SuperAssarit

Näytetään kirjoitukset helmikuulta 2018.

Älä odota kuolemaa elääksesi 1

Elämän prioriteetit. Mitä ne ovat? Jokaisella on varmaankin vastaus kysymykseen omista prioriteeteistaan, mutta tuleeko niitä sitten kuitenkaan noudattaneeksi? Onko niihin aikaa, varaa, rahaa, resursseja? Deadlineja, sen hankalan anopin miellyttämistä, lasten kanssa kiukuttelua, puolison passaamista, veroja, laskuja, velkaa, terveyshuolia, ulkonäköpaineita, menestymisahdistusta, poliittisia vänkäämisiä, itsensä vähättelyä… Mitä näitä asioita nyt on, joiden parissa se arki pääasiallisesti kuluu.

Mitä, jos eläisitkin tietoisesti niin, ettei sinun kuolinvuoteella tarvitsisi katua tai surra asioita? Ja mitä, jos kertoisin, että tuollainen elämä ei edes vaadi mitään lisävaivaa? Voisit aloittaa vaikka heti huomenna. Etkö usko? Katsotaanpa:

Alastair McAlpine työskentelee Kapkaupungissa saattohoidossa olevien lasten parissa. Hän kysyi pikku potilailtaan, mikä on ollut elämässä mukavinta, ja mitä he olisivat halunneet tehdä enemmän. Vastauksia hän listasi Twitteriinsä.

Kyllä, puhumme nyt kuolevista lapsista. Yleensähän ajatus on, että kun kuollaan, ollaan vanhoja. Että kyllä siihen ikään mennessä ehtii tehdä sitä ja tätä. Että sitten, kun jään eläkkeelle tai kun saavutan tämän etapin X, niin voin tehdä tuota tai tätä – tai ylipäätään olen vasta sitten haluamani asian arvoinen! Me ladyt voisimme listata tähän vaikka että en pistä bikineitä päälleni ennen kuin vaaka näyttää tiettyä kahden numeron sarjaa. Kesäkin tulossa!

Mutta kukaan ei tiedä, tuleeko oikeasti elämään vanhaksi. Ja vaikka eläisikin, onko enää tarpeeksi hyvässä kunnossa toteuttamaan prioriteettejaan samoin kuin nuorempana?

Mitä lapset sitten vastasivat McAlpinen kysymyksiin?

Lemmikit, kirjoitetut ja usein vanhempien lukemat tarinat (kuten Harry Potter), nauraminen ja hauskat ihmiset, leikkiminen ja lempilelut (ja -sankarit) sekä läheiset ihmiset nousivat usein esiin lasten vastauksissa. Kaikkein suurimmaksi asiaksi nousi kiltteys; ystävällisyys toisia kohtaan. Lapset puhuivat siitä, miten ystävä oli tehnyt jonkun kauniin teon tai miten joku oli ollut mukava heille. Miten ystävä ei edes huomannut, että olin kalju tai miten ystävää ei hetkauttanut valtava leikkausarpi.
Ystävällisyyden yläpuolelle kiilasi vain yksi asia; jäätelö. Joka ikinen lapsi vastasi yhdeksi elämän parhaimmista ykkösjutuista jäätelön. Litrakaupalla lempparijäätelöä!

Kukaan ei kertonut toivovansa, että olisinpa katsonut enemmän telkkaria tai ollut enemmän somessa. Myös riitoja ja draamaa inhottiin, sekä tietysti sairaalassa olemista. Uiminen kun olisi ollut paljon mukavampaa, kuin sairaalassa olo.

