Elämän prioriteetit. Mitä ne ovat? Jokaisella on varmaankin vastaus kysymykseen omista prioriteeteistaan, mutta tuleeko niitä sitten kuitenkaan noudattaneeksi? Onko niihin aikaa, varaa, rahaa, resursseja? Deadlineja, sen hankalan anopin miellyttämistä, lasten kanssa kiukuttelua, puolison passaamista, veroja, laskuja, velkaa, terveyshuolia, ulkonäköpaineita, menestymisahdistusta, poliittisia vänkäämisiä, itsensä vähättelyä… Mitä näitä asioita nyt on, joiden parissa se arki pääasiallisesti kuluu.

Mitä, jos eläisitkin tietoisesti niin, ettei sinun kuolinvuoteella tarvitsisi katua tai surra asioita? Ja mitä, jos kertoisin, että tuollainen elämä ei edes vaadi mitään lisävaivaa? Voisit aloittaa vaikka heti huomenna. Etkö usko? Katsotaanpa:

Alastair McAlpine työskentelee Kapkaupungissa saattohoidossa olevien lasten parissa. Hän kysyi pikku potilailtaan, mikä on ollut elämässä mukavinta, ja mitä he olisivat halunneet tehdä enemmän. Vastauksia hän listasi Twitteriinsä.

Kyllä, puhumme nyt kuolevista lapsista. Yleensähän ajatus on, että kun kuollaan, ollaan vanhoja. Että kyllä siihen ikään mennessä ehtii tehdä sitä ja tätä. Että sitten, kun jään eläkkeelle tai kun saavutan tämän etapin X, niin voin tehdä tuota tai tätä – tai ylipäätään olen vasta sitten haluamani asian arvoinen! Me ladyt voisimme listata tähän vaikka että en pistä bikineitä päälleni ennen kuin vaaka näyttää tiettyä kahden numeron sarjaa. Kesäkin tulossa!

Mutta kukaan ei tiedä, tuleeko oikeasti elämään vanhaksi. Ja vaikka eläisikin, onko enää tarpeeksi hyvässä kunnossa toteuttamaan prioriteettejaan samoin kuin nuorempana?

Mitä lapset sitten vastasivat McAlpinen kysymyksiin?

Lemmikit, kirjoitetut ja usein vanhempien lukemat tarinat (kuten Harry Potter), nauraminen ja hauskat ihmiset, leikkiminen ja lempilelut (ja -sankarit) sekä läheiset ihmiset nousivat usein esiin lasten vastauksissa. Kaikkein suurimmaksi asiaksi nousi kiltteys; ystävällisyys toisia kohtaan. Lapset puhuivat siitä, miten ystävä oli tehnyt jonkun kauniin teon tai miten joku oli ollut mukava heille. Miten ystävä ei edes huomannut, että olin kalju tai miten ystävää ei hetkauttanut valtava leikkausarpi.
Ystävällisyyden yläpuolelle kiilasi vain yksi asia; jäätelö. Joka ikinen lapsi vastasi yhdeksi elämän parhaimmista ykkösjutuista jäätelön. Litrakaupalla lempparijäätelöä!

Kukaan ei kertonut toivovansa, että olisinpa katsonut enemmän telkkaria tai ollut enemmän somessa. Myös riitoja ja draamaa inhottiin, sekä tietysti sairaalassa olemista. Uiminen kun olisi ollut paljon mukavampaa, kuin sairaalassa olo.

