Birdlandin tilalle Manskulle avataan huomenna Velvet. Tässä muutamia kuvia tulevasta paikasta!
Alakerrassa on piano, ja avajaisiin tulee pianisti toivottamaan vieraat tervetulleeksi "Draaman ensimmäiseen näytökseen".
Maalaus on Velvetin katosta, samantyylistä taidetta on luvassa enemmänkin.
Sedun Studio51:seen teettämä kultainen peilipallo on löytänyt kodin Velvetistä.
Vip-tilassa, kuten muuallakin ravintolassa, suositaan leopardikuosia.
Miltäs näyttää?
Tullista kuuluu kummia. Maaliskuusta alkaen tulli alkaa rokottaa nettishoppailijoita entistä kovemmalla kädellä; arvonlisäveron tulliraja puolittuu kympistä vitoseen. Tavallisen halpaa kiinaromua kahmivan ihmisen osalta tämä merkitsee sitä, ettei EU:n ulkopuolelta enää ostella yli 22 eurolla asioimatta tullin kanssa. Toisaalta myös positiivisia uutisia oli liikkeellä; jatkossa kamansa voi tullata netissä. Ei enää 300 kilometrin ajomatkoja tai 20 euroa Postille moisesta uroteosta.
Motiivi ALV-rajan muuttamisen taustalla lienee selvä; ohjata entistä useampi shoppailemaan kotimaan kaupoissa. Perinteisissä pelikaupoissa on näyttänyt hiljaiselta jo hetken, kun 69,90 euroa hyllyssä maksavan pelin saa eteisen lattialle parissa päivässä veroparatiiseista (Jersey-saaret, Ahvenanmaa...) 40 eurolla. Olen itsekin tehnyt kaupoista jonkinlaisia showroomeja, joissa käyn hipelöimässä tuotteita ja sovittamassa kenkiä - jonka jälkeen tilaan ne netistä halvemmalla. Ja kyllä, tunnen suuria omatunnontuskia myyjien hyöriessä ympärilläni. Ihan kuin otsassa lukisi punaisella tussilla, etten osta mitään, vaan harrastan laillista veronkiertoa kotonani.
Murobbs:ssä uhottiin, että jatkossa sitten waretetaan ne pelit ja leffat, jotka ennen ostettiin saarilta. Pelejä ja leffoja diilaavat yritykset (esim. Verkkokauppa.com ja CDON) ovat kertoneet uudistuksen olevan halpiksen loppu. Niitä ei voi myydä alle 22 eurolla postikuluineen, siinä missä suosittu DealExtreme-krääsäkauppa tuskin kokee kovia tappioita myydessään parin euron kiinasälää. Joku oli huolestunut tullin työntekijöiden mielenterveydestä työtaakan lisääntyessä jokaisen pikkupaketin tutkimisen takia. Suosittelen kiusanhenkiä tilaamaan etenkin kenkiä, joissa on eri ALV:t mm. remmillisille ja vedenpitäville kengeille.
Olen itse työllistänyt tullia ja tilaillut melko reippaasti turhaa roinaa Aasiasta. Ruostumattomasta teräksestä valmistetut syömäpuikot olivat liukkaat ja ikävän kolisevat. Kolmen euron "feikki"-Sennheiserit napsahtivat nätisti kahteen osaan parin käytön jälkeen. Tunnen jotain outoa syyllisyyttä, vaikken ole koskaan ollut mikään ekologisuuden perikuva, vaan ihminen joka heittää lasipurkit vahingossa paperinkeräykseen ja haaveilee puolen kilon pihveistä. Havahduttaakohan kliiniseltä vaikuttava ALV-rajan muutos muutkin miettimään nettishoppailuaan? Maaliskuu näyttää, tilaanko 50 eurolla muovisia onnenpapuja vai en.
Kuulin eilen, että Helsingin Onnela palaa juurilleen tämän kuun lopussa.