Vastaukset olivat hyvin samankaltaisia, kuin pitkään ikään ehtineiden, saattohoidossa olevien potilaiden, joiden ajatuksia Bronnie Ware kokosi kirjaansa Viisi viimeistä toivetta – Elä, älä kadu. Waren keräämissä kertomuksissa vanhukset korostivat pitkästä elämästään huolimatta tismalleen samoja asioita kuin lapset: läheiset, huumori ja se, ettei ota elämää niin vakavasti, elämästä nauttiminen ja enemmän aikaa sille, mitä aidosti rakastaa. Moni harmitteli, ettei tullutkaan tehtyä koskaan sitä tiettyä juttua, jonka aina halusi tehdä, ja yleisin syy siihen ei ollut rahan tai resurssien puute. Syyksi kerrottiin joko pelko, liika kiire tai ajatus siitä, että mitähän muut sanovat tästä. Siinä, missä lapset halusivat leikkiä, useimmat aikuiset toivoivat, että olisivat aloittaneet harrastuksen; tanssineet, laulaneet, maalanneet, olleet jollain tavalla luovia. Ostaneet sen jutun, jonka aina halusivat. Pukeutuneet tietyllä tavalla. Uudistaneet tukkansa siihen villiin lookiin. Uskaltaneet reilusti repäistä ja antaa oman itsensä loistaa 100 prosentin aitoudella!

Pitkiä työpäiviä, tiukkaa urakiitoa, ystävien unohtamista, huonoissa tilanteissa roikkumista, muiden mielipiteiden mukaan elämistä ja vähäistä aikaa rakkaille surtiin. Samoin surtiin sitä, ettei tullut annettua tai pyydettyä anteeksi – miten jokin draama tai kärhämä oli jäänyt selvittämättä jopa vuosikymmenien ajaksi. Usein oli jo liian myöhäistä edes hieroa sovintoa, sillä toinen osapuoli oli jo siirtynyt ajasta iäisyyteen.

Seuraan itse säännöllisesti kuolemanrajakokemuksia tutkivan amerikkalaisen Near-Death Experience Research Foundationin (Kuolemanrajakokemusten tutkimusseura) arkistoa. 1990-luvulta alkaen arkistoa pyörittänyt lääkäri- ja asianajajapariskunta Jeffrey ja Jody Long päivittävät arkistoon kuukausittain uusia kuolemanrajakokemuksia ympäri maailmaa. Aineistossa henkilöt ovat itse saaneet kertoa vapain sanoin kokemuksestaan, ilman analyyseja tai tuomioita.

Kun kuolema on käynyt kuiskaamassa korvaan, elämä muuttuu. NDERF:n arkistokuvauksista selviää, että moni kuolemaa silmästä silmään katsoneista kuvaa elämänsä prioriteettien muuttuneen täysin; jopa siinä määrin, että koko persoonallisuus on muuttunut. Prioriteeteiksi nousevat samat asiat, mistä saattohoidossa olevat lapset ja aikuiset kertoivat pitäneensä elämässään eniten; ilo, hauskanpito ja leikkiminen, läheiset, huumori, jäätelö, suklaa, lemmikit, omana itsenään oleminen. NDERF:n arkistoiden kuuluisin tapaus on Anita Moorjani. Jos haluat treenata aitoja prioriteetteja, Moorjanin kokemuksia voi lukea kirjasta Kuolema antoi minulle elämän.

”Kannattaa kirjoittaa muistiin;
Ole kiltti. Lue enemmän. Vietä aikaa perheesi kanssa. Vitsaile ja naura. Mene rannalle. Halaa koiraasi. Kerro sinulle tärkeälle ihmiselle, miten paljon välität hänestä.
Nämä ovat pääpiirteittäin ne asiat, joita lapset toivoivat tehneensä enemmän.
Ai niin, ja syö jäätelöä.”
- Alastair McAlpine

- SuperAssari Maarit

----------------------------
SuperAssarit ovat Wannadon aikaan ja paikkaan sitoutumattomia työelämän vapaustaistelijoita ja ongelmien ratkaisijoita. Multityötä tekevä Wannado Oy on Irina Viitalan ja Anna Degerholmin yhdessä, vuonna 2011 perustama SuperAssariyhteisö, johon kuuluu yli 30 markkinointiviestintään, tehtävien digitalisointiin, tapahtumatuotantoon ja sihteerin työhön erikoistunutta ketterää tekijää. www.wannado.fi #SuperAssarit

Suomalainen ei tykkää pomottamisesta 1

”Siksi hallituksen työllistämisohjelma nosti sellaisen raivon” kirjoittaa Saska Saarikoski (HS 18.2.). Antti Rinne taas luonnehti tätä kuuluisaa aktiivimallia sanomalla ”halutaan laittaa työttömät polvilleen ja antaa heille niskalaukaus”.

