Emma Karin blogi

En ole koskaan lukenut yhtään kasvatusopasta. En osaa nimetä yhtäkään kasvatusfilosofiaa. Haen usein lapseni viimeisenä tarhasta. Unohdin päiväkodin äitienpäiväkahvit. Tein jälleen töitä puolet viikonlopusta. Naureskelen usein ystävilleni huonon äitiyden olevan osa identiteettiäni. Ajatus siitä, että olisin erityisen hyvä äiti, ei istu.

Kun odotin lastani eksyin jotain tietoa etsiessäni vauva-foorumille, jonka jälkeenpäin olen oppinut tuntemaan nimellä äitien homma-foorum. Minulle oli järkytys törmätä siihen totalitaristiseen tuomitsemisen maailmaan, jota viestiketjuissa kirjoittavat äidit ylläpitivät. Milloin imettäjät haukkuivat imettämättömät, milloin toisinpäin. Kotiäidit solvasivat työssäkäyviä itsekkäiksi ja työssäkäyvät kotiäitejä säälittäviksi. Ja muistaakseni lapsen kasvisruokavaliota verrattiin lapsen pahoinpitelyyn. Jokaisella oli vain yksi totuus äitiydestä, perheestä ja lapsen kasvatuksesta.

Kun joku äiti ei tähän muottiin sopinut, tuomio oli armotonta: Huono äiti. Ja pahinta mitä nainen voi olla, on huono äiti. Hirveimmältä tuntui ajatus siitä, että minä tulisin olemaan osa tätä porukkaa. Tämän peittelemättömän yhteiskunnan kontrollin kohteeksi joutuminen tulee monelle lapsen saaneelle täytenä yllätyksenä. Yhtäkkiä bussissa istuva vanhuksella on oikeus kommentoida äitiyttäsi, koska lapsesi itkee. Jostain syystä saat tarjoilijalta pahan katseen tilatessasi lasin punaviiniä. Ja jokaisella on oikeus paheksua jokapäiväisiä päätöksiäsi, koska toisin kuin sinä, he toimivat lapsesi parhaaksi.

Viimeinen naurettavuus äitien kyttäämisessä oli uutinen Vauvakinojen kieltämisestä. Yleisövihjeen seurauksena elokuvia valvovat viranomaiset halusivat kieltää K7- elokuvat sylivauvojen kanssa elokuvissa käyviltä äideiltä. Yhtäkkiä äitien elokuvissa käyminen olikin jotain paheksuttavaan ja viranomaisten oli suojeltava vauvoja. Äitien on parempi jäädä kotiin, onhan se lapsen parhaaksi.

Jyväskylän yliopistossa aiheesta väitöskirjaa valmisteleva tutkijatohtori Eija Sevonin mukaan lapsikeskeinen äitiyden ihannekuva kiristää keskustelua ja aiheuttaa äideille turhaa ahdistusta. Ihmiset puhuvat siitä, mitä on hyvä vanhemmuus parhaimmillaan, kun pitäisi puhua siitä, mikä on riittävää. Ohjeena Sevon kehottaa naisia pitämään omasta identiteetistään kiinni. Äitiys on elämän yksi rooli, mutta ei se ainoa. Ja tässä tietenkin auttaa se, jos pystyy ympäröimään itsensä ihmisillä, jotka tuomitsemisen sijaan tukevat.

Oma äitini on aina pitänyt savitöiden tekemistä siivoamista tärkeämpänä ja hänestä einesruuat olivat yksinhuoltajaperheiden onnen perusta. Äiti oli usein väsynyt ja moni asia meni perheessämme oli vähän sinnepäin. Mutta silti hän oli minusta paras mahdollinen äiti, jonka rakkautta en ole kertaakaan kyseenalaistanut. Olimme tarpeeksi hyviä ja se riittää.

Hyvää äitienpäivää kaikille tarpeeksi hyville äideille. Te olette parempia kuin luulettekaan!

Tänään julkaistussa Onnellisuustalous-artikkelikokoelmassa etsimme uusia tapoja mitata politiikan onnistumista ja yhteiskunnan hyvinvointia. Tällä hetkellä poliittista keskustelua dominoi yksi mittari, bruttokansantuote.

BKT:ta ei koskaan suunniteltu hyvinvoinnin mittariksi. Se ei kuvaa ihmisten hyvinvointia, vaan yhteiskunnan tuotannon suuruutta. Politiikalla on tavoiteltava yhteiskuntaa, jossa ihmiset ovat onnellisempia ja jossa hyvinvointia tavoitellaan ilman, että tuhoamme tulevien sukupolvien elämän edellytykset. On mitattava sitä, mitä haluamme maksimoida.

Kun verrataan maailman 20 rikkaimman maan hyvinvointia keskenään, huomataan, että tulonjaon tasaisuus kertoo yhteiskunnan hyvinvoinnista huomattavasti enemmän kuin maan varallisuus. Taloudellinen tasa-arvo vaikuttaa myönteisesti ihmisten onnellisuuteen, terveyteen, eliniänodotteeseen ja ihmisten väliseen luottamukseen. Sen sijaan isot erot rikkaiden ja köyhien välillä lisäävät yhteiskunnassa ilmeneviä ongelmia kuten rikollisuutta, päihteiden käyttöä ja mielenterveysongelmia.

