Epätodellista

kävin vanhuksien luona kesämökillä, jossa he viipyvät kesän alusta syksyn alkuun. Itse ehdin siellä harvoin käydä; autottomalle se on hiukan tavallista hankalampaa. Näin lyhyt, alle vuorokauden, reissu on ihan sopiva työssäkäyvälle, silloin ehtii ensin sekä nollata edellisen viikon että vielä valmistautua henkisesti uuteen. Dramaattista.

Sää oli tyypillinen suomalainen suvisää; vettä ja poutaa. Sateessa ongittiin siskonpojan kanssa, ja auringossa perattiin mansikoita sekä värjättiin äidin hiukset. Hiukan liian myöhäiseksi venähtäneessä saunasessiossa sain pehmeän hitaat, kertalämmitteiset löylyt, joiden lomassa käväisin järvessä. Illalla istuin myöhään aivan itsekseni ja omien ajatuksieni kanssa. Voiko enempää toivoa kesäviikonlopulta?

Tänä aamuna olikin helppo aloittaa uusi työviikko. Työmatkan pyöräily on ehdottoman hieno juttu; tuntuu kuin siten saisi aivot heräämään ja myös rullaamaan paremmin. Päivä päivältä osaamisen rippuset takertuvat päähäni, ja selviän vähemmällä kyselemisellä. Kyllä tästä vielä hyvä työpaikka tulee. Toivottavasti työnantaja on samaa mieltä... Kyllä ihminen voi sitten olla epävarma; se vain on niin, näinä pätkätöiden ja saneerauksien aikakautena, että koskaan ei voi olla aivan varma?

Taidan vielä puuhailla hetken viikonloppukuvien parissa...

on olo näin viikonlopun alussa. Työn- ja työnopiskeluntäyteinen viikko takana, sekä muistissa monia möhläyksiä jotka vielä jonkin aikaa kirveltävät. Hetken kuluttua harmittavat enää hiukan, huomenissa tuskin lainkaan. Vaikka pääkopassa onkin tietoisuus siitä, että kukaan ei ole seppä syntyessään, niin tulee nolo olo kun huomaa että ei osaakaan.

Tämä on hienoa aikaa kesästä. Ikkunani ulkopuolella on runsaasti vihreää; suuria puita, joiden lehvien läpi ilta-aurinko kauniisti siilautuu. Kaupungin äänet kuuluvat vain aavistuksena parvekkeen avoimesta ovesta. On sellainen runsaan kylläinen olo; ei niinkään ruumiillisesta täyttymyksestä kuin Suomen suven suloisuudesta. Romanttista hupsutusta.

Ajatus kahden päivän täydellisestä vapaudesta on nautittava. Kun ihminen on yksin (vaikkakaan ei omasta tahdostaan), osaa arvostaa sitä että ei ole tarpeen kysellä kenenkään suunnitelmista tai aikatauluista. Parisuhteessa on mukavaa että on joku, jolla on ajankäytön suhteen ideoita tai ehdotuksia, joita voi sitten yhteisymmärryksessä soveltaa. Molempi parempi; pääasia, että on sinut molempien vaihtoehtojen kanssa.

Loppuperjantai menee viikonloppuun sopeutuen, huomenna - no, sen näkee huomenna.

lähenee jo loppuaan. Töistä palattua aika on mennyt kuin siivillä, lepattaen ja pikkuhiljaa maata kohti mennen. Esikoinen käväisi syömässä sekä päivittämässä viime kuulumiset. Hänelläkin on niin paljon omia menoja, että näitä harvoja tapaamisia osaa 'arvostaa'. Sitäpaitsi, on mukava syödä seurassa; on kiva 'puhua ruoka suussa'.

Sen jälkeen olen laitellut valokuvia nettikisoihin, jos vaikka tärppäisi. Itse en osaa arvioida kuvieni laatua, joten 50/50 mahdollisuudet. Eihän siinä mitään menetäkään. Kuvaaminen on kivaa, ja jos vain saisi mieleisen kameran niin tulisi kuvattua varmaan enemmänkin. Tällaista kisaa seuratessa huomaa, miten samoin 'me kuvaajat' ajattelemme siitä, mikä on kaunista tai muuten kuvaamisen arvoista. Tai mikä olisi hyvä kuvakulma tai valaistus.