"Koko työnteon malli on nopeassa muutoksessa. TE-toimistot ja työttömyysturva on luotu aivan erilaiseen työmarkkinatilanteeseen. Ei ole enää elinikäisiä työsuhteita ja työttömyyttä, joka olisi vain pahan laman seurausta. Nyt yritetään aktiivimallilla sysätä vastuuta tähän.... hienosti sanottuna... kohtaanto-ongelmaan pelkästään työttömille. Kun isoa muutosta kaivattaisiin sekä työnantajapuolelle että niihin mekanismeihin, joilla työ ja tekijä löytävät toisensa." Näin kirjoitin itse LinkedIniin pari päivää sitten.

Saska Saarikoski jatkaa kolumnissaan: ”Millaista ihmisen kunnioittamista on maksaa ihmiselle vähän rahaa ja jättää hänen virumaan paikkaan, jossa töitä ei ole eikä tule? Eikö oikeaa välittämistä olisi sanoa: pakkaa kamasi, autamme sinua muuttamaan sinne, missä on tulevaisuus. Sinua tarvitaan.”

Suomalaiset ovat kautta aikojen pakanneet kamojaan ja muuttaneet työn perässä. Molemmat isoisäni tekivät 30-luvulla Amerikan-kiertueensa. Lähtivät kielitaidottomina työn ja paremman toimeentulon perässä. Äitini vanhemmista on otettu kuva juuri lähdön kynnyksellä. Hildan ilme kuvassa on erittäin tuima. Ei tilanne vaimosta ilmeisesti ollut kovinkaan mukava.

Matti-pappani joutui jostain syystä Kanadaan ranskankieliselle alueelle. Niistä muutamasta etukäteen opetellusta englannin sanasta ei ollutkaan mitään hyötyä. "Suunnilleen joka viides siirtolainen palasi Suomeen – jos ylpeys antoi periksi ja varat riittivät", kirjoitti Jaakko Lyytinen (HS 3.2.) Mattikin palasi kahden vuoden päästä takaisin rahattomana ja soluttautuneena laivaan, joka toi kanadalaisia kommunisteja Itä-Karjalaan rakentamaan sosialistista utopiaa. Heille kävi huonosti. Kun rakennustyöt oli tehty, Stalin teloitutti koko porukan. Matti pääsi kuitenkin onnellisesti takaisin kotiinsa Laatokan rannalle.

On siis Suomessakin ja Suomestakin muutettu työn perässä. Miksi ei nyt sitten muuteta? Ravintola-alan keikkatyöntekijä kertoi, miksi hän ei lähde Lappiin kausityöntekijäksi. Palkka on surkea ja sillä pitää maksaa kahden asunnon vuokrat. Yhtälö ei toimi. Samasta syystä on pääkaupunkiseudulla työvoimapulaa matalapalkka-aloilla. Jos palkka on niin kurja, ettei sillä elätä perhettään, niin tämä tosiasia hieman hillitsee halukkuutta kamojen pakkaamiseen.

LinkedInissä ehdotettin, että TE-toimistot voisivat ryhtyä vuokraamaan osaajia työnantajien tarpeisiin. No, eivät voi. Miksi eivät? No, kun laki ei salli sitä. Tähän asiaan kiteytyy aktiivimallin ongelma. Ei ole mietitty, tai jos on mietitty, ei ole tehty riittävästi toimenpiteitä, joilla työttömiä voitaisiin työllistää vaikkapa osa-aikaisesti työnantajien tarpeisiin.

Vielä yksi vähintään yhtä iso ongelma: Sovitellut työttömyyspäivärahat toimivat niin huonosti, ettei siihen leikkiin monikaan ole halukas tai pysty hyppäämään.

