Outo ilmiö, miten näin on päässyt tapahtumaan?

Laillaan se alkaa olemaan jo vitsaus, että vuodenaika näyttää siihen yleisesti yhdistettävän sääilmiön puolesta lähteä vaihtumaan, mutta ei sittenkään. Kesäajan päättyminen saa marraskuun alun tuntumaan melankolisen pimeältä. Toiset suuntaavat hautausmaille sytyttämään kynttilöitä rakkaille kadehdittuaan ensin koko pitkän viikon rikkaita, joiden verotietoja ei pääse pakoon lehtiä lukemalla.

Pitäisi keksiä isälle lahja, ellei kynttilä syttynyt. Kaupat ovat vihjeitä täynnä ja heti maanantaina näkyvät toiset vihjeet lähestyvästä joulusta. Suklaat tulivat jo syyskuussa ja tilattiin ennen juhannusta. Siihen valoisimpaan aikaan, kun lahjoja saavat vain syntyneet. Kiva muistella nousuissa, kuinka silloin kerran tuli vietettyä yöttömän yön juhlaa synnytyslaitoksella ja isä oli kateellinen äidille, joka sai vetää pään täyteen ilokaasua.

Tarinalla voi muistella pilke silmäkulmassa omaa isäksi tulemistaan raaputtaessaan saamaansa ässäarpaa, joka oli yhtä tyhjä kuin kassit silloin, kun lapsi kysyi, missä oli ennen syntymäänsä. Biologian läksynsä lukeneet kyllä tietävät, etteivät sotilaat vuosikausia istu odottamassa, vaan kehittyvät vain lähteäkseen liikkeelle. Pilkkeenä isän silmäkulmassa on näin paljon lähempänä totuutta kuin edellä kävely, koska aivothan niitä käskyjä jakavat. Onhan se eräänlainen ihme, miten aivoissa tapahtuva testosteroninen stimulaatio onnistuu synnyttämään ja samaan liikkeelle miljoonapäisen-armeijan aivan toisessa päässä ja vain yksi selviää voittajana ja hengissä. Ja se voittaja antoi lahjaksi tyhjän ässäarvan jo miljoonatta kertaa, eikä ole vieläkään tullut itse isäksi.

Mitä sille oikein keksisi joululahjaksi? Lapsena toiveita tuli niin paljon, ettei kaikkea voinut toteuttaa ja pettymys toteumattomiin näkyi aina suuremmin läpi kuin tyytyväisyys toteutuneisiin. Nyt se ei toivo enää mitään, mutta koettaa siitäkin edestä keksiä itse muille jotain annettavaa ja aalto hukuttaa aina.

Suomen yleisin ero on luultavasti avioero, vai pitäisikö sanoa ihmissuhde-ero. Se mikä joskus oli jotain, ei ole enää mitään ja siksi on parempi jakaa lusikat ennen kuin ne lentävät jommankumman toimesta nurkkaan ja selvinneelle heilahtaa häkki, jossa pääsee nauttimaan siitä kakusta, joka osana valssillista rituaalia oli jäänyt kokonaan nauttimatta tai se ei maistunut miltään.

Se pieni ero käsitellään koulussa biologian tunnilla osana ihmisen anatomiaa. Se niin pieni ero, että pienikin virhe ja erosta voi jäädä pieniä epäselvyyksiä, joista lopulta kasvaa niin suuri ongelma, ettei kaaos ole enää hallittavissa. Näin käy usein myös silloin, kun epäselvyyksiä ei biologisesti ole. Miehen ja naisen välistä eroa ihmisyydessä mitattuna on alettu pitämään niin suurena ongelmana, että tasa-arvokeskustelu on lakannut noudattamasta sitä kaavaa, jolla Suomi antoi aikoinaan ensimmäisenä maailmassa naisille äänioikeuden, vaikkei ollut vielä edes itsenäinen valtio. Mutta noudatti autonomiansa suomia valtuuksia ja sai nimensä samaan historiankirjaan kuin itsenäisyyden säilyttäminen hävityllä sodalla.

