 900 seuraajaansa juomaan syanidilla jatkettua juomaa.
Auts. Kirja osoittaa karulla tavalla, ettei ehkä kannata jeesustella vaikkapa islamin nimissä tehtyjä kauheuksia ainutlaatuisiksi, on nimittäin oma pesäkin putsaamatta.

The Bookin saa omakseen 28 eurolla. Maistiaisia sivulla http://bibleilluminated.com/

p.s. Jos Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, näyttääkö Jumala enemmän Arnold Schwarzeneggerilta vai Angelina Jolielta?

Yli vuotta valmistumiseni jälkeen sain vihdoinkin varattuani itselleni seremoniapäivämäärän ja piipahdin viime viikonloppuna Oxfordiin vannoman latinaksi BA-valan (asiaankuuluvan koomiseen kaapuun pukeutuneena). Tuhottuamme lounaalla melkolailla viiniä ja perheen piirissä pullon samppanjaa, vanhempani vetäytyivät iltapäivällä hotelleilleen lepäämään. Minä toteutin opiskeluaikojen kunniaksi vielä kerran mieliharrastustani: menin hiprakassa kirjakauppaan.

Kun juon, minua vaivaa usein monomania, ja tällä kertaa hurahdin virallisiin jatko-osiin. Geraldine McCaughreanin Peter Pan in Scarlet, joka ilmestyi jo viime vuonna, tarttui mukaan, kuten myöskin tuoreet Hilary McKayn Wishing For Tomorrow – F.H. Burnettin Pikku Prinsessan jatko-osa – ja Return to the Hundred Acre Wood, David Benedictusin upouusi Nalle Puh. Artemis Fowl-kirjailija Eoin Colferin uuden Linnunradan käsikirja-jatko-osan kohdalla päätin odottaa pokkaria. Dacre Stokerin virallinen uusi Dracula: The Undead jäi ostamatta lähinnä, koska kirjailijan nimi on Dacre, mikä on minusta Stokerin perikunnassa todella noloa täysin riippumatta siitä saako miesraukka syyttää valinnasta itseään vai vanhempiaan. Olisin mielelläni vaahdonnut tästä myös tuntemattomille, mutta lähellä ei onneksi seisonut ketään.

Kuvittelen välillä vainoharhaisesti, että kirja-alan kehitys on seurausta kustantamoiden horjuvasta asemasta suurissa mediataloissa. On syy sitten mikä tahansa, kirjoja myydään nykyään mieluiten samalla tavalla kuin elokuvia – julkkiksen naamalla, iskevällä konseptilla, tai tutulla sisällöllä. Oxfordin Blackwellsin lastenosastolla Snakes on a Plane tai Alien vs. Predator -tyyppistä konseptimeininkiä kuvitti esimerkiksi parhaiten Vampirates -niminen kirjasarja, jonka hahmot ovat ilmeisesti sekä vampyyrejä, että merirosvoja. Minusta tämä on nerokasta. Mutta minä olenkin kulutuskirjallisuuden, tai kuten yleensä sanotaan, roskan suuri ystävä.

Monet ovat huolissaan, että nopeasti tuotettu sarjakirjallisuus ja nostalgia-narkkareille tuotetut jatko-osat syövät lukijakunnalta kyvyn lukea haastavampaa kirjallisuutta tarina kerrallaan. Toiset sanovat, että kaikki lukeminen lisää lukuintoa. Mutta ainakin uusi Nalle Puh oli sen verran pliisu kokemus, ettei tehnyt lainkaan mieli tilata hienoja Puh-kirjapaketteja, joita loppusivuilla mainostettiin. Peter Pan in Scarlet on toisaalta huima, ehkä jopa nerokas. Olen vasta puolessa välissä, koska ryhdyin about kolmanneksen kohdalla säästelemään ja hidastelemaan. Saatankin joutua lukemaan myös molemmat edelliset osat uudestaan.

Matkalla lentokentälle huomasin, että Andrew Lloyd Webberiltä on tulossa jatko-osa Phantom of the Opera -musikaaliin. Gaston Leroux ei aikoinaan paljastanut mitä hahmoille tapahtuu, mutta Fredrick Forsyth julkaisi jo vuonna 1997 (Webberin "hyväksymän", juridisesti epäselvistä syistä) Phantom of Manhattan-romaanin, johon uusi musikaali Love Never Dies ilmeisesti perustuu. En tiedä lukiko kukaan sitä silloin, mutta kirjaa saa jo kaupoista. Taas.

Salo
Kirjallisuus

Turkka Hautalan esikoisromaani Salo on antropologinen tutkielma suomalaisen pikkukaupungin asukkaista. Nakkikiskanaisen, lehdenjakajan, kebab-yrittäjän, kännykkätehtaan pomomiehen, narkkarin ja muutaman muun tarinat risteävät Salon harmaissa maisemissa. Jokainen ihmiskohtalo saa paikkansa parrasvaloissa ja edellisen tarinan sivuhenkilö siirtyy seuraavassa luvussa pääosaan.

