Puhki

... ja ihan omaa syytään (ansiotaan). Eilen oli tarkoitus lähteä reippailemaan ulos, sekä mahdollisesti käymään valokuvamuseoon. Miten kävikään: reippailukaveri tuli niin myöhään, että alkuperäissuunnitelma meni uusiksi. Kulttuuria haettiin kirkolta leffateatterista ja reippailua sitten hmm muulla keinoin.

Ilta sujui leffan jälkeen rattoisasti höpöttäen, saunoen ja viihtyen. Neljän pintaan taidettiin viimein nukahtaa, ja aamu venähti punkassa kuin huomaamatta kello yhteen... Huh. Ei ihme, että loppupäivä on mennyt väliin torkahdellen ja taas torkahdellen, yksin tällä kertaa. Hetki sitten suunniteltiin tulevaa viikkoa ja kaiketi sinne taas tapaaminen järjestyy.

Uuteen ihmiseen tutustuminen on ajan ja voimien kulumisesta huolimatta tosi jännittävää. Aina sitä toivoo parasta, ja että kerrankin natsaisi niin lopullisesti, että se ihminen jäisi rinnalle taapertamaan. Enää ei vaan uskalla satavarmasti luottaa että näin kävisi - edes tällä kerralla. Se on mentävä päivä päivältä ja luettava toista ihmistä: hänen ilmeitään, sanomisiaan, tunteitaan tai niiden osoituksia. Toinen ihminen ei ole minä, ja kaikesta lukemisesta huolimatta jotain saattaa jäädä huomaamatta ja tilanne yllättäen kääntyä muuksi.