Epätodellista

Viikonloppuna kuului huhuja tämän viikon intiaanikesäilmiöstä... nyt on olo kuin tikkarinsa menettäneellä lapsella. Hrrr kylmiä aamuja ja viileitä iltoja. Illat menevät tykkänään sisäpuuhissa, sillä ei niin paljoa vetimiä viitsi niskaansa kiskoakaan että tarkenisi - väsy vielä lisää palelemista.

Sisälläkin tuntuu kolealta. Matot rävähtivät lattialle viikonlopuksi ja ylimääräiset venttiilit saivat sisäpuoliset eristeensä. Kynttilöitä on palanut jo useana iltana ja untuvapeitto löytänee tiensä petiin täksi yöksi. Saliaamuina on tarpeen sytyttää ulkovalot, sillä pimeys on kaikkinielevä...

Mutta, viikonloppu oli kuitenkin harvinaisen lepuuttava. Yönukkutunteja tuli enemmän kuin aikoihin, samoin päikkärihetkiä. Ulkoiltua tuli läheisillä koskilla ja kamera sai evästä parin tunnin reissulla. Habitare jäi menosuunnitelmissa kirkkaasti tämän koskireissun varjoon...

On se sitten mukavaa kun on ystäviä. Ei niitä useita ole, vaan ne muutamat ovatkin painonsa kultaa arvoisia. Menneen viikonlopun ja alkuviikon aikana saatu empatia ja sparraus ovat olleet ensiarvoisen merkityksellisiä. Sivumennen, tänä kesänä on ollut tarpeen määritellä ystävyyden mitta, tai oikeammin, kuka mitäkin on ja kenelle.

Ystävyysmittarini on laajahko. Vieraanoloisen tuttavuuden jälkeen ystävyys etenee ja syvenee - jos syvenee. Ystävyyden syvyys määrittää käyttäytymismallin. Mitä tärkeämmästä ja läheisemmästä ystävyydestä on kysymys, sen lämpimämpi käyttäytyminen. Olematta kuitenkaan muuta kuin ystävyyttä.

Ystävyyttä seuraava vaihe on luku sinänsä, ja siihen tarvitaan koko lailla paljon, ennen kuin pyöränkulun voi kääntää sille uralle...

NIin vain hulahti tämäkin ensimmäinen vapaapäivä. Aamuherätyksestä 20 minuutin jälkeen tajusin ajatelleeni ja pyöritelleeni päässä vain työasioita. Pelästytti oikein. Rivakka nousu kahvinkeittoon karisti moiset ajatukset päästä.

Puolilta päivin muistin jonkin hämärästi kuulemani tapahtuman lauantaille. Pienen tovin jälkeen muistin, ja pakkasin reppuuni kameran ja muuta tarpeellista sekä lähdin kohti Tuusulaa. Siellä kun olivat paikalliset, käsiteolliset elomarkkinat. Pitkällisen haahuilun jälkeen osasin perille.

Paluumatkalla pysähdyin joen varteen ihailemaan alkavaa syksyä. No, auto tosin jäi kauas, kun itse rönysin jyrkän penkereen alas, kamera kaulalla kiikkuen. Oli niin tukkoinen ranta, ettei siellä päässyt etenemään. Oli tyydyttävä muutamaan kuvaan...

Saunominen kruunasi tämänkin lauantain.

... kyläyhdistyksen kokous... Kyläpäivien suunnittelun jatkamista ja monta nakkia paukahti ensi-istumalla! Viikonloppu aikaa tehdä luonnoksia ja suunnitelmia mediaan sekä kylän raitille. Puffetin pitoa ja valokuvaamista... siinähän sitä, ekakertalaiselle.

Lisäksi alustettiin kotisivujen ylläpitoon menoani yms. eli kohta saan käyttikset. Hieno juttu! Uuden ohjelman opettelu edessä, sillä tämä näyttäisi olevan jälleenkerran uusi... Vaikutti kuitenkin aika yksinkertaiselta, joten ehkä tämä tästä.

Pikkuhiljaa tässä soluttautuu kylän elämään, siltä se pahasti näyttää :) Enpä juuri vastustele, sillä omalta paikalta kylä tuntui heti tänne tultua. Joskus tosin tuntuu, että tähänkö sitä jämähti paikoilleen... Entinen levoton minä siellä kuiskuttelee pahojaan...

Mielenkiintoinen sää tänään; on kuin ei pilventakainen tiedä antaisiko aurinkoa tai sadetta, ja siksi saadaan vuoroon molempia. On vain armottoman kylmän näköistä, ettei tullut jätettyä ulko-oveakaan auki kuten tähän mennessä aina töistä palattua.

Pikapuoliin on levitettävä matot lattialle, luulen. Villasukat jo ovatkin jaloissa... Niin, ja untuvapeitto haettava kesäsäilöstä... ja vaatteet lajiteltava. Paljon erinäköistä, tähän vuodenaikaan kuuluvaa puuhastelua. Samat puuhat kuin huhtikuulla, toisin päin vain. Olisipa tosi ankeaa, jos olisi koko ajan vain päälle 20 astetta eikä tarvitsisi miettiä pistääkö pitkät vai pätkät.

Aamuviideltä on kyllä niin kylmä, ettei pitkien päälle kiskomisesta ole epäilystäkään. Kerrospukeutuminen on valttia, sillä töistä palattua autossa on usein niin helle, että takapenkin karkkilaatikon sisältö on jo miljoonaan kertaan sulanut yhdeksi isoksi levyksi...

