Epätodellista

...uinahtaa, päivyt vetten ja metsien taa. Kai laulu näin meni, vanhoja iltanuotioita muistellen? Käväisin jälleen parin tunnin pyöräkiekalla, josta tosin melkein tunnin istuin rantakivikossa ristikkolehteä ratkoen. Olisinpa vain saanut yhteen kuvaan kaikki viisi kuumailmapalloa, jotka puolisen tuntia olivat samanaikaisesti taivaalla.

Hyvä näinkin. Sain nauttia kuumasta ilta-auringosta, meriheinien hajuista, sekä ohikulkevien ihmisten äänistä. Paluumatkalla kohtasin vielä nuoremman systerin, joka oli samoin ollut ulkoilemassa. Harvinainen yhteensattuma. Iltapäivä oli siis sangen onnistunut. Kotiin palattuani ensimmäiseksi helteen kostuttamat kamppeet vaihtoon, olo oli kuin uudestisyntyneellä.

Päivällä sain puhelun asunnonvälittäjältä. Hän soitti viime viikolla näkemästäni kaksiosta, johon olin kertakaikkisen ihastunut, ja jonka uskoin menneen toiselle ja olin ajatukseen sopeutunut. Niin oli käynytkin, mutta tämä välittäjä oli niin korrekti, että soitti vielä asiasta kertoakseen. Ja samalla (oma huomioni) veistä haavassa vääntääkseen; harmitti näet etten asuntoa saanut. Huoh.

Kai se minun kotini vielä vastaan tulee, missä sitten lieneekin.

huonompi ilta. Näitäkin on; päivä menee upeasti, ja sitten jokin tökkäisee ja se on siinä. Itselläni tämä kävi töistä palattua, kun pistin asuntohaun päälle ja: miksi ihmeessä laitoin aluehauksi edellisen kotikuntani? Siis paikkakunnan, josta minut lähetettiin pois, vastoin omaa tahtoani? No, kuinka ollakaan, haun toinen tai kolmas kohde oli tuttuakin tutumpi rakennus ja that's it.

Alkoi tehdä niin huonoa, että polkaisin fillarin liikkeella ja poljin kaksi tuntia melkein yhtä soittoa. Pysähdyin toki välillä kauniille maisemapaikalle, jossa istuin puolisen tuntia kyynel silmäkulmassa. Kuka on väittänytkään, että maailma olisi oikeudenmukainen paikka? Kysyi joku joskus.

Palattuani kämpille laitoin uudet haut päälle, ja koetin unohtaa aiemmat huuhailuni. Fiilis oli kuitenkin kadonnut. Siirrän siis sovinnolla kaksion/kolmion etsimisen huomiselle toivossa, että silloin on taas parempi päivä. Kysymys ei siis ole materiasta eli isomman asunnon etsimisestä, vaan tavallaan henkisen, uuden ja isomman asunnon löytämisestä. Päässä on vikaa vikaa vikaa.

Näitä juttuja ei ymmärrä kukaan, joka ei ole kokenut totaalista jättämistä...

tämä kirjoittaminen. Kuinka kummassa vuorokauteen saisi muutaman lisätunnin, kun eivät nämä tahdo riittää. Toisinaan pohdin, mitä oikeasti tekisin, jos saisin lisätunteja. Luultavasti tekemistä vain kertyisi lisää ja taas tunnit kävisivät riittämättömiksi. Jos tekisin edes jotain mainitsemisen arvoista; vaikka vapaaehtoistyötä tai muuta humaania toimintaa. Vaan ei, aikani kuluu jonninjoutavaan.

Jonninjoutavaa, no jaa. Teen kaikkea kivaa, sellaista nyhräämistä josta ei juuri tulosta näy. Istun paljon koneella, etsin vuokra- tai omistusasuntoja, puhtaaksikirjoitan tekstejä, kirjoitan kirjeitä ja toisinaan puuhaan valokuvien parissa. Chattailuun menee jonkin verran aikaa; se on sosiaalinen verkostoni kun muita, live-ihmisiä ei liiemmin ole.