Sisu oli niin suurta, että saimme otsaan hullun leiman ja nyt sekin halutaan viedä meiltä pois samankaltaisen oikeuskeskustelun kautta. Suomi hävisi ehkä sodan, mutta suomalainen hulluus oli liikaa Stalinille, eikä hän halunnut sellaista kansaa osaksi johtamaansa Neuvostoliittoa, vaan tyytyi niihin alueisiin, jotka jäivät sen punaisen viivan taakse, jonka hän piirsi karttaan vapisevalla kädellä nautittuaan pullollisen vodkaa tajutessaan, millaisia hulluja siellä länsirajan takana oikein asuu.

Se suurin ero on kuitenkin ikäero. Kun se on tarpeeksi suuri, siitä tulee liian suuri ongelma ymmärrettäväksi. Ilmeisesti ymmärryksen raja kulkee presidenttiparin 29:ssä ainakin silloin, kun mies on vanhempi. Puumien tarvitsee muistaa vain, että 18vuotias on täysi-ikäinen. Ja 18vuotiaiden tulee muistaa se, että yli 47vuotiaat ovat muille tabuja, vaikka yhteiskunnallisesta keskustelusta yritetään parhaalla mahdollisella tavalla kitkeä tabuja pois.

Johonkin se raja on vedettävä, mutta kun puhutaan rajatapauksista, ajatus kasvaa kieroon. Jos portsari kysyy kello 23.55 papereita sisään pyrkivältä ihmiseltä, joka tulee täyttämään 18 viiden minuutin päästä, seisottaako hän ovella, vai päästääkö hän sisään sillä edellytyksellä, ettei tilaa mitään ennen kuin vuorokausi vaihtuu. Vai käskeekö hän tulemaan uudestaan vasta vuorokauden kuluttua ihan vain siksi, että ottaa nokkiinsa toisen typeryydestä. Sitä kun ei mitenkään todistaa, että olisi syntynyt juuri vuorokauden niinä tunteina, jotka baari sinä yönä on auki. Kaiken kaikkiaan oli ero mikä tahansa, siitä on vaikea keskustella järkevästi.

Taisi tulla syksy ajallaan. Ainakin ruskaa katsomalla luonto kiertoaan todistaa taas sitä ihmettä, joka alati katoaa silmien edessä lehti lehdeltä, mutta sen tajuaa vasta sitten, kun mitään ei ole enää jäljellä.

Onko elämä yhtä ruskaa? Toistuvia rajallisia iloja suruineen vuodesta toiseen kääntöpuolenaan odotus olemattomuudesta. Talviunesta, jossa vain ruumis liikkuu syvässä hypnoosissa noudattaen velvoitteita pää tyhjänä kaikista ajatuksista. Odottaen sitä hetkeä, jona aurinko taas nousee samaisesta unesta todistamaan sitä maailmaa, joka on yhä olemassa paistamiselleen.

Vähittäinen heräileminen hypnoosin syvistä syövereistä itsenäiselle ajattelulle kuin lumivaippa paljastaa altaan maan, joka etäisesti muistuttaa pudonnutta ruskaa viherteen nousuun asti. Sydän tuntee itsessään jo kesän, vaikkei ensimmäistäkään pääskyä ole näkynyt, vähäiset västäräkit käyttävät ravintona hankeen paleltuneita hyttysiä ja sade vain kastelee kenenkään kuivaamatta.

Kesästä jäljellä vain muisto niistä nautinnoista, joita sade ei pilannut ja senkin tajuaa vasta sitten, kun aurinko laskee pimeäksi asti, ruska nielaisee vihreyden sisäänsä ja tajuaa odottavansa jo joulua ennen kesää, joka ei ehkä tulekaan. Mutta ruska tulee aina.

Ilmaiseksi voi saada vain vihjeen, että jotain voisi olla, jos pelaa oikein. Mikään ei ole helppoa, vaikka usein luulee tietävänsä, kuinka luottamus voitetaan.

Vahvimmankaan voimat eivät aina riitä, ja jos kaipaa jotain muuta, saa saman vihjeen. Vaistot ovat herkät ja joskus väärässä, mutta niiden varaan laskea voi elämän.

Tiedät mitä tahdot samalla kun pelkäät, että kokemasi onni katoaa itsestään. Se mikä ei tule heti, ei tapahdu koskaan, kun luottaminen on niin vaikeaa.

