”Hyvässä työssä leipiintymisestä valittaminen on kuitenkin tabu, koska samaan aikaan sadat tuhannet suomalaiset kitkuttelevat epäsäännöllisissä töissä tai kokonaan työtä vailla.” – Yle, Halusta vai Rahasta; entä, jos unelma työ onkin pettymys?

Olen innoissani uudesta alkavasta työstä – onhan se mieleiseltä alalta, ja työhaastattelussa minulle on ilmoitettu, että töitä riittää viestinnän parissa ja muutakin ammattiosaamista arvostetaan. Saisin kirjoittaa, piirtää, tehdä graafisia suunnitelma, blogata, hoitaa juoksevia arkiaskareita ja niin edelleen. Hyvin pian minulle kuitenkin selviää, että totuus oli tällä kertaa kuorrutettu kermalla ja sisus on syömäkelvoton ihmiselle, jolla on osaamista ja intohimoa. Viestinnän suuret vastuualueet ovat valmiiksi kirjoitetun sähköpostin lähetystä, haastavan kaavion täyttäminen tarkoittaa käytännössä sitä, että paperille mustekynällä kirjoitetut yhteystiedot pitää naputella tietokoneelle ja suurin vastuualueeni on se, että kahvipannussa on aina tuoretta kahvia. Viikkokokouksissa saan huudella turhaan omaa osaamistani ja muistuttaa, että voin auttaa siinä ja tässä asiassa, teillä olisi ihan selkeästi tarvetta minulle. Työtovereista paistaa sama epäusko, kun työ ei vastaakaan niitä tehtäviä, joita kuvittelit tulevasi tekemään. Helppoa työtä? Kyllä maar.

Mutta minä en halua helppoja nakkeja! En halua, että jos osaan laatia viestintäsuunnitelman, minun osaamistani ei tajuta hyödyntää vaan minulle annetaan valmiiksi kirjoitettu teksti, joka minun pitää lähettää eteenpäin – ja antaa esimiehen vielä tarkastaa, että onhan se nyt varmana oikein. Missä intohimo? Missä työntekijöiden kunnioitus ja luottamus? Mitä teen, kun työpaikalle meno vituttaa ja sen saamarin Mokkamasterin haluaisi paiskata seinään ja huutaa ”Keittäkää sumppinne itse senkin vätykset”?

Yle julkaisi hiljattain artikkelin aiheesta mitä tehdä, jos työtään inhoaakin. Että lomalta paluu tuntuu tervan juonnille ja mahdollinen unelma-ammatti onkin paljastunut karmeaksi – tai ehkä ala onkin oikea, mutta työpaikassa itsessään hommat lentävät reisille. Kenelle siitä voi valittaa? Uskaltaako koko epäkohtia edes ottaa esille, ettei pomo sano ”Ole hyvä, tuossa on ovi, saadaan me uusi tekijä sun tilalle tuolta työttömien jonosta”? Mitä mielessä liikkuu, kun työ imee voimat ja olet pelkkä tyhjä zombie, mutta irtikään ei uskalla päästää, koska se ja tämä ja tuo arkivelvollisuus, raha on pakollinen asia selviytymisen kannalta ja työn saaminen – ainakaan vakituisen – ei ole enää mikään itseisarvo? (Olen vähän kateellisena kuunnellut aikaisemmissa työpaikoissa eläkeikää lähestyviä työtovereita, jotka ovat päässeet töihin, jopa arvostettuihin paikkoihin, suoraan lukiosta vain työpaikalle kävelemällä. ‘”Nykyajan lapset pääsevät niin helpolla” sanoi ikäluokka, joka pystyi ostamaan oman talon 21-vuotiaana työskentelemällä työpaikassa, johon heillä ei ollut koulutusta”, kuten Twitterissä joku nuori ironisesti totesi, mutta tämä lienee oma blogiaiheensa.)

Yle listasi muun muassa seuraavia ajatuksia, joita työhönsä leipiintynyt voi pohtia;

- Jos loman jälkeen ajatus töihin palaamisesta tuntuu ikävältä, kannattaa kysyä itseltään, miksi motivaatio on hukassa. Kannattaa yrittää selvittää, onko kyse aidosta leipiintymisestä vai jostakin ohimenevästä. Yksi kysymys voisi olla, miltä tuntuu mennä maanantaisin töihin?

- Täydellistä työtä tai alaa ei olekaan. On hyväksyttävä, että kaikissa töissä on välillä tylsää tai joutuu tekemään myös asioita, joista ei pidä. Ei ole kuitenkaan järkeä jatkaa työssä, jossa kärsii. Pelkästä palkasta ei ole iloa, jos työstä ei ole. Se johtaa ennen pitkää sairastumiseen.

- Moni miettii vuosia alan vaihtoa, mutta epävarmuus työllistymisestä estää tekemästä muutosta. Jälkeenpäin ihmiset katuvat usein sitä, että eivät uskaltaneet lähteä. Joskus myös pienillä työpaikan sisäisillä muutoksilla voi saada paljon aikaan ilman, että vaihtaa työpaikkaa tai alaa.

- Itseltään kannattaa myös kysyä, kuinka valmis on tekemään kompromisseja. Monen unelma työstä romahtaa, jos työpaikan arvot ja omat arvot menevät ristiin. Tämän ovat kokeneet niin papit kuin poliisitkin.

- Mieli muuttuu muutenkin vanhemmiten. Nuoruuden unelmatyö lentoemäntänä ei välttämättä tuhannennen hotelliyön jälkeen enää herätä suurta intohimoa.

Oma ratkaisuni karseaan työntekijää aliarvioivaan työpaikkaan? Lähdin kolmen kuukauden kuluttua nostelemaan. En nimittäin muista koskaan törmänneeni yhteenkään henkilöön, jonka olisi kuolinvuoteellaan kerrottu henkäisseen viimeisellä hengenvedollaan, että ”Kyllä kannatti olla siinä paskassa työssä ja kärsiä sen takia.”

- Superassari Maarit

------------------

SuperAssarit ovat Wannadon aikaan ja paikkaan sitoutumattomia työelämän vapaustaistelijoita ja ongelmien ratkaisijoita. Multityötä tekevä Wannado Oy on Irina Viitalan ja Anna Degerholmin yhdessä, vuonna 2011 perustama SuperAssariyhteisö, johon kuuluu yli 20 markkinointiviestintään, tehtävien digitalisointiin, tapahtumatuotantoon ja sihteerityöhön erikoistunutta ketterää tekijää. www.wannado.fi #SuperAssarit