Tätä vaihetta on kestänyt reilun vuoden. Vaikka toisinaan on yksinäinen olo, ja varsinkin silloin kun haluttaisi purkaa tuntojaan, niin on tässä puolensakin. Tämän ikäinen, perhekeskeistä ja sittemmin pelkkää (uutta) parisuhde-elämää kokeneena osaa aiempaa paremmin arvostaa riippumattomuuttaan; sitä, että ei tunne olevansa riippuvainen toisen menoista, mielialoista, toiveista ja odotuksista.

Tämä teksti on kirjoitettu 'hyvänä' päivänä, muitakin toki on.

ja tilistä jäi vain haikea muisto. En varmaan ole ainoa, jolle niin käy, joskaan tietoisuus ei paljoa lohduta. Varmuuden vuoksi kävin töistä palatessa ostamassa kaksi kassillista ruokaa, ettei ainakaan heti tarvitse kurkistella tyhjään kaappiin. Myös, kun oli vähän mäntti olo, tärväsin jäätelöpakettiin, jonka heitin huiviin lähes seisaaltani. Siinä sitten sai kärvistellä, intolerantikko kun olen. Mutta, hyvältä maistui kuitenkin.

Pankkireissu oli myös varsin antoisa. Neitonen selvitti tilanteeni nätisti ja teki lainahakupaperit kuntoon, vaikka molemmat vähän epäilimme ettei se tässä vaiheessa ole ihan järkevää. Kunhan saan opinto- ym lainat vähän matalammalle, niin laitan haun uusiksi. Joka tapauksessa tästä on lähdettävä isompaan huusholliin, joten miksi en maksaisi itselleni sitä samaa minkä vuokrakämpästä joutuisin pulittamaan?

Myös soittivat oppilaitoksesta, johon olen hakemassa parin vuoden koulutukseen. Elokuun puolella käyn paikan päällä kartoittamassa, mitä itse asiassa tarvitsen ja mihin on mahdollisuuksia. Jo ajatus, että saisi itselleen noin palkitsevan 'harrastuksen', saa mielen hyrisemään. Joten, alun kielteisestä sävystä huolimatta, olen ihan tyytyväinen tähän päivään.

Tästä on hyvä jatkaa; taidanpa puhtaaksikirjoittaa pari tuntia.

lieneekö kukaan sitä vielä löytänyt, tai onkohan sille edes yhtä ainoata selitystä? Tai, mitä tarkoittaa elämän tarkoitus? Jospa tämä onkin vain edestakaista liikettä; yksi sukupolvi vie elämää maapallolla yhteen suuntaan ja seuraava toiseen? Jokaisella yksilöllä on kuitenkin yksi ja sama määränpää: selviytyä hengissä mahdollisimman pitkään ja onnellisena.

Siihen väliin mahtuu välietappeja; jälkeläisien saaminen (hankkiminen), omaisuuden kartuttaminen, onnellisuuden maksimointi kukin omalla laillaan. Pääasia on kuitenkin että elää mahdollisimman kauan - vähintäinkin siedettävissä olosuhteissa. Tätä tuskin kukaan kiistää? Keinot sen saamiseksi onkin toinen juttu. Joku tekee sen ensin hankkimalla rahaa ja sen välityksellä tyydytyksensä täyttymyksiä. Toinen sanoo 'olevansa vähään tyytyväinen' ja elävänsä mieluummin niukahkoissa tai luomuolosuhteissa.

Mistä nämä täyttymyserilaisuudet saavat alkunsa? Mikä ohjaa yhden haalimaan materiaalista ja toisen eimateriaalista elämäntapaa? Kysymys ei voi olla tyhmyydestä tai viisaudesta, kummin päin vain. Mikä aikaansaa sen, että naapurilla naksahtaa ja hän hyppää oravanpyörästä paetakseen pusikoihin? Molemmat sitten kyräilevät toisiaan ja löytävät toisistaan moitteensijaa, mitä tulee elämän säilyttämiseen ja eteenpäin viemiseen.