Odotus on pitkä, mutta onni on lyhyt ja hyvin vaatimaton, kun sitä ajattelee. Tulee elää sitä elämää, jonka on jo saanut pelkästään haaveidensa avulla.

Onnen hinta on tylsyys, mutta siitäkin voi saada elämään positiivista sisältöä. Asenne on valttina se elämän pelikortti, jolla uusi aamu tuo vielä onnen.

Idols, tuo suurten lupausten pieni mahdollisuus näyttää, että taitoa löytyy siinä määrin, että jotain voisi olla, mutta jos tekee jotain väärin liian aikaisessa vaiheessa, mahdollisuus menee ohi, vaikkei se niitä taitoja mihinkään kadota. Mutta niiden omistaja voi kadottaa itsensä, kuten kyseinen kilpailu ainakin Suomen mittakaavassa ja huumorin osalta Spedettömän ammattitaidon puutteessa on kadottanut kokonaisen luottamuksen itseään kohtaan.

Ilmiö oli havaittavissa jo ensimmäisellä kaudella, vaikkei suurella suomalaisyleisöllä tainnut vielä olla suurtakaan käsitystä siitä, mihin verrata. Kun lopulta voiton vienyt Hanna Pakarinen käveli koelaulutilanteessa tuomareiden eteen, vakuuttui Kallonen hänen suorituksestaan niin paljon, että halusi halata, eikä yksikään toinen kilpailija tainnut halausta saada. Toisella kaudella muuan Ilkka ei omalla suorituksellaan juuri mitään korostavaa jättänyt mieleen, kunnes seuraavissa koelauluissa kokonaan toisessa kaupungissa tuomareiden eteen käveli Ilkan identtinen kaksoisveli, joiden tarinaa tuotiin vahvimmin esiin. Vain Ilkka pääsi jatkoon teatteriviikonlopusta ja voitti lopulta koko kilpailun, mutta katosi nopeasti töihin Pikku Kakkoseen.

Kolmannella kaudella muuan Ari ja eräs Anna Abreu koettivat vakuuttaa tuomaristoa englanninkielisellä kappaleella, mutta jatkopaikka irtosi vasta siinä vaiheessa, kun suostuivat tuomareiden pyynnöstä laulamaan suomeksi. Sama kaksikko ylsi lopulta finaalikaksikoksi varsin voimakkaan haastatteluseurannan ja ohjelmasta riippumattoman juorulehtien palstoilla esiintymisen jälkeen. Kumpikin oli hiuskarvan varassa pudota teatteriviikonlopun jokaisena päivänä, eikä kumpikaan ilmoittautunut koelauluihin etukäteen, vaan menivät vitsillä jonottamaan paikalle aamun pikkutunneilla olemattomien yöunien jälkeen. Voiton vei Ari, vaikkei kymmenen vuotta myöhemmin antaneen paljastushaastattelun jälkeen olisi sitä halunnutkaan, vaan se kaikki ”hevillä ei hävitä” -hehkutus olikin pelkkää puhetta, johon oma valinta pakotti. Siitä valinnasta toiseksi tullut Abreu voi kenties kiittää Aria omasta urastaan, joka lopulta osoittautui kolmanneksi toisinnoksi edellistä kausista. Vaikka Arin ensi albumi on edelleen myydyin voittajan albumi ja vietti listaykkösenä kaksitoista viikkoa, se kalpeni kakkosen rinnalla, jolle listaykkösviikkoja kertyi vain yksi, mutta muita sijoituksia pelkässä top viidessä sitäkin enemmän.

Neljännellä historia toisti itseään, kun voiton vienyt Koop Arponen alkoi rakentaa itselleen tarinaa jo koelauluvaiheessa olemalla puoliksi britti, asuvansa Lontoossa ja muutamalla Suomeen jatkopaikalla. Tarina kahden maan kansalaisena vietetystä lapsuudesta oli ymmärrettävästä syystä esillä pitkin kilpailua. Eihän tuon ajan televisio-ohjelmaformaattikattauksessa ollut vielä muutakaan, missä voisi tunteellisia tositarinoita elämästään suurelle yleisölle kertoa. Finaalipari Anna Puu nauroi tuomareille hassua ääntä kengistään tai ”köpsöttimistään”. Muuten hänen tarinassaan taisi oleellista osaa näytellä vain edelleen havaittavissa oleva osuus siitä, että hän osasi laulaa. Ja se riitti toiseen sijaan, voittajaa parempiin myyntilukemiin ja lopulta Vain elämään.