”Juurilleen palaamisesta” voi päätellä paikan; tila, jossa on nykyään Huuma. Tiloihin aiotaan tehdä pieniä muutoksia, mutta niiden laadusta ja laajuudesta ei ole vielä tarkkaa tietoa. Myös vieressä oleva Bar Kamikaze kokee joitain uudistuksia, paljon kyselty karaoke saattaa muun muassa olla tekemässä paluuta. ;)
Sunnelaa (Onnelan sunnuntai) ei kuitenkaan, ainakaan näillä näkymin, olla palauttamassa, sillä SK:n sunnuntaibileet vietetään nykyään Tigerissa.
Kuinka moni rakastaa shoppailua? Minä en voisi kuvitellakaan, että en pääsisi ihaniin kauppoihin ihastelemaan kenkiä, vaatteita ja laukkuja. Apu huonoon mieleen löytyy minulle nykyään Guessin liikkeestä. Olen ihastunut totaalisesti heidän laukkuihinsa, koruihin ja kaikkeen mahdolliseen. Ostin juuri upeat farkut ja tunsin itseni täydelliseksi nuo farkut jalassa. Kuinka paljon mieleen voi vaikuttaa se vaatekappale, mitä pidät juuri yllä, ja ylipäänsä kaikki materiaali ja asusteet.
Kun olet kotona oloasussa ja allapäin, niin mitä tapahtuukaan kun puet yllesi lempifarkut, upean topin tai vaikka sen lempimekon. Sitten vielä vähän meikkiä ja upea laukku. Minä ainakin tunnen oloni hetkessä upeammaksi ja mieli muuttuu iloiseksi. Sama asiahan pätee mielestäni myös juhlafiilikseen. Jos olen istumassa iltaa hyvien ystävien luona tai kotona verkkareissa voi menofiilis jopa yllättäen lopahtaa. Meno on huipussaan juuri silloin, kun olet tip top ja tunnet olosi kauniiksi ja ilta voi alkaa. Juhlafiilis on valmis.
No entäs se shoppailu.
Siinä vaiheessa kun ostat itsellesi uusia vaatteita ja puet ne ekaa kertaa yllesi tunnet olevasi prinsessa ja kaunein. Shoppailu on mielestäni yksi terapiamuoto, ja se että ilahdutat itseäsi ostamalla jotain miellytävää itsellesi saa olon hetkessä tuntumaan loistavalta. Minä shoppailen aina yksin ja itse itseni kanssa ja se on parasta mielestäni. Kierrän lempikaupat läpikotaisin ja ostan kaiken mitä haluan. Siinä välissä on ihana käydä syömässä ja vaikka yhdellä drinkillä ja rentoutua. Shoppailureissun jälkeen olo on ihana ja iloisena aina soittelen kaikille ystävilleni. Ja kumma kyllä silloin tulee aina sellainen fiilis että olisi ihana lähteä tyttökavereiden kanssa ulos juhlimaan. En vielä tarkkaan tiedä miten tuo tunne tuleekin aina juuri shoppailun jälkeen, mutta silloin kun on lähtenyt ulos illalla vielä, niin ilta on ollut kaikinpuolin loistava. Paitsi jos ostamasi vaate, koru häviää. Kovasti jäin tämän viikonlopun jälkeen kaipaamaan guessin upouutta rannekoruani. Se on nyt löytänyt uuden paikan, omistajan :( Shoppailu on vähintään yhtä hyvää kun suklaa ja seksi.
Ravintoloista sen on tehnyt muun muassa Hel Yes! Helsingissä ja Lontoossa. Chez Dominiquessa on ollut sellainen baari. Vinyl teki sen viime vuoden syys-lokakuussa, ja viimeisimpänä sen teki Bar Partybox viime perjantaina vanhoissa tiloissaan, nykyisessä Bar Kamikazeessa.
Pop up-ravintoloiden ja -baarien ideana on ilmestyä lyhyeksi aikaa johonkin mielenkiintoiseen paikkaan. Pop upit voivat olla myös jo kuopattujen paikkojen fiilistelyä, kuten Vinylin ja Partyboxin tapauksissa. Niin maailmalla kuin Suomessakin pop up-baareihin ja – ravintoloihin yhdistetään taide ja/tai design. Chez Dominiquen baarin ilmeen luonnissa mukana oli muun muassa Tiia Vanhatapio.
