Tutuissa maisemissa

Tänään oli ajettava reittiä, mitä en ole useaan viikkoon ajanut. Määränpää oli yli puolivälin kohti paikkaa, missä olen käynyt viikottain viimeisten 4 vuoden aikana. Kyllä kirveli. Ja oksetti. Ja vielä oksetti. Ja kirveli takaisin tullessa. Ja nyt taas oksettaa kun ajattelenkin. Jos en olisi tullut jätetyksi, olisin jatkanut luontevasti matkantekoa, päässyt tänään saunaan ja kaikkea muuta kivaa.

Nyt sen sijaan, kun kastejuhla oli ohi ja paikat siivottu, oli palattava jälkiään myöten takaisin synkkään, yksinäiseen kolooni, missä seuranani on vain läppäri. Taas kirvelee ja oksettaa.

En ymmärrä itseäni. Siis onhan ihmisluonnon mukaista pariutua ja jättää ja pariutua uudelleen, ilman että on tuskiteltava siinä välimaastossa? Kun edes tietäisi, kauanko tämä kirvelevä, oksettava olotila kestää, niin ehkä sen sietäisi. En edes tiedä, mikä on pääasiallisin kiputilani aiheuttaja, vaikka olen asiaa pohtinut jo usean viikon ajan.

Sen verran isot saappaat jätti kyllä täytettäväksi, että useista yrityksistä huolimatta yksikään retale ei ole niitä vielä täyttänyt (tätä en kuitenkaan soisi hänen tietävän, sillä nöyryytykseni on muutenkin jo megaluokkaa). Tuntuu myös, etten enää JAKSA käydä deiteillä ja odottaa ihmettä "kolahti ensitapaamisella".

Ja taas ylenantamaan...