Myös viides ja kuudes kausi olivat väistämättä toistensa toisintoja, mutta aivan eri syistä. Oli vain yksi kilpailija, jota koko tuotantotiimi tuntui haluavan Suomen kansalle esitellä ja kertoa, että tässä on kilpailun ainoa hyvä laulaja, joka voittaa kaikki muut, eikä kenestäkään toisesta tule jäämään edes nimiä mieleen. Viidennen kauden Martti Saarinen oli kaiken muun lisäksi kolmekymmentävuotias, eli yläikärajalla kilpailuun osallistumiseksi. Sen hän mainitsi jo koelauluissa pelkäksi osallistumisperusteeksi. Ja saipa hän ruutuaikaa siinäkin, kun Olli Lindholmin selkä katkesi kilpailijoihin, jotka toisensa perään kävelivät huoneeseen pipo päässä ja pyysi ottamaan sen juuri myöhemmin voittajakasi nousseen kilpailijan kohdalla päästä pois.

Kuudennella kaudella asetelma kääntyi päälaelleen, kun voiton nappasi kaikkien aikojen nuorimpana osallistujana vasta 17vuotias Diandra, jolla ääni oli, mutta ensialbumin teinipopahtava musiikkityyli oli vaarassa valuttaa sen viemäristä alas. Apu löytyi toisesta tosi-tv-musiikkiohjelmasta, mutta ääni ei mahtanut mitään Jari Sillanpäälle, jota ei viimeaikaisista sekoiluistaan huolimatta voi tituleerata epäonnistujaksi siinä laulukilpailussa, jonka voitosta hänen uransa alkoi. Kaikesta huolimatta Diandraa voi pitää ehkä kaikkien aikojen onnistuneimpana voittajana, vaikkei levymyynnissä, vaan vierailemalla lähes kaikissa viihdeohjelmissa, joissa laulamisen sijasta keskiössä on humoristinen paneelikeskustelu joko nettivideoista, muiden tekemästä musiikista tai muunlaisesta kilpailemisesta julkkisvieraiden kanssa.

Seitsemäs kausi oli kymmenvuotisjuhlakausi, joka vähän kuin oli ja meni kaikilta ohi, eikä kukaan tainnut oikein tajuta, mitä ihmettä. Koelauluissa huomiota herätti eniten nykyään kansainvälisestikin menestyvä Alma, joka pääsi finaaleihin, mutta jäi neljän parhaan ulkopuolelle, kun kilpailijoita ei pudotettukaan yksitellen, vaan ensimmäisestä finaalilähetyksestä jatkoon pääsi vain neljä, joista voiton vei lauluäänellään vasta tässä vaiheessa parhaiten muista erottunut Mitra, jonka levyä ilmestyi vasta siinä vaiheessa, kun hänet oli jo unohdettu. Alun perusteella kahdeksannesta kaudesta on tulossa samanlainen arvoitustekijä kuin itse Sibeliuksen kahdeksas sinfonia on. Kyllä se vielä löytyy, ellei sitä ole poltettu.

Turun tapahtumien jälkeen metafora selkään puukottamista on saanut harteilleen taakan, joka aikaisemmin oli hauska vitsi, vaikkei kukaan koskaan nauranut. Sinä joka et mitään pahaa tehnyt tai halunnut, sait maksaa muiden ongelmista niin kovan hinnan, että olisit mieluummin laittanut nimesi siihen vekseliin, joka usein mainitaan, kun pyydetään allekirjoittamaan joku mikä tahansa muu paperi.

Ulosottoveloista on mahdollisuus nousta jaloilleen ainakin suomalaisella sisulla, mutta turvallisuuden tunteen turmelemisesta jää aina jotain pysyvää sydämeen, eikä luottamus ihmisiä kohtaan ole enää entisensä. Aidossa hädässä olevilla ihmisillä ei pitäisi olla tarvetta syyllistyä rikokseen, valehdella itsestään kaikki mahdollinen ja katkeroitua hyvinvointiyhteiskunnalle kielteisestä päätöksestä, vaikka pelkkä Eurooppa on täynnä valtioita, joista mennä kysymään, jos yhdestä ei paikkaa auennut.