Kysymys, jota pohtivat ne, joilla ei ole muuta tähdellisempää tekemistä.

ja viikon ensimmäinen pulkassa. Kyllä osaa olla tylsääikävää. Olen vasta reilun vuoden ollut näin, ilman yhtäänketäänmissään. En ymmärrä, kuinka kukaan jaksaa sellaista vuosikausia, jopa -kymmeniä. Niin vain on. Hatunnosto kaikille sellaisille, jotka siihen kykenevät. Ihan tosi.

Kävin tänään peräti kahdessa asuntoesittelyssä. Toinen oli kallisneliöinen ja lisäksi ärsytti kun lukuisat katsojat kävelivät sisälle kenkineen ja minä sain sukkineni talloa kivenmurikoiden päällä; sateinen sää tuo hiekat sisälle. Toinen oli muuten ok; pohja oli loistava ja yhteydet uskomattomat. Niin uskomattomat, että asemalle ehti kun näki ja kuuli junan menevän ikkunan ohi...

No, taitaa tosissaan olla huono päivä tänään. Sosiaalisen tai sellaisena itseään pitävän on vaikea tottua olemaan yksin. Tulee mieleen kummallisia ajatuksia mm siitä että ei oikeasti ehkä olekaan niin sosiaalinen; tai että ihmiset viime käänteessä ovat nähneet mikä minä olen eli ei mikään; tai jotain muuta vastaavaa. Miten vain, mukavaa se ei ole. Ketuttaa.

Taidan paremman puutteessa mennä nukkumaan; silloin ainakin olen hyvässä seurassa...

ja viikonlopun ensimmäinen aamu. Hiukan särkyinen olo. Eilen tuli pyöräiltyä tavallista enemmän; kävin asuntoesittelyssä ja sen jälkeen pyöräytin naapurikaupungin supermarketissa tarjouskahvin perässä. Ei siinä mitään, vaan kun en ollut osata sieltä enää kotiin. Seikkailin vieraannäköisillä kaduilla, kyselin vastaantulijoilta ja osasin viimein tutulle reitille. Onneksi oli vesipullo mukana, muutoin olisivat voimat uupuneet täysin.

Aamusuihkun jälkeen lehahdin ykskaks kirkkaanpunaiseksi ja nahkaa alkoi pistellä. Mikä lie reaktio ja mihin, en tiedä. Liekö vesijohtovedessä jotain kummallista? Vielä parin tunnin jälkeen kuumottaa. Peruslotion helpotti vähän, muutamia läiskiä jäi vielä kirveltämään.

Kohta lähden systerin kanssa tukussa käymään; itse vain kortinhaltijan ominaisuudessa sillä ei ole ostamisen tarvetta. Eilinen marketissa käynti aiheutti lievän paniikkireaktion kuten aina; en pidä suurista kaupoista, jossa ei näe kuin loputtomiin jatkuvan tavarameren. Tavallinen Alepa, Siwa tms on minun ostospaikkani. Ruokakaupassakin käyminen on niin epämieluisaa, että koetan rajoittaa käyntini kertaan viikossa.

Kupillinen kahvia ja menoksi...

heräsin kuin kuolleen unesta. Olin nukkunut yhdeksän tuntia täysin tajuttomana; en muistanut edes yöllä katsomiani unia. Katselen yhden yön aikana enemmän 'leffoja' kuin viiden vuoden aikana oikeassa kinossa :) Onnekseni unet ovat viihteellisiä ja/tai jännittäviä; painajaisia en muista nähneeni vuosikymmeniin. Tämä ainakin on yksi syy siihen, että niin mielelläni menen nukkumaan; odotan aina innokkaana tulevan yön seikkailuja.

Päivä meni nopeammin kuin edellinen, samaa vauhtia siis myös vanhenin... hassua miten tässä ikävaiheessa tulee tuollainen ajatus mieleen. Jokainen, vaikka miten hyvin käytetty, lisäpäivä on pois elinajasta. Ehkä ajatus johtuu tietystä turhautumisesta, jonka taas aiheuttaa tietoisuus, että ei saa aikaan mitään merkittävää? Mitä tuo merkittävä sitten olisi, en osaa sanoa.

