Emma Karin blogi

Suomi jatkaa pesäeron tekemistä sivistyneestä ja solidaarisesta Länsi-Euroopasta.

Tuhansia ihmisiä on hukkunut Välimerellä. Pelkästään tänä vuonna jo lähes 2 000 ihmistä on kuollut Välimerellä yrittäessään paeta sotia ja konflikteja Eurooppaan. Luku on 30 kertaa suurempi kuin vuotta aiemmin. Etenkin Syyrian humanitäärinen kriisi on ajanut ihmisiä kodeistaan. Monet pakenevat sotaa, sortoa, syrjintää, köyhyyttä ja muita uhkia kotimaassaan.

Pakenevilla ihmisillä ei ole EU:n epäonnistuneen maahanmuutto- ja pakolaispolitiikan takia laillisia keinoja saapua Eurooppaan. Siksi moni joutuu turvautumaan salakuljettajien huteriin laivoihin, joissa matkustaminen maksaa maltaita - ja monesti myös matkustajien hengen.

Eurooppalaisilla poliitikkojen vastuulla on estää hukkumiskuolemat ja antaa apua sitä tarvitseville.

Käsittelimme tänään eduskunnan Suuressa valiokunnassa EU-komission ehdotusta siitä, että Välimeren alueelle saapuvia, kansainvälistä suojaa tarvitsevia ihmisiä, voitaisiin komission päätöksellä uudelleensijoittaa muihin Euroopan maihin. Tavoitteena on, etteivät Italia ja Kreikka kantaisi yksin kaikkea vastuuta yhteisestä siirtolaiskriisistä. Vihreiden vastustuksesta huolimatta Suomen kannaksi päätettiin komission ehdottaman sitovan solidaarisuuden vastustaminen.

Suomen asenne Välimeren kriisiin ei ole surullista pelkästään suojaa tarvitsevien ihmisten kannalta, vaan myös Suomen maineen kannalta. Päätöksellään Suomi asettui jälleen epäsolidaarisen itäblokin maiden joukkoon. Hallituspuolueet varmistivat, että Suomen kansainvälinen asema ottaa taas yhden kolauksen. Onneksi Suomen nihkeä suhtautuminen ei todennäköisesti vaikuta päätökseen, sillä solidaarisuutta kannattavat läntisen Euroopan maat vievät enemmistönä asiaa eteenpäin.

On häpeällistä, että Suomi ei suostu osoittamaan solidaarisuutta hätää kärsiviä ihmisiä kohtaan ja kieltäytyy kantamasta vastuuta Euroopan yhteisestä humanitaarisesta katastrofista. Samalla kun Suomi leikkaa massiivisesti kehitysyhteistyöstä, vastaamme komission ehdotukseen, että lähtösyihin pitäisi puuttua kehitysyhteistyön keinoin.

Ihmisillä on oltava salakuljettajien paattien sijaan laillisia keinoja saapua Eurooppaan - ei vain hakemaan turvapaikkaa, vaan myös opiskelemaan ja tekemään työtä. Kenenkään ei tulisi hukkua yrittäessään paeta turvattomuutta.

"Miksi luonnonsuojelu merkitsee minulle niin paljon? Ajattelen, että mielemme tarvitsee äärettömyyden kokemusta. Sitä, että lajien kirjo on ehtymätön ja täynnä vielä tuntemattomia ominaisuuksia. Sitä, että erämaa jatkuisi. Tunne on pohjimmiltaan sama kuin se, että aina on vielä yksi hyvä romaani ja sen maailma tuntematta tai, että rakastetun ihmisen kanssa haluaa viettää vielä seuraavankin sunnuntain."

Näin Anni Sinnemäki puhui, kun hänet valittiin vihreiden puheenjohtajaksi. Koko sali oli hiljaa. Muistan tunteneeni ylpeyttä ja liikutusta. Anni on aina osannut kiteyttää sen, mikä politiikassa on tärkeää. Hän edustaa minulle sitä, miten politiikkaa tehtäisiin, jos kaiken turhan pelaamisen voisi työntää sivuun. Hän on ollut puolueeni puheenjohtaja ja pomoni. Nyt hän on mentorini, ystäväni ja vauvani kummi.