Kysymys kuuluu, mitä jos kotia etsivä ihminen löytää unelmiensa kohteen, eikä ole kohteen kanssa ainoa ajatustensa kanssa. He molemmat voivat saada sen vain siinä tapauksessa, että kyse on kahdesta sinkusta, etsittävänä kohteena ensiasunto ja molemmat ovat valmiita luopumaan vapaudesta unelmakodin hyväksi. Onko se enää sama asia, kun ei voi sisustaa mieleisekseen kysymättä ensin toisen mielipidettä.

Paljon useammin toinen joutuu nielemään tappionsa ja toivomaan, että seuraavalla kerralla onni olisi hänen puolellaan. Vai alkaako hän vainota sitä kiinteistövälittäjää, joka kokemuksensa perusteella oli enemmän sen toisen puolella ja puhui näin myyjän hyväksymään sen kilpailevan tarjouksen, joka ei ollut edes korkeampi, vaikka kierot ihmiset niin sanoivat. Parhaassa tapauksessa saman paskan saa niskaan kilpailun voittaja, jonka kotirauha joutuu toistuvasti vähintään yhtä röyhkeän häirinnän johteeksi, mihin rahankerääjät ja Jehovat ovat jo vuosikymmeniä syyllistyneet tajuamatta sitä, mitä EI todella tarkoittaa. Ei varmaankaan voida sanoa kaiken olevan kunnossa, mutta minkäs tuolle teet.

Auttaako se anteeksipyyntö mitään, kun päivä on jo pilalla ja onko asiallinen sanominen yhtään sen järkevämpää kuin aggressiivinen huutaminen. Jos olet mukava, saa omatunnolta luvan tulla kiellosta huolimatta uudestaan siinä toivossa, että silloin olisi parempi aika. Ja jos olet röyhkeä, sinulla on ongelma, johon löytyy ratkaisu jostain sellaisesta paikasta, mitä ei osaa selittää. Eikä tarvitse. Täytyy vain toivoa, että toinen kuvittelee ymmärtävänsä. Ja taas heiluu puukko, vaikka peitto on paljon parempi vaihtoehto.

Päiväntasaajalla aurinko nousee vuoden ympäri joka aamu samaan aikaan ja nousee aina zeniittiin asti. Illalla se laskee ja yöstä tulee pimeä. Selkeitä vuodenaikoja ei voi määritellä, vaikka niistä kuukausien perusteella puhutaan ja pakkasta esiintyy vain öisin. Ihmiset valittavat vain keskipäivän kuumuudesta ja varjottomuudesta.

Suomen kesä on yhtä lyhyt kuin talvi. Talvi tuntuu pidemmältä, koska voimasuhteet ovat erilaiset. Kesällä edes auringonlasku ei tuo tullessaan sellaista pimeyttä, joka estää näkemästä ilman valoja. Talvella auringonnousu tuo täyden valoisan muutamaksi tunniksi, mutta ei sitä kaamosmasennukselta huomaa, kuten kesällä kukaan ei huomaa, että aurinko laski. Ihmiset valittavat vain silloin, kun sataa.

Suomen syksy on pitkä kuin kevät. Päivä tasaantuu kumpaankin vuodenaikaan keväällä valoisan ja syksyllä pimeän hyväksi. Keväällä tämä kokemus on monelle syksyä miellyttävämpi ja siksi sitä tahtoo masentua. Keväällä kesä ei tule millään, syksyllä on liian kylmä jo ennen ensimmäistäkään pakkasyötä. Ihmiset ovat valittamatta vain silloin, kun ei sada.

Kun päiväntasaajalla jokaista valoisaa päivää seuraa pimeä yö, Suomessa sama ilmiö tulee kausiluontoisesti. Lapsena siinä ei ole mitään outoa, kun siihen tottuu, mutta aikuisuus tuo tullessaan mielialat, joihin pimeä vaikuttaa useimmin masentavasti. Päiväntasaajalla ei ole vara masentua yön pimeästä, jos naapurissa asuu leopardi. Talviunta nukkuva karhu harvemmin tulee vastaan, vaikka asuisi naapurissa. Miksi siis valitamme?