Hel Yes! keräsi syksyn London Design Festivaleilla huomiota, ja nyt tammikuussa ravintola avataan Kalasatamassa sijaitsevaan teollisuushalliin. Kuurnan ja Atelje Finnen ravintoloitsijat Antto Melasniemi ja Heikki Purhonen vastaavat ruoasta. Ravintola on pystyssä 22.1.-5.2. välisen ajan, mutta tarjolla on enää peruutuspaikkoja. Pop up ei siis ole vielä menettänyt suosiotaan.
No kyseessähän on tietenkin Vares. Olin otettu kun postiluukusta yllättäen tipahti kivannäköinen kirje joka herätti mielenkiinnon. No sieltähän tuli kirje suoraan itse Markus Seliniltä ja Solar Films:ilta jossa pyydettiin saapumaan turkuhalliin 3.1.2011. Kutsu oli avecillinen, ja kutsun saatuani päätin että menen tietenkin katsomaan kutsuvierasennakkonäytökseen tuon ystäväni kanssa. Matka Turkuun autolla oli yhtä painajaista ja turkuhallista ei ollut tietoakaan. Jo Helsingissä juutuimme heti kättelyssä kiireellä aikataululla ruuhkaan. Turusta ajattelimme tietenkin löytävämme helposti tuon turkuhallin, ja soitimme jopa ystävälleni kysyäksemme neuvoa. Turhaan!
Etsimme paikkaa ja kysyimme neuvoa kymmeniltä ihmisiltä joista jokainen neuvoi eri suuntaan. Katastrofi oli syntynyt. Löysimme vihdoin tien joka johti turkuhallin. Tuolla kyseisellä tiellä jono oli kaksi kilometriä! No reilussa tunnissa selvisimme paikalle jolloin leffan olisi pitänyt alkaa jo puoli tuntia sitten. Ruuhkasta tietoisena sitä oli onneksi siirretty. Saadessani kutsun en tosiaan osannut arvata, että paikalle oli kutsuttu yli 3 000 ihmistä. Luulin tapaavani paikalla tuttuja ja mediaa, mutta toisin kävi. Valmistauduimme tapahtumaan tuntikausia, emme nähneet ketään, saimme huonot paikat ja hermot olivat palaneet jo matkalla loppuun. Ei ihan tavanomainen reissu.
Yleensä näytökset järjestetään hiukan pienempimuotoisina. Paikanpäällä on tarjoilua ja kaikilla on mukavaa. Tämä oli kuitenkin todella suuri tilaisuus ja kutsuvieraaksi tunsi itsensä sen perusteella että sai nähdä sentään elokuvan aiemmin kuin muut. Itse elokuvasta voin sanoa että tämä kerta Vareksen toteutuksessa oli todella persoonallinen ja omaperäinen ja juoni ei ollut yhtenäinen vaan ratkaisu selvisi lopussa, mutta ehkä jotain paloja jäi puuttumaan. Elokuvassa oli paljon synkkyyttä, pimeää ja karua, eikä tällä kertaa niin paljon huumoria mukana. Arvostan silti suomalaisia elokuvia, olemmehan sentään Suomessa joten pakkohan tuo on teidänkin katsoa!
Jatkot Apollossa olisivat olleet vain toiveunta, sillä kun kaikki 3000 kutsuvierasta haluaa päästä samaan aikaan sisään voit kuvitella mitä siitä syntyy. Luovutimme ajoissa ja käännyimme autolle päin ja päätimme että juhlamme ovat ohi. Ajomatkalla kotiin selvisimme lumipyryssä ja pimeässä yhdellä "läheltä piti, meinasimme kuolla tilanteella". No mutta kaikin puolin reissu oli hauska kokemus ja seura oli hyvää. Kutsut on aina kivoja ja kivahan se on niitä saada ja käydä katsomassa ennakkoon elokuvia tai mitä vain. Nyt pystyin jakamaan kokemuksen kanssanne ja tottakai suosittelen että katso, koe ja näe itse tuo elokuva paremmalla tuurilla kun meillä oli.