Myös asuntosivuilla olen käynyt, kuten joka ikinen ilta. Tahtoisin päästä väljempiin oloihin; saunallista siedettävänvuokraista kaksiota on kuitenkin ilmeisen hankala saada... Olen ihmetellyt, miksi olen saunan laittanut kaikkiin hakukriteereihini. Kai se niin on, että vanhemmiten mielellään lojuisi ja loikoilisi lauteilla; rankan työpäivän päätteeksi, silloin kun oikein ketuttaa, kun paleltaa, kun on liikkunut rankasti, kun kun kun... uimahallissa ei saa fiilistä, eikä siellä voi sillä lailla lojua tai loikoa. Tulee vielä sanomista. Ystävällisessä hengessä...

Päivän paras hetki lähestyy; aika, jolloin voi sulkea silmänsä ja alkaa odotella Nukkumatin elokuvaesitystä...

ja kolmanteen. En vielä ole päässyt sinuiksi tämän sivuston, saatikka oman osioni kanssa. En oikein tiedä, mitä sille, tai mitä sen kanssa, pitäisi tehdä. Kukin varmaan tavallaan.

Tämäkin työpäivä on jo historiaa. On turhauttavaa toisinaan, kun oppimiskyky / päivä on niin rajallinen. Haluaisin oppia koko työnkuvan yhdellä kerralla, enkä puolen vuoden, vuoden aikajanalla. Olen siis ahne? Tai pikemminkin nälkäinen? Ehkä pelkästään kärsimätön... Vuoden kuluttua hymähdän tälle kärsimättömyydelle, ja opastan jo seuraavia varautumaan vuoden opettelujaksoon.

On ollut hienoa kulkea työmatkat, sekä muut matkat siinä sivussa, polkupyörällä. Olen säästänyt jo 2,5 viikon matkakorttirahat. Laittamalla pankkiin työmatkapyöräilyllä säästämäni rahan pääsen puoliväliin jonnekin sitten joskus, kun voin pitää lomaa. Lisäksi polkeminen on ollut riemullista. Vaihteita pyörässäni ei liene kuin neljä, jotka kuitenkin riittävät hyvin omiin hurjasteluihini.

Olen pohtinut kuvien lisäämistä sivulleni. Viime aikoina en ole kuvannut kovinkaan ahkerasti, verrattuna viime vuotta edeltäviin aikoihin. Jotenkin vain into katkesi kun elämäntilanne muuttui. Luontoa on aina kiva kuvata, lisäksi se on kohtuullisen vaaraton aihe mitä tulee kuvien julkaisuun. Omasta julkisivusta riittänee toistaiseksi tuo yksi...

Nyt räiskäleille, ne ovat tuossa kuin itsekseen kärvistyneet pannulla...

... kirjallinen urani. Tähän mennessä olen kirjoittanut muiden aivoituksia (siis puhtaaksikirjoittanut) ja hiukan yritellyt omia 'muistelmiani'. Muistelmien kirjoittaminen on töpsähtänyt siihen, että en muista. Kirjeiden kirjoittaminen on toki helpompaa, ehkä siksi että siihen saattaa - huomenna, ensi viikolla, joskus - tulla palautetta tahi kokonaan uusi kirje johon taas on itse helppo laittaa palautetta. Vuorovaikutteista siis. Ehkä näiden blogien yksi etuus on juuri tässä? Kun kuvittelen, että joku joskus silmäilee näitä rivejä, minun on helpompi tuottaa omaa tekstiä... Vai, voidaanko sanoa, että julkinen kirjoittaminen on eräänlaista henkistä exhibitionismia...?

En kuitenkaan suunnittele jatkavani muistelmieni kirjoittamista julkisesti. Koetan, ja katson kuinka tämä tästä kehittyy. Kirjoittaminen on näes tosi kivaa. Uskon, että useat ns. luovien alojen harjoittajat - laulajat, muusikot, runonlausujat, taidemaalarit - tuntevat samaa esiintyessään. He toki ovat enemmän ja vähemmän ammattilaisia, koulun käyneitä tai muuten itseään taitoonsa valmentaneita.

Koska olen juuri aloittanut aivan uudessa työtehtävässä, kirjoittaminen saattaa olla harvanlaista päivänpäällisen uupumisen vuoksi. Vaikka työni ei ole mitenkään fyysistä, uuvuttaa se yhtä lailla. Joskus mielessäni protestoinkin, miksi fyysisen työn tekijä saa usein suuremman ansion kuin tietsikalla työtä tekevä, joka on viikon päätteeksi yhtä väsynyt. No, onhan meillä kaikilla tietenkin valinnan vapaus työnteon suhteen. Kuka mistäkin tykkää.

Tämä näin aluksi, nyt maa kutsuu...