Vastaukset olivat hyvin samankaltaisia, kuin pitkään ikään ehtineiden, saattohoidossa olevien potilaiden, joiden ajatuksia Bronnie Ware kokosi kirjaansa Viisi viimeistä toivetta – Elä, älä kadu. Waren keräämissä kertomuksissa vanhukset korostivat pitkästä elämästään huolimatta tismalleen samoja asioita kuin lapset: läheiset, huumori ja se, ettei ota elämää niin vakavasti, elämästä nauttiminen ja enemmän aikaa sille, mitä aidosti rakastaa. Moni harmitteli, ettei tullutkaan tehtyä koskaan sitä tiettyä juttua, jonka aina halusi tehdä, ja yleisin syy siihen ei ollut rahan tai resurssien puute. Syyksi kerrottiin joko pelko, liika kiire tai ajatus siitä, että mitähän muut sanovat tästä. Siinä, missä lapset halusivat leikkiä, useimmat aikuiset toivoivat, että olisivat aloittaneet harrastuksen; tanssineet, laulaneet, maalanneet, olleet jollain tavalla luovia. Ostaneet sen jutun, jonka aina halusivat. Pukeutuneet tietyllä tavalla. Uudistaneet tukkansa siihen villiin lookiin. Uskaltaneet reilusti repäistä ja antaa oman itsensä loistaa 100 prosentin aitoudella!

Pitkiä työpäiviä, tiukkaa urakiitoa, ystävien unohtamista, huonoissa tilanteissa roikkumista, muiden mielipiteiden mukaan elämistä ja vähäistä aikaa rakkaille surtiin. Samoin surtiin sitä, ettei tullut annettua tai pyydettyä anteeksi – miten jokin draama tai kärhämä oli jäänyt selvittämättä jopa vuosikymmenien ajaksi. Usein oli jo liian myöhäistä edes hieroa sovintoa, sillä toinen osapuoli oli jo siirtynyt ajasta iäisyyteen.

Seuraan itse säännöllisesti kuolemanrajakokemuksia tutkivan amerikkalaisen Near-Death Experience Research Foundationin (Kuolemanrajakokemusten tutkimusseura) arkistoa. 1990-luvulta alkaen arkistoa pyörittänyt lääkäri- ja asianajajapariskunta Jeffrey ja Jody Long päivittävät arkistoon kuukausittain uusia kuolemanrajakokemuksia ympäri maailmaa. Aineistossa henkilöt ovat itse saaneet kertoa vapain sanoin kokemuksestaan, ilman analyyseja tai tuomioita.

Kun kuolema on käynyt kuiskaamassa korvaan, elämä muuttuu. NDERF:n arkistokuvauksista selviää, että moni kuolemaa silmästä silmään katsoneista kuvaa elämänsä prioriteettien muuttuneen täysin; jopa siinä määrin, että koko persoonallisuus on muuttunut. Prioriteeteiksi nousevat samat asiat, mistä saattohoidossa olevat lapset ja aikuiset kertoivat pitäneensä elämässään eniten; ilo, hauskanpito ja leikkiminen, läheiset, huumori, jäätelö, suklaa, lemmikit, omana itsenään oleminen. NDERF:n arkistoiden kuuluisin tapaus on Anita Moorjani. Jos haluat treenata aitoja prioriteetteja, Moorjanin kokemuksia voi lukea kirjasta Kuolema antoi minulle elämän.

”Kannattaa kirjoittaa muistiin;
Ole kiltti. Lue enemmän. Vietä aikaa perheesi kanssa. Vitsaile ja naura. Mene rannalle. Halaa koiraasi. Kerro sinulle tärkeälle ihmiselle, miten paljon välität hänestä.
Nämä ovat pääpiirteittäin ne asiat, joita lapset toivoivat tehneensä enemmän.
Ai niin, ja syö jäätelöä.”
- Alastair McAlpine

- SuperAssari Maarit

----------------------------
SuperAssarit ovat Wannadon aikaan ja paikkaan sitoutumattomia työelämän vapaustaistelijoita ja ongelmien ratkaisijoita. Multityötä tekevä Wannado Oy on Irina Viitalan ja Anna Degerholmin yhdessä, vuonna 2011 perustama SuperAssariyhteisö, johon kuuluu yli 30 markkinointiviestintään, tehtävien digitalisointiin, tapahtumatuotantoon ja sihteerin työhön erikoistunutta ketterää tekijää. www.wannado.fi #SuperAssarit