Kun minut puolitoista vuotta sitten valittiin vihreän valtuustoryhmän puheenjohtajaksi, tehtävä tuntui valtavalta. Vaikeimmissa tilanteissa olen turvannut Anniin. Hänellä on kyky hahmottaa monimutkaisissa tilanteissa se, mikä on tärkeintä. Kun muut nostavat kädet pystyy, hän etsii ja löytää ratkaisuja. Aina on jotakin, jota voi vielä yrittää. Koskaan ei olla umpikujassa.

Olen seisonut Annin kanssa keskellä lapin ikimetsää ja kohottanut maljan yhdessä saamelaisten poromiesten ja luonnonsuojelijoiden kanssa alueen suojelulle. Olen istunut Annin levitettyjen karttojen äärellä rajaamassa alueita, jonne voimme Helsingissä rakentaa uusia koteja niin, että arvokas lähimetsä saadaan säästettyä. Olemme pohtineet, miten saamme rahaa uusien päiväkotien rakentamiseen. Olemme tehneet nimilistoja kansanedustajista, jotka voisivat tukea parempaa eläinsuojelulakia.

Annissa on syvää inhimillistä viisautta joka yhdistyy rautaiseen osaamiseen. Anni tuntee niin Anna Ahmatovan runot kuin Venäjän ulkopolitiikan taustat. Hän puhuu yhtä sujuvasti Ingrid Bergmanin roolista Casablancassa kuin veroparatiisien tuhoisuudesta ja päästökaupan heikkouksista. Hän tietää yhtä hyvin Carla Brunin uusimman tyylin kuin finanssikriisin syyt.

Anni on harvinainen poliitikko siinä, että hän ei ole vähäisessäkään määrin populisti. Tätä pidetään myös Annin heikkoutena. Minusta se on kunnioitettavin tapa tehdä politiikkaa. On oltava valmis ottamaan turpaan, jos sen tekee hyvästä syystä. Se ei tee politiikasta helppoa. Mutta se tekee siitä mielekästä.

Sinä aikana, kun olen ollut politiikassa, olen oppinut Annilta enemmän kuin keneltäkään muulta. Olen oppinut, että aina välillä on elintärkeää poistua kokoushuoneesta ja mennä metsään. Olen oppinut, että ajoittain on tärkeää tilata vielä kolmas kuppi kahvi ja lukea MeNaiset. Olen oppinut, että on tärkeämpää saada tavoitteita läpi, kuin saada palstatilaa Helsingin Sanomissa. Olen oppinut, ettei se ole heikkoutta suhtautua maailmaan intohimolla. Olen oppinut, ettei kovuus ole sama asia kuin vahvuus.

Kun Anni viimein lähti eurovaaliehdokkaaksi, minulle oli selvää, etten itse lähde ehdolle. Haluan oikeudenmukaisemman ja ympäristöä suojelevan Euroopan unionin. En osaa kuvitella Annia taitavampaa parlamentaarikkoa rakentamaan tällaista Eurooppa.

Siksi äänestän Annia.

Kaloilla on jälleen toivoa. Tänään Euroopan parlamentti äänesti yhteisen kalastuspolitiikan radikaalista uudistuksesta asettuen näin komission ajaman muutoksen tueksi. Parlamentti päätyi kalojen puolelle äänin 502-137. Äänestystulos on tärkeä rajapyykki ajoittain toivottomalta näyttäneessä kamppailussa luonnon kalakantojen puolesta.