Tarinat ovat hirveän lakonisia ja hirveän hauskoja. Ihmiset elävät samassa kaupungissa, jopa samassa talossa, mutta eivät kohtaa toisiaan, vaan liukuvat toistensa ohi – tsehovilaisuutta suomalaisittain. Hautala rakentaa hahmonsa herkullisesti ja osoittaa, että jumala on yksityiskohdissa. Lukija ymmärtää välittömästi, millainen on luonteeltaan ja ulkonäöltään mies, ”vältti kymmeniä koulun liikuntatunteja unohtamalla verkkarit kotiin”.

Kaikki täyspäiset ihmiset ovat häipyneet pikkukaupungista – uppoavan laivan voi jättää, jos tietää pysyvänsä pinnalla. Täyspäisin kaupunkiin jäänyt on täydellisesti suomalaistunut Irakin kurdi, jonka isä vaatii tätä puhumaan huonoa suomea kebab-tilauksia toimittaessaan, suomalaiset kun haluavat kebabinsa mausteeksi eksotiikkaa. Lehdenjakaja-abitytön tarina on tuttu kaikille pikkukaupunkiteineille: vain ajatus siitä, että pian pääsee pois, auttaa jaksamaan. Ja tieto/luulo siitä, että pelkkä poispääsy tekee onnelliseksi. Tarinat muistuttavat paikoin liikaakin – olisiko kokonaisuus hyötynyt yhdestä hieman valoisammasta tapauksesta?

Hautala sukkuloi vaivatta eri-ikäisten ja -taustaisten ihmisten maailmassa. Hän kirjoittaa nuoren aikuisen suuhun sopivaa kieltä harvinaisen hyvin – seikka, johon moni on kiusallisella tavalla kompastunut. Myös salon murretta on ihana lukea, eritoten kylähullu Hattuleidin turskahduksia.

Romaani kannattaa paitsi ostaa ja lukea, myös säilyttää. Viidenkymmenen vuoden päästä se annetaan lapsenlapselle rippilahjaksi ja kehotetaan lukemaan, millaista elämä oli silloin kun mummu oli nuori.

Kirjamessut
Kirjallisuus

Kirjamessut ovat monella tapaa surullinen tapahtuma. Kerran vuodessa kaivetaan koloistaan Suomen esiintymiskyvyttömimmät ja -haluttomimmat ihmiset ja istutetaan heidät väkisin yleisömassan eteen punastelemaan ja änkyttämään onnettoman haastattelijan johdolla. Tämä siis parhaassa tapauksessa.

Messulavoille nimittäin päästetään vain ne, joiden voidaan edes mielikuvituksessa odottaa vetävän kuulijoita. Kustantamojen ja kirjakauppojen omille pikkulavoille sen sijaan kärrätään kaikki kyseisen puljun vielä jotakuinkin hengittävät ja liikuntakykyiset kirjailijat. Kirjamessuilla vallitseekin erittäin epätasa-arvoinen tilanne: yleisöä kiinnostavat puhujat, noin 10 % esiintyjistä, vetävät salit täyteen ja käytävät tukkoon. Loput puhuvat tyhjille seinille, mikä on vallan kiusallista sekä heille itselleen että ohi kiirehtivälle messuvieraalle.

On sydäntäsärkevää nähdä, kuinka kirjailijaparat pannaan väkisin mumisemaan kirjaostoksia suorittavan väkijoukon taustalla. Kukaan ei pysähdy kuuntelemaan. Sitten heidät siirretään nimikirjoituspöydän taakse siltä varalta, että joku olisi ostanut heidän uuden romaaninsa ja haluaisi siihen omistuskirjoituksen. Turhaan. Tekee mieli ostaa kirja siksi, että kirjailijalla olisi edes yksi omistuskirjoitus kirjoitettavana. Ehkä kirjakaupat yrittävät saada meidät ostamaan kirjoja säälistä.

Ja mistä ne haastattelijat kaivetaan? Todistin tilannetta, jossa Paavo Lipponen puhui yksityisesti minulle ja sanomalehden kuvaajalle. (Se oli hyvin pelottava kokemus.) Lipposen luulisi kiinnostavan kansaa, mutta haastattelija pitkästytti jopa Lipposta itseään kysymällä seuraavan kysymyksen:
”Mikä on urheilun merkitys elämässäsi?”