Ystäväni pääsi hiljattain eläkkeelle. Hänen statuksensa muuttui työttömästä eläkeläiseksi. Nyt eläkeläisenä hän tekee oman vointinsa mukaan töitä. Hän kertoi, että eläkeläisen on huomattavasti helpompi tehdä töitä kuin työttömän. Miksi näin on?

Pari viikkoa sitten autoin portugalilaista nuorta miestä suomalaisen byrokratian kanssa. Vietimme rattoisan päivän verotoimistossa ja pankissa. Suomalainen yritys oli bongannut tämän 23-vuotiaan ohjelmistoinsinöörin LinkedInistä. Palkka, jota hänelle täällä tarjottiin, oli huomattavasti parempi kuin hänen kotimaassaan. Lisäksi yritys auttoi asunnon vuokraamisessa Helsingin ykköspaikoilta, ja maksaa osan hänen vuokrastaan. Nyt hänen tyttöystävänsäkin etsii Suomesta töitä.

Pakkaa kamasi. Autamme sinua muuttamaan sinne, missä on tulevaisuus. Sinua tarvitaan. Ja sinulle maksetaan palkkaa, jolla pystyt elämään.

- SuperAssari Anne

Aamuvirkut tyrannisoi, hallitus kyykyttää ja kapitalisti riistää 1

Onhan se selvää, ettei omasta hyvinvoinnistaan voi mitenkään huolehtia, jos esteet ovat näin järisyttävän kokoisia. Aamuvirkkujen tyranniasta kehkeytyi pitkä sanailu Naisyrittäjien facebook-sivuilla. Kouluajan pakkoherätykset ovat tuhonneet jonkun ihmisen koko elämän. Se on järkyttävää. Ei siihen voi muuta todeta.

Minä olen elämässäni ollut niin onnekas, että esteet omalle hyvinvoinnilleni ovat olleet ja ovat edelleenkin vain pieniä arjen esteitä. Pikkiriikkisiä pahoja tapoja, joita sitten välillä tuskailen, välillä taklailen. Olen kuitenkin ymmärtänyt, ettei Juha Sipilä tai hallitus ole syypää siihen, että ahdoin kaksi laskiaispullaa kiduksiini tai että tänään väsyttää, kun join yhden lasin liikaa viiniä illalla. Jos nyt kuitenkin sinä olet sitä mieltä, että koko suomalainen koulujärjestelmä on tuhonnut sinun elämäsi ja tuhoaa parhaillaan teinisi elämää, niin älä lue enempää. En minä osaa sinua auttaa. Näistäkin vaatimattomista pienistä vinkeistäni sinulle tulee vain paha mieli. Ja se taas vain lisää kärsimystä ja katkeruutta.

Takaisin arjen esteisiin, pieniin ajatusansoihin, jotka estävät valitsemasta viisaasti. Kaikki tietävät, mitä pitäisi tehdä, jotta eläisi terveellisemmin. Mutta ei vaan tule tehtyä. Kun ei jaksa, ei ole aikaa, ei saa aloitettua. Tai valitsee terveellistä vaihtoehtoa epäterveellisemmän, josta saa nopeat kiksit (ja sen jälkeen pikamorkkiksen). Näitä nopeita tarpeiden tyydytyksiä riittää. Sohva houkuttelee, kun pitäisi lähteä lenkille. Kaupassa nappaat suklaapatukan kassajonossa, kun olet jo latonut hihnalle kaikki ne terveelliset salaattiainekset. Pitäisi tehdä töitä tai opiskella, mutta somettelu kiinnostaa enemmän. Oli aikomus siivota, mutta telkkarista tuleekin koukuttavaa tositeeveetä.

Olen aina ihmetellyt, miten sellaiset ihmiset, jotka eivät omasta mielestään syö mitään, säilyttävät muhkeat muotonsa. Minä olen ihan itse tunkenut suuhuni kaikki ne kalorit, jotka ovat uudelleen järjestäytyneet pehmustamaan vyötäröäni ja varmistamaan, että selviän ankeistakin ajoista. Ihan itse ja omin pienin, arkisin päätöksin. Ja ihan samalla tavalla nuo vatsakerrostumat saavat kyytiäkin. Pienillä arjen valinnoilla, terveellisillä tavoilla ja niiden esteiden poistamisella, jotka yrittävät tunkea minun ja hyvinvointini väliin.