EU:n yhteistä kalastuspolitiikkaa on viime vuosikymmenien aikana syytetty monesta, mutta yhdestä asiasta ollaan samaa mieltä; kalastuspolitiikkamme on katastrofaalinen floppi. Meremme ovat saaneet kestää 40 vuotta toinen toistaan surkeampia epäonnistumisia, joiden hinta on ollut kova. Olemme kalastaneet ahneesti, tuhlaavasti ja tuhoisasti. EU:n kalakannat ovat nyt maailman huonoimmassa kunnossa, kannoista kolme neljästä on ylikalastettuja tai romahtamisen partaalla.

Ongelman keskiössä on jäsenmaiden asenne kalastuskiintiöiden kokoon. Kullekin jäsenmaalle sallitut maksimikalastusmäärät on päätetty jäsenmaiden välisissä neuvotteluissa sulle-mulle-periaatteella, jossa kunkin jäsenmaan kalastuksesta vastaava ministeri on pyrkinyt omien kiintiöidensä maksimointiin. Tämä on toistuvasti johtanut tutkijoiden varoitusten ohittamiseen ja kestämättömiin kalastusmääriin.

Näin on toiminut myös Suomi. Suomen maa- ja metsätalousministeri on joka vuosi saapunut EU:n neuvottelupöytiin tavoitteenaan uhanalaisen lohen kalastuskiintiön kasvattamista yli kaksi kertaa suuremmaksi kuin mitä tutkijat arvioivat lohikantojen kestävän. Ja aina olemme saaneet tahtomme läpi.

Jotta ylisuuria kalastuskiintiöitä ei enää ylitettäisi, kalastajat ovat olleet pakotettuja heittämään ylimääräiset tai väärää lajia olevat kalat takaisin mereen. Pahimmissa tapauksissa jopa 80 prosenttia kalastetusta kalasta on heitetty mereen, suuri osa kuolleina. Tämä ns. sivusaalis on ollut suurimmaksi osaksi täysin syömäkelpoista kalaa.

Nyt yli 60 prosenttia kalasta tuodaan EU:n ulkopuolelta, sillä omista vesistämme kalastettu kala ei enää riitä. Komission arvioi, että jos jatkamme kalastusta nykyiseen malliin, vain kahdeksan kalakantaa nykyisestä 136 on enää kymmenen vuoden päästä kestävällä tasolla. Merten rajat ovat tulleet vastaan.

Mitä tämän päivän äänestystulos sitten oikeasti tarkoittaa? Toteutuessaan uusi politiikka tarkoittaa radikaalia muutosta ja toivon pilkahdusta kaloille. Parlamentti asettui tukemaan ekologisesti kestävien kalastuskiintiöiden käyttöönottoa kahden vuoden sisällä, jotta ylikalastetut ja romahtamisen partaalla olevat kalakannat saadaan toipumaan kestävään kuntoon vuoteen 2020 mennessä. Lisäksi kiintiön ylittävän sivusaaliin poisheittäminen kielletään vuoteen 2017 mennessä.

Tämä olisi suurempi muutos, kuin mitä uskallettiin edes toivoa. Kalastuspolitiikan uudistusta on yritetty kymmenen vuoden välein, mutta jäsenmaiden oman edun tavoittelu ja keskinäinen solidaarisuus on aina ennen tuottanut vain vesitettyjä kompromisseja, joissa kalat ovat jääneet jalkoihin.

Uudistuksesta päätetään yhteispäätösmenettelyllä, eli asia ei ole vain parlamentin käsissä. Tiellä kohti kestävää kalastuspolitiikkaa on vielä kompastuskivi: jäsenmaiden ministerit. Tämän päivän äänestystä seuraavat neuvottelut Euroopan unionin neuvoston, eli ministerineuvoston, kanssa. Odotettavissa on, että jäsenmaiden ministerit tulevat suhtautumaan nihkeästi komission ja parlamentin vaatimaan tiukkaan aikatauluun kestävien kiintiöiden käyttöönotossa ja sivusaaliin poisheittämisen kieltämiseen.