Kyllä, kirjailijoiden joukosta löytyy myös hyviä esiintyjiä. (Kuten Anna-Leena Härkönen, joka ei tänä vuonna esiinny.) Mutta kovin vähän. Nämä ihmiset ovat kirjoitetun kielen ammattilaisia, jotka eivät halua eivätkä osaa olla lavalla. Mahtava kirja vesittyy, kun kuulee kirjailijan puhuvan höpöjä sen syntyprosessista haparoiden ja henkeä haukkoen.

Vihonviimeinen virhe on mennä kuuntelemaan paneelikeskustelua. Kirjamessujen paneelin tyypillinen kokoonpano:
- B-luokan scifi-kirjailija, joka on jotenkin saatu huijattua Suomeen asti
- Suomen ainoa nörtti, joka kyseistä kirjailijaa lukee
- Jonkin nörälehden toimitussihteeri (usein sama henkilö kuin edellä)
- Suomentaja, joka on vuonna 1978 suomentanut kirjailijan novellin Jyväskylän yliopiston Start Trek –kerhon lehden kevätpainokseen

Sama toistuu muissa genreissä. Voi pojat, enpä malta odottaa lauantain paneelikeskustelua Deckaren som möjlighet och utmaning, jota tähdittävät Inger Frimansson, Johan Theorin ja Marianne Peltomaa.

LuXus-kabaree
Musiikki ja teatteri

Luxus-kabaree on neljän näyttelijän, neljän muusikon ja neljän tanssijan show, joka on paras katsoa kahden promillen humalassa. Sen tietävät tekijät itsekin, onhan esityspaikaksi valittu ravintola ja esitysajankohdaksi pikkujoulukausi.

Tuntisessa showssa näyttelijät Lari Halme, Heidi Lindén ja Mari Turunen sekä muusikko Sami Hintsanen laulavat ja sketseilevät. Mukaan mahtuu sketsihelmiä, kuten supersankari Kaneliässän tarina, rokkitähti Paul Stanley Cupin ostos-tv (myynnissä mm. jalka, jonka voi asettaa vahvistimelle, sekä aidon AC/DC-soundin takaava kivespuristin) sekä henkilökohtainen navigaattori niille, jotka ovat kadottaneet elämänsä suunnan.

Tekijät tietävät erinomaisesti, että Lari Halme on shown kirkkain tähti. Hän saa eniten estradiaikaa ja syystä: yleisö hirnui sujuvalle stand upille ja antoi mojovat aplodit laulunumeroille. Sami Hintsanen jäi hieman kiusallisesti musavisajuontajakollegansa varjoon. Heidi Lindén laulaa kuin (langennut) enkeli, mutta koomikon kyvyt kaipaavat vielä hiomista.

Musiikkinumerot olivat lahjakkaiden pop-laulajien kovatasoista karaokea. Discobiiseissä oli meininkiä, mutta Bond-tunnarikimarassa mentiin huolella myötähäpeän puolelle.

Vaan onko kabareessa luxusta? Show mainostaa olevansa häpeämättömän pinnallinen, mutta harvoinpa ravintolakabareet mitään Das älteste Systemprogramm des deutschen Idealismus -dramatisointeja ovat. Luksusta (vähintäänkin parodiana) showssa ovat upea puvustus ja pari sketsiä (kuten Ihmistenvälityspalvelu, josta uraohjukset voivat käydä hakemassa sopivat isovanhemmat jälkikasvulleen). Myös hinta kipuaa luksuksen puolelle, 36 euroa istumapaikat 34 seisten.

Heikoin lenkki showssa ovat tanssijat. Hot Gossip Dancers –tanssiryhmän suoritus oli kuin yläasteen joulujuhlasta. Erityisesti pehmopornokohdissa yleisö tuijotteli kiusaantuneina lattiaa. Tämä ongelma, kuten kaikki kabareen heikot hetket, unohtunee kun alla on kuusi annosta ilmaista viinaa.

Hautausmaan Poika
Kirjallisuus

Kun Neil Gaimania sanotaan neroksi, viitataan hänen sarjakuvatuotantoonsa. Romaanit ovat olleet vähän sinne päin – huimaavasta mielikuvituksesta saadaan maistiaisia, mutta jättipottia ei ole osunut kohdalle.

Hautausmaan poika on Gaimanin toinen nuortenromaani. Se operoi Gaimanin kotikentällä - uuskumman maailmassa, elämän ja kuoleman, tämän maailman ja tuonpuoleisen rajamailla - samaan tapaan kuin edellinen nuortenkirja Coraline varjojen talossa.

Isä, äiti ja tytär murhataan. Mutta yksi murha jää tekemättä. Kaksivuotias poika pääsee sattumalta pakoon ja päätyy hautausmaalle. Hautausmaan väki, kummitukset ja epäkuolleet, ottaa hänet suojelukseensa ja kasvatettavakseen. Poika, Ei-kukaan Owens eli Eikku, oppii kummittelutaitoja ja kokee seikkailuja tuonpuoleisessa, mutta kaipaa elävien pariin. Eikkua aletaan valmentaa kohtaamaan eläviä ihmisiä ja lopulta myös perheensä murhaaja.