Keräännyimme yksi kerta urban explorationia, eli hölmösti suomennettuna vaikka urbaania löytöretkeilyä, harrastavien tapausten kanssa keskustelemaan retkiemme löydöistä. Oma suosikkini on tamperelaisen tulitikkutehtaan Jeesus-taulu. Eräs paljasti keräilevänsä pornolehtiä - ja jokainen tunnusti löytäneensä ainakin kerran käpryilevän lehden reissuiltaan. Myöhemmin työpaikan taukohuoneeseen ilmestyi Jallu, joka johti keskusteluun lapsuuden pornolehtilöydöistä. Metsään haudattu, puhkirunkattu Jallu on jäänyt kaikkien lasten mieleen.
Pornolehdissä on jotain sympaattista, jotain viattomuuden ajoista kertovaa maalaisromantiikkaa. Kunhan ei liian graafisesti saa mieleensä kuvaa kännisestä Reiskasta kuusen alla. Mutta ajatuksena pornolehti on mukava verrattuna nykypornoformaattiin eli striimattuihin nettipätkiin. Paperissa on fiilistä. Ja vaikka olenkin sanonut, etten rakasta digipaperin kahinaa, pidän päätöstä alkaa julkaista Jallua ja kumppaneita netissä ilmaiseksi vuoden kulttuuritekona - ja nyt on vasta tammikuun alku!
Jallua, Kallea, Rattoa ja ehkä Hustleriakin nettiin ajava firma uskoo lukijamäärän lähtevän huimaan nousuun. Jallun levikki (varmasti aika lähellä lukijamäärää!) on ollut seitsemän vuotta 20 000, digilehden uskotaan houkuttelevan 250 000 erotiikanhimoista. Digipaperin kahinan on muuten tehnyt joku jenkki. Ihan mahdollinen määrä. Paljon on meitä, jotka olemme jo yrittäneet etsiä pdf-Jalluja, ihan niiden tarinoiden ja kontaktipalstan vuoksi.
Kuka sitten maksaa meidän striimipornoon kyllästyneen ikäluokan Jallut ja Lollot? Ne tyypit, jotka olisivat runkanneet kuusen alla 1980-luvulla, ja jotka nyt soittelevat Marjatan maksullisille linjoille tai tuijottavat web-kameran neitosia. Julkinen kiitos heille! Kaikki pornonkuluttajat saavat kiitosta muustakin; vaatimattomasti Internetin kehityksestä. Kuvanlaatu saataisi vieläkin olla pikselipuutarhoja ja videot lumisadetta, ellei olisi tarvetta tarkalle materiaalille. Ja miksi minäkin surffaan nyt sadalla megalla?
Kauas on tarvottu niistä ajoista, kun Lenna, vuoden 1972 Playboy-lehdestä cropattu neidon pää, oli netin pornotarjonta ja kuusien alla kävi vilske. Vielä kun saisi ne vintage-lehdet nettiin. Nyt kun on meneillään sellainen takaisin luontoon -ihannointi maatilatoreineen ja mummojen neulomine lapasineen. Puskia kansalle! Ehkä näen ensimmäisen pornolehden kaupan kassahihnallakin.
Otsikon kysymys ei tällä kertaa koske eturyhmien pyrkimyksiä vaikuttaa poliitikkoihin ja päättäjiin, vaan baarikäyttäytymistä.
Kävin viikolla haastattelemassa Kallesta eläkkeelle jäänyttä Antti-pokea (kts. postaukseni Viimeinen mohikaani), joka mainitsi kuinka nuoret aikuiset lobbaavat itseään nykyään pokeille saadakseen nopeammin kanta-asiakasetuja. Lobbaamisella tarkoitetaan tässä tapauksessa sitä, että jäädään jutustelemaan poken kanssa, jolloin naama jää paremmin muistiin. Ja positiivisen vaikutelman luomiseen ei välttämättä tarvita setelin sujauttamista.