Ihmiset voivat taistella vallasta, mutta useammin kyse on vapaudesta. Vapaus on valtaa päättää itse omista asioistaan, mutta kaikki eivät ole aina samaa mieltä ja väärä seura tekee valinnoista vääriä. Toiselle vapaus merkitsee muiden tahdosta riippumatonsa sortamista, jos ajatusmaailma on erilainen ja heitä tässä yhteiskunnassa jostain syystä eniten tuetaan. Yksikin soraääni ja järjen mukaisen enemmistön kannan painoarvo voi olla täysin merkityksetön.

Demokraattinen vallankäyttö perustuu ajatukselle säännöllisestä vallanvaihdosta ja enemmistön kannan ratkaisemisesta, mutta näin ei aina ole. Taloyhtiöissä kovan kädenväännön kohteena oleva parveketupakointikielto perustuu useammin kieltoa vastustavan voitolle, vaikka heitä olisi yksi kymmentä vastaan. Jos vastaavanlainen asia tulisi kiellosta tomuttaa vuodenvaatteita parvekkeella, sillä yhdellä anarkistilla ei olisi mahdollisuuksia, vaikka pöly on tupakan savua vaarattomampaa, ei haise ja lähtee pyyhkimällä pois.

Joskus kuulee kysyttävän, haittaako jos poltan. Jos joku rohkenisi sanoa sen haittaavan, ilma tuskin jäisi raikkaaksi. Jos tupakointi on kielletty, näkemys on, että kiukuttelija voi pitää huolta vain siitä, että noudattaa itse sääntöjä, eikä puutu muiden haluttomuuteen. Taistelu vapauksien ja oikeuksien puolesta ajaa äärimmäisiin tekoihin muuallakin kuin mielenosoituksessa, jossa polttopullot lentävät. Suomessa meno ei ainakaan vielä ole yhtä rajua, mutta sanoilla on suurempi merkitys. Sanat eivät tapa, mutta siltä voi hetken tuntua, kun on oikein pahasti tullut nöyryytetyksi. Loukkaantumisen takia ei pääse ambulanssilla sairaalahoitoon, mutta saatuihin vammoihin voi elämä menehtyä.

Kuka tahansa meistä voi löytää itsestään sen sisäisen pelurin, joka ei anna periksi, vaikka silmä puhkeaisi. Pää pysyy kylmänä ja löytyy perusteet sille, joilla toisten kokema asiaton käytös on oikeuden nimissä perusteltua. Siinä ei tarvitse olla mitään järkeä, vaan juuri järjettömyys saa muut vaikenemaan. Ero on siinä, ketkä myöntävät kiinni jäädessään menneensä liian pitkälle ja keiden mielestä vika on aina vain kaikissa muissa. Mutta ilman kahta ei ole riitaa, eikä ilman riitaa ole rakkautta. Toiset ovat vain itserakkaita, jotkut ainoastaan eläinrakkaita. Eivät ne lapsuuden traumat parane sillä, että hyökätään yhteiskuntaa vastaan, kuten lapsuudessa muut hyökkäsivät niitä omia ajatuksia vastaan, jotka ehkä olivatkin totta, mutta kukapa sen todistaisi.

Pätkissä kesäloma on aina liian lyhyt ja putkeen aina liian pitkä. Etenkin jos sää on sitä samaa epävakaista mättöä, mistä on saanut nauttia jo kolmatta vuotta putkeen. Kun ei voi taata, että paistaa, on sääkartta paras ystävä, eikä sekään kerro mitään paikallisten sateiden tarkasta paikasta. Ja kun voi olla varma, että ei sada, on aina jotain sellaista tekeillä, ettei säästä pääse nauttimaan.

Sateisten arkipäivien sattuessa sitä jopa yrittää elää aurinkoista lauantaita kuin tavallista arkipäivää, mutta se ei ole sama asia. Tieto lauantaista saa ajattelemaan, että pitäisi elää jotenkin toisin, vaikka normaaleissa olosuhteissa toisin elo tarkoittaisi vain toista reittiä, mitä pitkin kävellä.