Tarvitsemme siis uusia ja parempia politiikan mittareita. EU:n tasolla keskustelua uusista mittareista on käyty jo pitkään. Onnellisuustalous-julkaisussa nostetaan esille erittyisesti Genuine Progress Indexiä (GPI) eli Aidon kehityksen indeksi.

GPI:n perustana ovat tulonjaolla painotetut yksityiset kulutusmenot, joita korjataan erilaisilla hyvinvointiin vaikuttavilla tekijöillä. Mittarina GPI lähtee siis siitä, että taloudellisesti tasa-arvoinen yhteiskunta on parempi ja onnellisempi paikka elää kuin taloudellisesti epätasa-arvoinen yhteiskunta. Taloudellisen tasa-arvon lisäksi GPI huomioi mm. koulutuksen, kotitaloustyön, vapaaehtoistyön, rikollisuuden, vapaa-ajan määrän ja ympäristön tuhoutumisen.

Mitä GPI sitten kertoo Suomesta? 1990-luvun alun laman jälkeen Suomessa on eletty nopean talouskasvun aikaa. GPI:n mukaan etenkin tuloerojen kasvu on 1980-luvun puolivälistä lähtien jatkuvasti heikentänyt asukasta kohden laskettua Aidon kehityksen indeksiä. Meillä ei mene kasvusta huolimatta paremmin vaan huonommin.

Tasa-arvoiset yhteiskunnat siis pärjäävät paremmin ja niissä ihmiset ovat onnellisempia. Mikäli haluamme edistää onnellisuutta Suomessa, paras keino on lisätä ihmisten välistä taloudellista tasa-arvoa.

Politiikan onnistumista mitataan väärin

Olemme oppineet, että korkeimman totuuden yhteiskunnan hyvinvoinnista kertoo bruttokansantuote (BKT). Seuraamme orjallisesti BKT-käyrän nousuja ja laskuja. Kun se kasvaa yli kolme prosenttia vuodessa, on valtakunnassa kaikki hyvin. Jos jäädään alle kolmen prosentin, yhteiskunta voi pahoin.

Tosiasiassa bruttokansantuottetta ei koskaan kehitetty hyvinvoinnin mittariksi. Se ei siis mittaa ihmisten hyvinvointia tai elintasoa, vaan yhteiskunnan tavara- ja palvelutuotannon laajuutta. Alun perin BKT suunniteltiin talouspolitiikan seurantavälineeksi. Nyt seurantaväline ohjaa politiikkaa.

BKT ei mittaa kuinka terveitä olemme, se ei kerro kuinka pitkään elämme tai kuinka hyvässä kunnossa ympäristömme on. BKT keskityy kuvaamaan kuinka paljon tavaraa yhteiskuntamme tuottaa, ei sitä kuinka onnellisia ihmiset ovat. Tästä seuraa, että talouden tavaratuotannon merkitys korostuu suhteettomasti. Vanha totuus on, että sitä saa, mitä mittaa.

Koska elämänlaatuun keskeisesti vaikuttavat asiat jäävät BKT:ssa huomiotta, siihen perustuvat päätökset johtavat helposti harhaan. Taloustieteen Nobel -palkinnon voittanut Joseph Stiglitz totesi BKT:n olevan ”vanhentunut mittari, jonka käyttö johtaa huonoihin päätöksiin”.

Kun ihmisiltä kysytään, mitä he yhteiskunnassa arvostavat, ei BKT:ta näy kärkisijoilla. Meidän pitäisikin keskittyä mittamaan ja maksimoimaan niitä asioita, joita ihmiset haluavat politiikalta. Tavaran tuotannon sijaan meidän pitäisi mitata ja maksimoida ihmisten onnellisuuta.

Tarvitsemme parempaa politiikan tulosten mittaamista ja uusia mittareita. Jos haluamme kasvattaa ihmisten onnellisuutta ja hyvinvointia, lisätä yhteiskunnan yhdenvertaisuutta ja parantaa ympäristön tila, nämä ovat asioita, joita tulisi painottaa.

Useita eri yhteiskunnan kehitystä mittaavia menetelmiä on jo kehitetty. Tällaisia seurantavälineitä ovat mm. kestävän taloudellisen hyvinvoinnin indeksi (ISEW), aidon kehityksen mittari (GPI), inhimillisen kehityksen indeksi (HDI) ja onnellisen elämän odotusarvo (HLE).

Näitä vaihtoehtoisia kehityksenindikaattoreita käytettäessä meille paljastuu, ettei yhteiskunnan ja ihmisten hyvinvointi olekaan kasvanut olettamallamme tavalla. Muutamaa notkahdusta lukuunottamatta BKT on sodan jälkeen kasvanut jatkuvasti. Ihmisten onnellisuus ei kuitenkaan ole lisääntynyt enää vuosiin. Kun ympäristökuormituksen lisääntyminen ja tuloerojen kasvaminen otetaan huomioon, ei lopputulos ole kovin mairitteleva.

Monien muiden maiden tavoin myös Suomessa on tiedostettu BKT:n heikkoudet. Harva enää väittää yhteiskunnan hyvinvoinnin riippuvan vain tuotannon suuruudesta. Meidän on alettava mittaamaan sitä, mitä oikeasti haluamme politiikalla parantaa.

(Alunperin teksti on julkaistu Helsingin Vihreiden nettisivuilla)