Itse asiassa setelin sujauttamisella ei välttämättä aina päästä puusta pitkälle. Viime kuussa pääsin seuraamaan sivusta erästä tilannetta, jossa kaksi nuorta miestä koetti päästä baariin, jossa illan ikäraja oli pikkuisen enemmän kuin toisella kavereista oli ikää. Toinen kaivoi taskustaan viidenkymmenen euron setelin ja yritti päästä yhteisymmärrykseen. Ei onnistunut. Lopulta, hyvien perustelujen ansiosta poke jousti, ja pojat pääsivät juhlimaan ystävänsä syntymäpäivää.
Lobbaamista on tullut itse harrastettua lähinnä puolivahingossa. Joskus kuvausiltoina on ollut hiljaisia hetkiä, ja olen päätynyt jutustelemaan ovimiehen kanssa.
Onko lobbaaminen sitten hyvä juttu? Tavallaan. Tuleehan siinä baarin ahkerin kävijäkunta henkilökunnalle tutuksi, ja uskoakseni se vähentää hankalia tilanteita, koska harvemmin kai kukaan alkaa tutulle rähisemään. Mitä mieltä olette?
Tämä tuntuu olevan monen meidän motto etenkin uutena vuotena.Uutena vuotena vedetään pää täyteen ja oksenneetaan sitten kuluneen vuoden paska ulos loppuillasta, eikö näin?
Ei ihan kuitenkaan näin minun kohdallani vaikka kömmähdyksiä on sattunut. Mutta eikö uuden vuoden juhla ole sitä, että jokainen omalla tavallaan päästää haikeat ja hyvät muistot menneestä vuodesta ammuttuna taivaalle ja valmistautuvat uusiin koitoksiin. Monelle se tapa on tämä "oksennusmetodi" , ja "en muista mitään eilisestä tyyli".
Tänä vuonna haaveissa olisi kuitenkin, ei mikään viinan huuruinen Uv vaan päästään sisältäni monia asia haihtumaan ilmaan ja luon helpotusta tulevia, rankkojakin koitoksia varten. Uuden vuoden bileet pitää olla täynnä loistoa, toivoa uudesta ja paremmasta, onnesta!
Minä vietän uvni helsingissä ja skumpan kanssa, juhlin rakkaan kämppikseni kanssa joka on osoittautunut todella kultaiseksi, ja pistäydymme erään bbläisen järjestämissä juhlissa. Baariin ei ole kiire mutta aamubileet kyllä kutsuu houkuttelevasti.
Minun uuden vuoden lupaukseni on saada kaunis naisellinen, sikspäkillä(LUE:naisen sixpäk) varustettu pyykkilautavatsa, sillä himoan käyttää napapaitoja.
Sellainen kesäksi olisi mahtijuttu.
Toinen lupaus on yrittää enemmän kaiken suhteen. Ei saa luovuttaa ja aktiivisuutta pitää lisätä.
Näistä on hyvä aloittaa ja toivottelen oikein hyvää ja ihanaa uutta vuotta teille kaikille ja kiitos blogini seuraamisesta :)
Kaikki tietää Antin ja Antti tietää kaikki. Tai jos joku ei vielä tiedä, kuka Antti on, niin kohta tietää.
Vuodesta 1979 alkaen Antti on huolehtinut Kallen (Kaarle XII, Helsingin yön ”torstai”) ovella, että asiat sujuu niin kuin pitää. Herrasmiespokejen klaaniin kuuluva mies hoitaa asiat puhumalla, ei voimankäytöllä.
Huomenna torstaina on Antin viimeinen ilta Kallessa, ja sitten yön legenda jää eläkkeelle. Kallen poket tunnetaan uskomattomasta kasvomuistista, ja
Antti onkin ollut luomassa 80-luvulla kantisjärjestelmää ravintolaan. Ennen vanhaan ei ollut korttijärjestelmiä, eikä vip- tai vipvip-jonoista ollut tietoakaan. Kallen kantisjono oli alussa erikoisuus Helsingin yössä.
Nyt vanhan liiton poke lopettaa kuitenkin hommansa. Huomenna kaikki siis Kalleen, kun ”viimeinen mohikaani” on vielä töissä!