Pienten lasten äidit ovat erittäin taitavia syyllistämään pienokaisiaan siitä, että äiti ei jaksa, ei ehdi, ei pysty valitsemaan terveellisesti omassa arjessaan. Lasteni ikäero on kahdeksan vuotta. Tuon kahdeksan vuoden aikana onnistuin tunnistamaan useita kuoppia ja poteroita, joihin esikoiseni varhaisvuosina kaivauduin säälimään itseäni. Kuopukseni kulki mukanani rintarepussa joka paikkaan. Naapurista löysin Maijan, jolla oli saman ikäinen kullannuppu. Perustimme kahden naisen lenkkikerhon. Kun toinen juoksi, niin toinen vahti. Puistoreissuihin varustauduin lenkkivaatteilla. Kun tuttuja, valvovia vanhempia ilmaantui paikalle, kysäisin: ”Eihän haittaa, jos käyn heittämässä puolen tunnin lenkin.”

Lista näistä esteistä ja ajatusansoista on loputon. Aloitin vuoden vaihteessa aamulenkkeilyn Jari Sarasvuon innoittamana. Tuskailin alussa, että pitääpä herätä aikaisin, jotta ehtii töihin. Kesti viikon tai kaksi ennen kuin oivalsin, että töihin voi ja saa kävellä. Nyt olen koukuttunut työmatkakävelyyn. Kävelen mieluummin kuin odottelen ratikoita tai harmittelen niiden hitautta.

Omaa hyvinvointia on mahdollista rakentaa vain hyvillä arkisilla tavoilla ja valinnoilla. Portaat hissin sijaan. Kävely sen sijaan, että ottaisi auton. Mieluummin hedelmä ennen kauppaan menoa kuin suklaapatukka kassajonossa. Älypuhelimelle oma makuuhuone. Riittävästi arkista liikuntaa, sopivasti ulkoilua, ajoissa sänkyyn, somettelun sijaan hetki teinin kanssa keskustellen. Tapoja on monenlaisia. Toiset ovat parempia kuin toiset.

Piti kirjoittaa työhyvinvoinnista. Tulikin yleistä jorinaa hyvinvoinnista. Mutta älä ole huolissasi. Ei ole erikseen olemassa hyvinvointia vapaa-ajalla ja työssä. Arjen hyvinvointi auttaa työssä. Auttaa jaksamaan, auttaa venymäänkin, jos joskus on tarvis. Se auttaa myös tunnistamaan, milloin voi tai ei voi hyvin. Vasta tosiasioiden tunnistamisesta ja tunnustamisesta voi aloittaa hyvinvointia rapauttavien asioiden nitistämisen. Hyviä valintoja vapaa-aikaan ja töihin!

- SuperAssari Anne

Yrityksen kriisiviestinnän neljä ässää; Selkeys, Sukkeluus, Some ja Sympatia 1

Kriisi. Kukaan ei halua sitä omalle kohdalleen. Ei kriisin kohteeksi eikä sen aiheuttajaksi – eikä varsinkaan oman yrityksen epäonneksi. Vaikka kaikki menisikin putkeen, yrityksellä on koostaan huolimatta hyvä olla kriisiviestinnästä jonkinlainen suunnitelma. Olipa kyseessä onnettomuus, inhimillinen erehdys, tietomurto, tietovarkaus, varkaus, tapaturma tai pahimmillaan ihmishenkiä vaatinut tapahtuma, kriisiviestinnän perusperiaatteina toimivat nämä neljä kohtaa: Selkeys, Sukkeluus, Some ja Sympatia.

