Joukko perussuomalaisia maahanmuuttokriitikoita julkaisi Nuivaksi manifestiksi nimeämänsä paperin siitä, miten maahanmuuttopolitiikkaa Suomessa pitäisi muuttaa.
Odotetusti manifestissa vaaditaan paapomisen, hyysämisen ja hyssyttelyn lopettamista. Teksti koostuu erilaisista keinoista, joilla vanhan kunnon apartheid-hengen mukaisesti huolehditaan, etteivät maahanmuuttajat saisi Suomessa täysiä kansalaisoikeuksia kuin erikoistapauksessa.
Katsotaanpa hieman keinoja, joita kirjoittajat tarjoavat hyysäämisen tilalle.
Suomen kielen nostaminen keskeiselle sijalle kotouttamisessa on hyvä tavoite. Toivottavasti tämä muuttuu myös teoiksi - viesti ympäri Suomea kertoo, kuinka perussuomalaiset eri kuntien valtuustoissa vastustavat panostuksia kielikoulutukseen.
Perussuomalaiset vastustavat maahanmuuttajien kotikielten opetusta julkisin varoin, vaikka äidinkielen osaamisen on todettu tukevan myös muiden kielten oppimista. Hieman kummallista, että Suomen halutaan noin vain torjuvan venäjän ja arabian osaajat. Viennistä elävälle suomalaiselle kansantaloudelle ehdotus on huono.
Hyvä tavoite on myös se, että vastustetaan niin häpeäväkivaltaa kuin maahanmuuttajanaisten kotiin jäämistä. Ovatkohan nämä perussuomalaiset valmiita myös niihin toimiin, joilla ehkäistään suomalaisten naisten kotiin jättäytymistä? No, se on sivuseikka tässä, perhevapaiden 6+6+6-mallista lisää joskus toiste.
Kirjoittajat eivät esitä naisten vapauttamiselle mitään muita keinoja kuin "ankarat seuraamukset". Usko rangaistuksiin on kova läpi koko paperin. Toisaalta viranomaisten kouluttaminen kulttuurisiin kysymyksiin halutaan lopettaa. Eikö juuri tätä osaamista tarvittaisi, jos esimerkiksi häpeäväkivalta halutaan lopettaa? Ihmisoikeusliiton Kitke!-hanke tarjoaa konkretiaa väkivaltaa vastaan. Juuri tällaisilta hankkeilta perussuomalaiset veisivät rahat. Naisten ja tyttöjen oikeuksien korostaminen vaikuttaakin enemmän keppihevoselta maahanmuuttajia vastaan kuin todelliselta naisten oikeuksien kannattamiselta.
Gettoutumistakin perussuomalaiset haluavat välttää, mutta torjuvat sosiaalisesti sekoittavan asuntopolitiikan, jolla Helsingissä on menestyksekkäästi torjuttu ilmiötä jo ennen kuin maahanmuuttajista puhuttiin mitään.
Yhdelle maahanmuuttokriitikoiden väitteelle kirjoittajat sentään laittavat päätepisteen. Manifestissa luovutaan ajatuksesta, että hädässä olevia ihmisiä on autettava heidän kotimaassaan. Ihailtavan rehellisesti kirjoittajat sanovat, etteivät halua lainkaan auttaa, vaan vaativat kehitysavun lopettamista.
Paperin rivien välistä on helppo lukea, että tämä periaate näiden perussuomalaisten johtamassa maassa laajenisi hyvin nopeasti myös avun tarpeessa oleviin kantaväestön edustajiin. Sitähän kirjoittajien kannattama "mahdollisuuksien tasa-arvo" on, että juoppo mokasi, joten jätetään hänet katuojaan.