Hivutellen

Päivä kerrallaan hivutellen menen eteenpäin. Ma-ti-ke-to koululle aamusta ja ip sieltä pois - loppuilta lukien, neuloen tai tässä näpytellen. Pe etäpäivä, ja silloin pitäisi lukea (harvoin jaksan) sekä tehdä etätehtäviä. Päivät ovat siis täysiä, onneksi, sillä eipä jää aikaa "turhien" pohdiskeluille. Mutta: koska koulutusala on pihaa/puutarhaa, saan tuon tuostakin mielleyhtymiä entiseen, menettämääni elämään. Silloin romahtaa, eikä paniikkireaktio tai oksennuskohtauskaan ole enää vierasta. Viikonloput ovat vielä erikseen...

Aktivoiduin toki miltei heti seuranhakuun, ja muutamilla treffeillä olen ehtinyt käydäkin. Aktivoituminen ei johtunut ns. miehenpuutteesta, kostonhimosta tai etten osaisi olla itsekseni. Huomasin vain, että kaipaan mahdollisuutta viestiä fiiliksiä tai muita asioita jollekulle. Fiiliksiään ei voi välittää muun kuin sellaisen tietoon, joka on samalla aaltopituudella, ja jonka kanssa on paljon yhteistä.

Muutoinkin, näitä deittejä ajatellessani, on moni asia palautunut mieleeni. "Luotettavan" mieheni kanssa meillä oli niin paljon samoja arvoja, että epäilyttää josko samanlaiseen enää törmään. Me molemmat kierrätetään hullun lailla ja ollaan hyvinkin omavaraisia - niin materiaalin kuin tekemisen suhteen: ei heitetä roskiin jos voi vielä korjata, tehdään ja korjataan itse niin paljon kuin mahdollista.

Hän teki ehkä perustellusti päätöksensä (väärällä tavalla!!!), mutta olen silti katkera. "Intohimon puute suhteessamme" oli häneltä ehkä oikea arvio, sillä intohimoni kohdistui paljolti pihan kunnostukseen - se kun oli tullessani täysin villiintynyt ja retuperällä. Työ jäi edelleen kesken, ja kaipuuni on hirmuinen. Kaipaan hieman miestäkin, ärsyttävyyksistään huolimatta, mutta se on toinen juttu ja itseni ulottumattomissa. Asia on closed, loppuunkäsitelty, ja viimeinen viestitys oli siitä melkoisen huikea esitys...