Kesän kunniaksi televisiosta tulee kesäuusintoja, jotka kaikki uusittiin vähintään kaksi kertaa jo ennen kesää viikonloppuisin ja öisin. Sen sijaan yleisurheilu ei tunnu viimekesän uusinnalta. Mieskeihäänheittäjien suoritukset ovat vajonneet samalle perussurkealle tasolle naisten kanssa. Neziri kolaroi aitaan ja kaatui, mutta ei päässyt maaliin uuden maailmanennätyksen kanssa, vaan joutui keskeyttämään juoksun lisäksi koko kauden. Pitkästä aikaa kolmesataakilomeriä tunnissa liikkuvat formulakuskit voivat kauden lopussa olla parempia kuin yleisurheilijat. Koko vuoden suurin urheilusaavutus on Iivo Niskasen kultamitali lajista, josta kaiken toivon piti olla jo mennyt eli hiihdosta. Eikä edes kärähtänyt, vaikka kisat olivat Lahdessa. Huuhkajista puhuminen voisi olla paikallaan, jos vertaa Leijonien viimekeväiseen tai siihen nuorten talviseen, mutta antaa olla.

Ja kun siihen lisätään vielä lomaflunssa ja viisauden hampaan poisto, niin mikä olisi parempaa ajanvietettä kuin National Geographicin luontodokumentit eläinkunnan hurjimmista, oudoimmista ja vaarallisimmista saalistajista. Heidän ei tarvitse kärsiä sateesta kuin kerran vuodessa ja he odottavat sitä niin kuin me odotamme helteitä ja molemmat joutuvat vuosi vuodelta pettymään, kun eivät ne millään tahdo tulla. Ero on siinä, että kun sateet viimein tulevat, ne myös satavat.

Se on leijonan osa Afrikassa, Suomessa kuva on vain vaakunassa ja kahden euron kolikon kääntöpuolella. Se varmaan tarkoittaa sitä, että jokainen suomalainen on puoliksi leijona aivan kuin Ultra Bra asiaa vertasi kappaleessa Savanni nukahtaa. ”rakastan sitä hetkeä, jolloin kaksi leijonaa makaa sängyssä raukeina”.

18vuotta pitää kitua sitä elämää, johon syntyi vailla valitsemisen mahdollisuutta. Käydä koulua ja tehdä niin kuin vanhemmat sanovat. Kuunnella kuinka he nauravat haaveillesi paremmasta elämästä jossain muualla. Ja kaikki vain siksi, että he eivät koskaan omassa lapsuudessaan haaveilleet mistään. Kaikki mitä he saivat, annettiin valmiina ja ylpeys nousi päähän. Vain toinen sai pitää osoitteensa, mutta se toinen tuli suoraan naapurista. Löysi onnen liian helposti, eikä voi ymmärtää lastaan, joka haaveilee elämästä, jota hän suorastaan pelkäsi. Ei löytynyt paikkaa kaikille ja lähteminen oli toisille väistämätön vaihtoehto. Ja se joka lopulta jäi, ei olisi sitä halunnut. Uhrautui vain muiden mieliksi ja katui joka päivä, kunnes kuolema murheista vapautti.

Toiset lähtivät vailla päämäärää, eivätkä koskaan löytäneet mitään. Ehkä palasivat todetakseen, ettei heidän elämänsä ollut sielläkään, mutta yksi epäonnistunut lähtö oli tehnyt loven itsetuntoon ja uudelleen lähteminen oli liian pelottava askel. Läheltä löytyi jotain, millä sai ajan kulumaan, mutta onnelliseksi se ei tehnyt. Eikä sivistyksen ulkopuolelta löytynyt mitään, millä olisi voinut selvittää omat mieltymyksensä.

Elämä jäi ympyrän muotoiseen kehään, josta ei vain löytänyt tietä kasipolulle, vaikka sellainen oli olemassa. Haaveet ovat mutkan avain maapallon rajoissa. Kuollutta ei voi uudella korvata ja vaikka muistojen voima saa joskus itkemään ikävää, kasipolku johtaa eteenpäin ja aina löytyy uusia, vaikka välillä kävisi pyörähtämässä sillä puolikkaalla, mistä kaikki alkoi. Eräänä päivänä avaimet on joka tapauksessa luovutettava pois. Jos oma elämä ei ole niissä avaimissa, niitä on turha säilyttää. Olit sitten omistaja joka myy tai sijoittaja joka vuokraa. Elämä on lyhyt, mutta aika on pitkä.