Suomen hallitus on hallitusohjelmassaan sitoutunut tukemaan EU:n kalastuspolitiikkaa, jolla turvataan uhanalaiset kalalajit ja kestävät kalakannat. Eli toivottavaa on, että ainakin Suomen maa- ja metsätalousministeri Jari Koskinen esikuntineen muuttaa linjaansa ja käyttää tulevassa ministerineuvostossa kaiken valtansa kestävän kalastuspolitiikan edistämiseen.

Tämä on elintärkeää, paitsi kalojen, myös kalastajien kannalta.

(Kirjoitus on julkaistu alunperin Vihreiden sivuilla)

Tänään tapahtui jotain omituista: Suomen hallitus sai nenilleen eduskunnalta. Maa- ja metsätalousministeri Jari Koskisen esittämät ja hallituksen tukemat uhanalaisen Itämeren lohen ylisuuret kalastuskiintiöt kaatuivat suuressa valiokunnassa. Näin ei ole käynyt koskaan aikaisemmin.

Vuosi sitten Suomi lähti EU:n neuvottelupöytiin vaatimaan samaa, mitä olemme vaatineet joka vuosi: uhanalaisen lohen kalastuskiintiön kasvattamista yli kaksi kertaa suuremmaksi kuin mitä tutkijat arvioivat lohikantojen kestävän. Ja kuten aikaisemminkin, saimme tahtomme läpi. Tilanne erosi kuitenkin aikaisemmista vuosista siinä, että asiasta nousi julkisuudessa kohu. K-kaupat ja HOK-elanto poistivat Itämeren lohen valikoimistaan ja saman tekivät myös suurimmat henkilöstöravintolat.

Suomen kanta kalastuskiintiöihin valmistellaan kalatalousjaostossa, jossa ovat olleet edustettuna sellaiset kalakantojen kestävyyden asiantuntijat kuten Kalatukkuliike Kalamestan myyntipäällikkö ja Elintarviketeollisuusliiton toimialapäällikkö. Viime syksyisen kohun jälkeen jaostoon pääsivät ensi kertaa myös ympäristöjärjestöt. Tänä vuonna yksimielisyyttä lohikiintiöiden osalta ei saatu aikaiseksi, vaan asia päätettiin pistää jatkovalmisteluun.

Jaoston yli ei ole aikaisempina vuosina kävelty, sillä se on aina tukenut maa- ja metsätalousministeriön kantaa ylisuurien kalastuskiintiöiden vaatimisesta. Kuitenkin ministeri Jari Koskinen esitti hallituksen kannaksi 109 000 lohen kalastuskiintiötä Itämerelle. Tämä on yli kaksi kertaa luonnontieteellisiin arvioihin perustuvia suosituksia suurempi. Ja hallituksen enemmistö tuki esitystä, vaikka hallitusohjelmaan on selkeästi kirjattu: "Suomi toimii EU:ssa Itämeren kalakantojen elvyttämiseksi ja kalastuskiintiöiden mitoittamiseksi siten, että ne eivät ylitä lajin suurinta kestävän saaliin määrää."

Hallitus toimii omia lupauksiaan vastaan. Julkaisimme Kukka Rannan kanssa muutama viikko sitten kirjan eurooppalaisesta ylikalastuksesta ja sen seurauksista. Yhteisen kalastuspolitiikan seurauksena unionin kalavedet ovat maailman ylikalastetuimmat. Eikä Suomessa ole sujunut sen paremmin. Jokien saastuttamisen ja patoamisen seurauksena Suomen 18:sta alkuperäisestä Itämeren luonnonlohikannasta on jäljellä ainoastaan kaksi. Lohta on istutuksin pyritty palauttamaan jo useampaan jokeen, mutta istutetut lohet selviävät merivaelluksesta heikosti. Lähes kaikki vaelluskalamme ovat uhanalaisia.