Selkeys: Kriisin iskiessä kriisistä on viestittävä selkeästi ensimmäisen tunnin aikana. Ensimmäisen tunnin aikana tiedoksi riittävät kriisin punaiset langat eli mitä ja missä. Kun tietoa saadaan lisää, sitä jaetaan eteenpäin, joskin kaikkea ei tarvitse kriisiviestinnän ensi vaiheissa kertoa. Tärkeintä nimittäin on, että faktat on tarkistettu paikkansapitäviksi. Tarkkuus, huolellisuus ja harkinta kulkevat käsi kädessä rehellisen tiedottamisen kanssa. Kriisiviestintä elää koko ajan, joten faktoja tarkistetaan ja lisätään viestintään kriisin tutkimisen aikana.
Pidä osakkeenomistajat ja muut yritykselle tärkeät tahot ajan tasalla tapahtumista. Jos sinulla on ulkopuolinen tai oma erillinen kriisiviestijä, huolehdi siitä, että myös hän saa tarvittavat tiedot ajoissa tiedotteiden antamista varten.

Sukkeluus: Kuten selkeyden kohdalla jo kerrottiin, ensimmäinen viesti kriisistä julkisuuteen ja tärkeille tahoille kannattaa pyrkiä antamaan ensimmäisen tunnin sisällä. Pidä ihmiset informoituina tapahtumista sitä mukaa, kun faktatiedot on tarkastettu, koska virheellisen tiedon korjaaminen jälkeenpäin antaa yrityksestä epäluotettavan kuvan. Kriisin tapahtuessa yrityksen ei kannata kaivaa itselleen syvempää kuoppaa olemalla hidas tai epäselvä kriisiviestinnässä. Nopea toiminta antaa asiakkaille ja osakkeenomistajille vaikutelman, että yritys välittää heistä ja suhtautuu heidän hyvinvointiinsa ja mielenrauhaansa vakavasti. Sosiaalisen median kautta kriisiviestintä etenee sukkelasti ja tavoittaa tärkeimmät henkilösi.

Some: Kriisikommunikointia tulisi hoitaa niin paljon kuin mahdollista sosiaalisen median kautta. Osakkeenomistajat, yhteistyökumppanit ja asiakkaat seuraavat yritysten somekanavia ja odottavat saavansa tietoja tapahtumista ensimmäisenä somen kautta (Holcomb, Gottfried & Mitchell, 2013). Varsinkin asiakkaiden kohdalla on turvallista odottaa heidän käyttävän yrityksen somekanavia tiedon saamiseen ennen muita lähteitä (verkkosivut, uutiskanavat, verkkolehdet). Yrityksissä, joissa on käytössä intranet tai vastaava yrityksen sisäinen kanava, yrityksen työntekijöitä on hyvä informoida kriisistä sen avulla. Pienemmissä yrityksissä työntekijät on mahdollista pitää ajan tasalla esimerkiksi tekstiviestipalvelun kautta.
Sosiaalinen media on tärkeä myös kriisin muistamisessa jälkeen päin, varsinkin, jos kriisiin liittyy inhimillisiä menetyksiä. Kriisin muistaminen sosiaalisessa mediassa on osa kriisin uhrien kunnioittamista. Tämä on erityisen tärkeää silloin, kun kriisiin liittyy henkien menetyksiä.

Sympatia: Kriisiviestinnän asiantuntijat suosittelevat, että heti kriisin tapahduttua yritys osoittaa myötätuntonsa ja sympatiansa kriisin uhreille. Tämä on hyvä käytäntö myös aineellisissa vahingoissa. Uhri kriisissä ei tarkoita ainoastaan hengen menetystä, vaan rahan menettämistä, sairastumista, evakuoimista tai omaisuuden menetystä tai sen tuhoutumista. Myötätuntoinen yritys suhtautuu kriisinsä uhreihin rakkaudella, hienotunteisuudella ja ymmärryksellä.
Jos kriisiin liittyy henkien menetystä tai muita vahvoja psykologisia traumoja, suositeltavaa on tarjota työntekijöille keskusteluapua ja kriisiterapiaa mahdollisimman nopeasti. Yritys voi halutessaan järjestää kriisiapua myös kriisin uhreille ja heidän omaisilleen, ja osoittaa näin sympatiaansa vielä syvemmin.

Toivomme kuitenkin, että vuosi 2018 on teidän yrityksellenne kriisivapaa!

- SuperAssari Maarit