Leppoisa...

on olo näin viikonlopun alussa. Työn- ja työnopiskeluntäyteinen viikko takana, sekä muistissa monia möhläyksiä jotka vielä jonkin aikaa kirveltävät. Hetken kuluttua harmittavat enää hiukan, huomenissa tuskin lainkaan. Vaikka pääkopassa onkin tietoisuus siitä, että kukaan ei ole seppä syntyessään, niin tulee nolo olo kun huomaa että ei osaakaan.

Tämä on hienoa aikaa kesästä. Ikkunani ulkopuolella on runsaasti vihreää; suuria puita, joiden lehvien läpi ilta-aurinko kauniisti siilautuu. Kaupungin äänet kuuluvat vain aavistuksena parvekkeen avoimesta ovesta. On sellainen runsaan kylläinen olo; ei niinkään ruumiillisesta täyttymyksestä kuin Suomen suven suloisuudesta. Romanttista hupsutusta.

Ajatus kahden päivän täydellisestä vapaudesta on nautittava. Kun ihminen on yksin (vaikkakaan ei omasta tahdostaan), osaa arvostaa sitä että ei ole tarpeen kysellä kenenkään suunnitelmista tai aikatauluista. Parisuhteessa on mukavaa että on joku, jolla on ajankäytön suhteen ideoita tai ehdotuksia, joita voi sitten yhteisymmärryksessä soveltaa. Molempi parempi; pääasia, että on sinut molempien vaihtoehtojen kanssa.

Loppuperjantai menee viikonloppuun sopeutuen, huomenna - no, sen näkee huomenna.