Ilta meni asuntoilmoituksia selaamalla kuten ennenkin. Eräänlainen mania saa lukemaan aina seuraavan ja seuraavan ilmoituksen, tutkimaan faktat ja katsomaan kuvat sekä sijainnin kartalla. Ilmaista huvia... toisinaan kyllä ahdistaa kuvia katsellessa, kuinka täyteen ahdettuja jotkut asunnot ovat, tai sitten kuvakulmat vääristävät todellisuuden. Itselleni on sitä mieluisampaa, mitä enemmän tyhjiä lattianeliöitä on liikkua. En pidä myöskään verhoista ikkunoissa tai matoista lattialla...

Huomenna viikon viimeinen polkaisu sorvin ääreen... sitten lepoa.

sillä viime yö meni harakoille pojan kotiuduttua töistä. Minulla oli varalla vain korvatulpat, ja vaimensivathan ne äänet, eivät kuitenkaan tuoneet unelle jatkoa. Nyt tuntuu että silmät menevät aivan eri tahtia ja virheitä tulee koko ajan.

Muutoin päivä meni väsymystä lukuunottamatta hienosti. Samat kuviot mennen tullen ja paljon uutta siinä välissä. Kotiin palattuani ryhdyin asunnon etsintään ja löysin kohtalaisen kivan pohjaltaan ja laitoltaan. Sijainti vain oli 2km sivussa... ehdin kuitenkin olla muutamassaa viestinvälityksessä kämpän välittäjän kanssa. Puuttuu vain rahoitus. Hah. Näinköhän ensi viikolla tapaamani pankki-ihminen malttaa pitää naamansa peruslukemilla kuullessaan millä edellytyksillä kuvittelen saavani ison kasan rahaa :)

Nauroi tai ei, yritettävä on. Jos ei mitään yritä, ei saa edes näpeilleen. Muusta puhumattakaan. Se muu on varmaan niin hankalan takana, että mainoslauseista huolimatta pankista tuskin haluamaani löytyy. Mikä muu? No se elävä ihminen joka meikäläisen bongaa ihan huomaamatta.

Ulkona alkoi tuulla ihan tosissaan, pitänee laittaa ovia pienemmälle.

jo tiistaina. Päivät ovat edelleen rankkoja jos mielenkiintoisiakin. Lisäksi väsyyn vaikuttaa yksi hylkäri asiassa josta olin ollut satavarma. Sellainen vie voimat joksikin aikaa. Onneksi kysymyksessä ei ollut mikään elämän ja kuoleman asia, olipa vain jotain, joka olisi voinut viedä elämääni liukkaammin eteenpäin. Siis vain muuri joka pitää nyt, sensijaan että se olisi ammuttu edestäni, kiertää vähän kauempaa.

Ikä alkaa tuntua jos ei muussa, niin edessäolevien työvuosien määrässä. Nuorena parikymppisenä sellaiset eivät käyneet mielessäkään, olihan silloin aikaa yli 30 vuotta; johan siinä ajassa ehtii tapahtua vaikka mitä. Nyt sensijaan, kun jäljellä on parhaassa tapauksessa 15 vuotta, alkaa jossain niskavilloissa kylmätä. Tulee ajatelleeksi, että esimerkiksi lainojen hakeminen vaikeutuu...

Tänään nyppi niin pahasti, että tunti sitten otin sakset käteeni ja peilin edessä nirhin hiuksiani 5 cm lyhyemmiksi. Ihan hyvä siitä tuli ainakin itse peilistä katsoen; kiharassa eivät näy pienet epätasaisuudet. On ne kyllä aika lyhyet... Ei haittaa. Säästin taas yhden ammattityöntekijän palkan. Eikä tunnu edes syylliseltä. Pitäisikö?

Huomenna geeliä päähän ja menoksi...