On helppo nähdä, mikä esiteiniä kirjassa viehättää. Välillä painiskellaan lukijaa koskettavien kasvukipujen kanssa ja pannaan koulukiusaajat kuriin kummittelemalla (kukapa ei olisi halunnut tehdä niin). Välillä toteutetaan Suurta Kohtaloa, joka Eikun varalle on määrätty, tanssitaan karmeankaunista kuolemantanssia tai ratsastetaan hurjasti iljettävien raadonsyöjäguulien matkassa. Fanit ovat muuten kirjan julkaisun jälkeen järjestäneet omia kuolemantanssiaisia, tsekkaa http://www.youtube.com/watch?v=F9WEeDt_wC8

Hautausmaan poika kohoaa takuulla koulukirjastojen lainauslistojen kärkeen. Valitettavasti kirja kärsii nuortenromaanitaudista: sivuhahmot ovat vähän onttoja ja tarina ainakin aikuislukijalle turhan simppeli. Pilkahduksia Gaimanin neroudesta nähdään jälleen, mutta aika pieneksi kirja silti jää.

Englanninkielisestä kirjasta on olemassa lasten ja aikuisten versio. Teksti ei eroa, mutta aikuisten kirjan on kuvittanut nerokas ja mielettömän taitava Dave McKean, lasten version Chris Riddell. Suomeen on viisaasti tuotu McKeanin versio. Älä hämäänny kansikuvasta: kirjan kuvitus on parhaimmillaan sydämen nyrjäyttävää.

Maija Poppanen
Teatteri

Ohjaus: Hans Berndtsson
Käsikirjoitus: P. L Travers, Julia Fellows
Pääosissa: Emmi Kangas ja Tuukka Leppänen

Tiesittekö, että VHS-kasetin voi katsoa puhki? Tarkastaja katsoi, kahdesti. Elokuva oli Disneyn Maija Poppanen ja nimiroolin tehneestä Julie Andrewsista tuli Tarkastajan ensirakkaus. On epäreilua verrata mitä tahansa nykyistä tai tulevaa kulttuurituotetta tuohon 60-luvun elokuvamusikaaliin. Vertaan silti.

Disneyn musikaaleilla on puolensa. Toisaalta ne saattavat olla muovisia ja sakon uhalla kaikkialla samanlaisia, mutta usein Disney on musikaaleissa jonkinlainen laadun tae. Niin nytkin. Puvut, lavasteet ja laulut on mietitty ihan ulkomailla asti.

Lontoossa lienee enemmän valinnanvaraa näyttelijöiden suhteen kuin Suomessa. Ainakin ensi-illassa tuntui siltä, että Kaupunginteatterin näyttelijöillä eivät hankalissa kohtauksissa aivan taidot riitä. Musikaalin huipennuksessa, nokikolarien tanssikohtauksessa, nähdään taitojen rajoille venymistä, väkinäisiä hymyjä ja askeleetkin taitavat olla vähän sinne päin.

Sitten pääasiallinen valituksen aihe: Emmi Kangas ei ole Julie Andrews. Sitä Tarkastaja ei saattanut unohtaa koko kolmituntisen esityksen aikana. Suomen oloissa Kangas toki on erittäin hyvä valinta ja hänen sopraanonsa soi lähes täsmälleen samalla tavalla kuin Andrewsin ääni. Mutta munaa Kankaassa ei ole. Maija Poppanen on paitsi lempeä, viisas ja hyväsydäminen, myös kipakka, hurja ja melko omahyväinen. Kangas löytää ilmaisuunsa vain kiltteyttä ja toisinaan välinpitämättömyyttä muiden huolille. Erittäin onnistuneet roolit puolestaan tekevät Tuukka Leppänen Perttuna ja Riitta Havukainen hirvittävänä noita-akka-Anttosena.

Mikko Koivusalon suomennos on onnistunut hyvin. Taika elää ainakin kielen tasolla, jos se nyt näyttämöllä joskus pääseekin tipahtamaan (siimassa roikkuvat leijat – ei erityisen taianomaista tai kekseliästä). Supercalifragilisticexpialidocious kylläkin kuulostaa paremmalta kuin suomennos superylipoppelistikexirallinmoista.

Lapset kannattaa ensin viedä nauttimaan Suomen laadukkaimmasta suomenkielisestä musikaalista ja näyttää elokuva vasta sitten. Kannattaa ostaa dvd:ita kaksin kappalein, kai nekin voi katsoa puhki.

Maija Poppanen Helsingin kaupunginteatterissa 25.2.2010 saakka.