... on niin pyhäinen olo. Suht' varhaisesta heräämisestä (kasilta) huolimatta on levännyt olo, jopa niin että menossa on päivän toiset kahvit. Aamusta on ehtinyt käydä omenatarhassa ottamassa muutamat kuvat ja päivitettyä muita sivustoja. Odottelen tässä, josko viitseliäisyys riittäisi kuvausreviirin laajentamiseen ja liikkeelle lähtöön. Valaistus ainakin olisi mielenkiintoinen, sillä se vaihtuu sekunnin välein.

Aamulehteä noutaessani tajusin, että läheisessä isossa ladontapaisessa taidetaan kuivata viljaa. Käväisin pikaisesti kurkkaamassa ovelta, mutta en tohtinut mennä edemmäs. Jospa tilallinen osuisi kohdalle ja antaisi luvan kurkata hommaa vähän tarkemmin.

Kaija Koo soi radiossa, ja miten ollakaan, sanoitus meni ensi kertaa tajuntaan ja osui sekä upposi. http://www.youtube.com/watch?v=SNFZao0W4N8

... ja kyllä sitä odotettiinkin ihan kuin nuorena ikään. Paluu teiniksi? Viikko meni enemmän ja vähemmän sumussa. No, poikkeuksena aikaisempiin työviikkoihin tästä jäi jotain käteenkin: suunnittelemani ja toteuttamani lomake hyväksyttiin ja otettiin käyttöön. Kuulostaa aika vaatimattomalta ilon aiheelta, mutta juuri poikkeuksellisuutensa vuoksi on hieno juttu.

Mitä viikonloppuna? Laiska töitään luettelisi, kuten vanha kansa sanoisi. Monenlaista pientä kivaa tietysti. Lauantain latotanssit jäävät kyllä menemättä, sillä hyvistä aikeista huolimatta tanssikaveri jäi kuluneen kesän aikana löytymättä. Jospa ensi talven aikana tapahtuisi jotain ja sitä pääsisi tansseihinkin, tanssijalkaa kutkuttaa.

Jospa nyt kuitenkin irroittelisi viikonlopun kunniaksi, ja korkkaisi vaikka Lidlin ykkösoluen...

Tämäkin aika olisi ollut hyvä käyttää torkkumiseen. Töistä palattua sitä yritinkin, mutta ylikierrokset estivät nukahtamisen. Ylikierrokset taasen sen vuoksi, että harmaita aivosoluja 8h venytettyä ne eivät aivan heti supistu normikokoonsa vaan sinkoilevat sinne tänne.

Tänään soivat jo korvat so. kimoilivat vähästäkin äänestä tai hälinästä. Ensimmäinen huolestuttava burnoutin enne. Toinen enne tuntuu naamassa: on kuin silmät olisivat jossain massojen alla; naama tuntuu muka turvonneelta... eihän se sitä ole, kunhan kuvittelen. Väsyä se vain...

Olisi ikävä liittyä jo brakanneiden työkavereiden seuraan. Mielenkiintoista sinänsä, ettei selkeästi nähtäviä oireita tai lähinnä niitä aiheuttavia olosuhteita ole mahdollista korjata, ainakaan itse. Mitä on pääteltävissä siitä, että esinaisemme osasi ennen jollain tavoin loiventaa tilannetta, nyt ei apuja siltäkään suunnalta? Odotan, milloin romahdus vie jalat alta...

... nimittäin työpaikan suhteen. Eilen pudotettiin se viimeinen pommi, joka katkaisi tämän kamelin selän. Hämmästyin huomatessani, että tämä päivä sujui lähes hilpeissä merkeissä; olo oli niin tyyni kuin ei pitkiin aikoihin. Tarkastellessani tätä outoa tilaa tajusin, että ei se muusta voi olla aiheutunut kuin että sain tavallaan luvan edes yrittää vaihtaa työpaikkaa.

Hakuja olen tehnyt koko tämän vuoden ajan, ja hakemuksiakin lähettänyt sitä mukaa kuin sopivia paikkoja on tullut tyrkylle. Yksi tylytys on tullut, muut ovat olleet mykkiä.

Tästä eteenpäin ei tarvitse kuitenkaan enää potea syyllisyyttä siitä, että huolimatta hienosta työpaikasta tässä muka oltaisiin kiittämättömiä tai omasta parhaastaan tietämättömiä... Tulta päin, ja uutta kehiin!

... niin ulkoilmassa kuin pään sisällä. Mieliala on apeahko, johtuen osin unen puutteesta, osin päässä käyvästä härdellistä. Liikenteen ohjaajaa sinne tarvittaisiin :) "Palvelukseen haetaan pääliikenteen ohjaajaa". Ai niin, siitä tuli mieleen, että on tsekattava jälleen työvoimatoimiston tarjonta...

Tahtoisi jotain omaa tekemistä; jotain joka tuntuisi työnä omalle eikä muille omaisuuden kartuttamiselta. Toistaiseksi ei ainakaan mollissa ole ollut moisia paikkoja tarjolla, joten olisi ehkä löydettävä jokin muu saitti tai keino haaveensa toteuttamisen mahdollistamiseksi?

Tahtoisi myös irroittautua ihan kaikesta ja aloittaa ilman vanhaa peetä jokin täysin uusi elämänvaihe. Eihän olisi vasta kuin about 15. kerta kun se tapahtuisi... Elämä ei vain tunnu vielä vakiintumisen tai paikalleen jäämisen arvoiselta. Mikähän olisi riittävän vakuuttava ulkopuolinen tekijä tai oma mielenmuutos jotta muutoshalut jäisivät?