Suomi haluaa usein esiintyä ympäristöpolitiikan edelläkävijänä, mutta todellisuus on kaukana tästä. Suomessa syödystä kalasta yli 70 prosenttia tuodaan ulkomailta ja silti ajamme omat vaelluskalamme sukupuuttoon. Jos haluamme olla mukana estämässä kalakantojen laajamittaista romahdusta, meidän on aloitettava se katsomalla peiliin. Suuren valiokunnan päätös oli vahva epäluottamuslause eduskunnalta ministeri Koskisen ajamaa kalastuspolitiikkaa kohtaan. Ministeri Koskisen olisi nyt aika ottaa tästä kritiikistä onkeensa.

Näin kesällä Suomen lehdissä kaloja käsitellään pääasiassa ruokaohjeissa. Kalat eivät Suomen mediassa juuri kuohuta, mutta muualla Euroopassa päivä on ollut suuria tunteita täynnä. Tänään komissio hyväksyi esityksen EU:n yhteisen kalastuspolitiikan uudistamiseksi. Mutta jos kalastuspolitiikka ei Suomessa kiinnosta juuri ketään, miksi se on niin tärkeää?

Jopa 75 prosenttia EU:n kalakannoista on ylikalastettu ja kolmasosa niistä on romahtamassa. Tällä hetkellä yli 60 % kalasta tuodaan EU:n ulkopuolelta, sillä omista vesistämme kalastettu kala ei enää riitä. Komission arvioi, että jos jatkamme kalastusta nykyiseen malliin, vain kahdeksan kalakantaa nykyisestä 136 on enää kymmenen vuoden päästä kestävällä tasolla.

Oikeastaan kysymys kuuluu, miten asiat on voitu mokata näin pahasti? Ja miten tästä kierteestä päästään ulos?

Kalastuspolitiikan on sanottu pohjaavan kestävän kehityksen periaatteeseen, mutta kun vastakkain ovat olleet muutaman kalastajan työpaikan turvaaminen tai muutaman kalakannan pelastaminen, kalat ovat aina hävinneet. Jotta ylisuuria kiintiöitä ei enää ylitettäisi, kalastajat ovat olleet pakotettuja heittämään ylimääräiset tai väärää lajia olevat kalat takaisin mereen. Pahimmissa tapauksissa jopa 80 prosenttia kaloista on heitetty mereen, suurin osa kuolleina. Työpaikkojen turvaamisen nimissä kalastajien elinkeinon perusta on lähes tuhottu.

Ongelman keskiössä ovat olleet jäsenmaiden asenne kalastuskiintiöiden kokoon. Kaikki ovat pyrkineet omien kiintiöidensä maksimointiin, mikä on toistuvasti johtanut kestämättömiin kalastusmääriin. Tähän asti myös Suomen maa- ja metsätalousministeri on keskittynyt kestävän kalastuspolitiikan torppaamiseen EU:ssa.

Nyt komissio yrittää tehdä Euroopassa sen, mitä Yhdysvalloissa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa on pystytty tekemään. Kalastuskiintiöiden pohjaksi halutaan luonnontieteelliset arviot kalakantojen kooista. Kalojen heittäminen takaisin mereen halutaan kieltää. Kalastusalusten täydellinen ylimitoitus halutaan purkaa. Lisäksi käyttöön halutaan ottaa ostettavat ja myytävät kalastuskiintiöt.

Komission ehdotuksen suunta on oikea. Oikeastaan se on ainoa mahdollinen. Kalat eivät elä maiden aluevesien rajojen mukaan. Siksi kalakantojen pelastaminen on juuri niitä asioita, joissa tarvitsemme kansainvälistä säätelyä. Tavoitteet on asetettava yhteisesti, mutta toteutus on jätettävä paikallistasolle. Kiintiöiden perustaksi on saatava varovaisuusperiaate ja kalakantojen ekologinen kestävyys. Siksi Suomen on siirryttävä kalastuspolitiikan junttiosastosta kalojen kavereihin.

Tilanteessa, jossa kolme neljäsosaa kalakannoistamme on ylikalastettuja, meillä ei ole enää varaa mokata. Kuten kalastuskomissaari Damanaki totesi tämän päivän lehdistötilaisuudessa: "If we don't do this right, our children won't see fish on their plates. They will see them only in pictures."