Itselläni on toistuva masennus, joka nousee pintaan kun valo alkaa vähentyä. Sitä kutsutaan kaamosmasennukseksi. On eri asia olla masentunut jonkin aikaa, muutaman päivän, vaikkapa jostain ikävästä asiasta, ja toipua siitä sitten jatkaakseen elämää. Masennus ei ole parin päivän mielialan lasku. Se ei ole asia, josta päästään yli menemällä ulos kävelylle, "piristymällä", "ottamalla itseään niskasta kiinni" tai kuuntelemalla iloista musiikkia.
Se on mörkö itsessä, joka välillä mönkii ulos. Se on ankeuttaja, joka vie ilon kaikesta, myös niistä asioista joista normaalisti nauttii. Se on mustat lasit silmillä, jolloin värit haalistuvat tai niitä ei ole. Se on lohduttomuuden, tympääntyneisyyden ja elottomuuden tunne.
Sitä saattaa silti toimia läpi arjen. Nousta, pukea, mennä töihin tai oppilaitokseen, tavata ystäviä ja nauraa heidän kanssaan. Masennus on salakavala varjo, jota ei välttämättä huomaa päällepäin. Se osaa piiloutua.
Minun masennukseni oli aikaisempina vuosina jokapäiväistä, vuodenajasta riippumatonta. Olen sairastanut keskivaikean masennuksen. Elämä tuntuu silloin tasapaksulta, harmaalta betonipuurolta. Olin masentunut opiskelujeni aikana, ja aamulla sängystä ylös nouseminen oli tuskaa. Olisin vain halunnut kääriytyä peittoon niin kuin masennus oli kääriytynyt minuun, ja nukkua, vaipua horteeseen kunnes olisi aika purkautua kotelosta kuivattelemaan kosteita siipiään.
Pahimmillaan masennus vie elämänilon kokonaan ja päivä toisensa jälkeen on väkinäistä selviytymistä arjessa. Aamulla miettii, että ehkä tämä päivä on vähemmän paha kuin edellinen. Että ehkä minä jaksankin hymyillä tänään. Ehkä en olekaan niin väsynyt kuin olen viimeiset kuukaudet ollut. Ehkä vielä joskus en tarvitse mielialalääkkeitä. Ehkä minun ei tarvitsekaan ajatella kuolemaa juuri tänään.
Masentuneena pahimpia ovat pirteät ihmiset, joilla ei ole mitään kokemusta itse sairaudesta, ja jotka eivät kerta kaikkiaan pysty ymmärtämään miltä toisesta tuntuu. Jos et edelleenkään pysty ymmärtämään miltä masennus tuntuu, älä ehdota kivaa pikku lenkkeilyä kirpeässä talvisäässä, tanssahtelua pirteän musiikin tahtiin tai jotain muuta, joka piristää sinua kun olet allapäin. Masentunut ihminen ei ole allapäin, hän on pudonnut kuiluun, jonka pohjalla on mustaa, tahmeaa mutaa. Huutamalla sieltä kuilun reunalta, kuinka kannattaa muistaa mitä hyvää elämässä on tai kuinka pitää vaan vähän tsempata, on kuin heittäisit sangollisen kylmää vettä tämän ihmisen niskaan ja virtsaisit vielä pisteeksi iin päälle. Parasta mitä voit masentuneelle tehdä, on olla läsnä. Voit kuunnella, jos hän haluaa sanoa jotain. Olla tukena hiljaisuudessa. Tehdä hänen kanssaan asioita, joita hän haluaa kanssasi tehdä. Väkisin piristäminen ei auta.
Masentunut ei ole myöskään tyhmä, ei laiska, ei saamaton, ei tahallaan ärsyttävä. Masentunut on mustavalkokopio itsestään, koteloitunut pieni olento. Jos tökit kepillä koteloa, haavoitat tätä olentoa vain entistä enemmän.
Minun kaamosmasennukseni ei tänä vuonna ole ollut kovinkaan paha, ja olen siitä todella iloinen. Mutta minulla on ystäviä, joilla on vaikeampi masennus. Olen heidän tukenaan, muistaen oman jaksamiseni. Sillä vaikka on hyvä osata tukea masentunutta, on hyvä myös osata tunnistaa omat rajat, koska masentunutta syövä ankeuttaja saattaa pahimmillaan alkaa nakertaa tukijaakin.
Masennus tuntuu pahalta, ja erityisen pahalta jos sitä ei osata ymmärtää. Yritäthän sinä edes?