Nainen vedenjakajalla

Taas tulin todenneeksi sen minkä monesti ennenkin: ennakointi ja tulevien tapahtumien kuvittelu on melko turhaa. Asiat eivät kuitenkaan mene usein niin kuin otaksun. Eivät menneet nytkään.
Jouduin pieneen leikkaukseen. Luin sairaalan kirjallisen ohjeen etukäteen ja valmistelin itseäni ja lähiympäristöäni toipumisaikaan. Silloin en voisi ottaa vastaan ystäviä, en viestitellä tietokoneella tavalliseen tapaan, en järjestää pikkujoulujuhlaa kollegoille, en tehdä tiettyjä kontolleni langenneita hommia.
Pelkoa en tuntenut enkä mieltäni myllertänyt kauheuksilla joita muka voisi tapahtua. Ei, enempi valmisteluni koskivat käytännön hommia.
Vaan kuinka kävikään. Leikkaus oli helppo, toipumisaikani minimaalinen. Jo seuraavana päivänä olin lenkillä ja hyvässä kunnossa. Sairaalan kirjallisissa ohjeissa väläytellyt satunnaiset riskit eivät kohdalleni osuneet.
Kutakuinkin heti pääsin takaisin kuvioihin, tekemään entisiä hommiani, järjestelemään niitä ja näitä ja pitämään yhteyttä ihmisiin.
Turha oli luulo taas kerran. Ennakoinnissa menee vaan energiaa hukkaan. Jo se pitäisi muistaa.

Kuinka me katsomme toisiamme? Ja mitä me näemme? Tätä jouduin miettimään erään tuttavani vuoksi.
Hän kertoi ottaneensa kalliin kosmetologin hoitosarjan, koska oli kyllästynyt katsomaan kasvoissaan olevia talikertymiä. Hoidoissa näppylät poistettiin ja iho myös ”nuorentui” koska sitä käsiteltiin myös botoksilla.
Satuin sanomaan tuttavalleni, etten ollut koskaan huomannut moisia näppylöitä hänen kasvoissaan. Hän hämmästyi ja miltei paheksui kommenttiani ja epäili, että olen likinäköinen.
Niinpä kysäisin häneltä seuraako hän sitten puolestaan milloin silmänaluseni ovat tavallista tummemmat ja silmät väsyneemmät ja silmäpussit rumentavat kasvojani. Ei, ei hän seurannut.
Huvikseni tiedustelin parilta tuttavaltani miten he katsovat muita ihmisiä: tarkkaan vai puolihuolimattomasti? No summittaisesti hekin katsoivat.
Valtaosa meistä taitaa siis luoda toisista vain yleiskuvan. Vain jokin suuri poikkeama kuten aivan aiemmasta eri värinen tai eri pituinen tukka tai musta silmä, tms. kiinnittää huomiotamme tavallista tarkemmin. Yksityiskohdat eivät juuri jää mieleemme.
Eri asia ovat ammattilaiset, kuten kampaajat, ompelijat ja meikkaajat. He kiinnittävät huomiota oman alansa asioihin vaistomaisesti. Kun kysyin taannoin eräältä kampaajalta mitä mieltä hän oli itsenäisyyspäivänä linnan juhlissa näytillä olleista puvuista hän vastasi, ettei ollut katsonut niitä lainkaan. Tutkailin vain kampauksia, hän totesi.
Pikkujoulusesonkina monet ovat tavallista tarkempia ulkonäöstään. Vaan pikkuseikoista murehtiminen, omaan napaan tuijottaminen, vaikuttaa olevan turhaa. Muut eivät ole lainkaan niin kiinnostuneita ulkonäöstämme kuin ehkä oletamme

Nykyisin kuuluu olla sosiaalinen. Ja jos ei ole, on kummallinen.
Vaan minä olen joutunut tekemisiin monenkin tällaisen kummallisen ihmisen kanssa. Heistä ei ole pienesti pakottamallakaan kehkeytynyt sosiaalisia. Ei minustakaan.
Asuin taannoin taloyhtiössä, jossa hallitus osti kauniiseen pihapiiriin pöydän ja tuolit kauniita kesäpäiviä varten ja kehotti asukkaita hyödyntämään niitä: kahvittelemaan perheenjäsenten, naapureiden ja vaikka vieraittensakin kanssa. Olemaan sosiaalisia siis. Ajatuksena oli, että talossa asuvat sosiaalistuisivat ja alkaisivat seurustella entistä enemmän toistensa kanssa. Näin syntyisi hyvä henki ja yhtiökokouksissakin asiat menisivät mutkattomasti läpi.
Vaan kuinka kävikään. Pöydät ja tuolit pysyivät enimmäkseen tyhjinä. Kahvikekkereitä pitivät vain hallituksen jäsenet ja muutama heidän kannattajansa.
Samaa pakkopullaa oli tiedossa toisessakin taloyhtiössä. Asukkaille lähettämässään kirjeessä hallitus tiedusteli, millaista yhteistä toimintaa asukkaat haluaisivat. Ajatuksena siis oli ilman muuta, että asukkaat haluaisivat sosiaalisuutta. Vaan ei syntynyt siitäkään projektista mitään.
Sosiaalistumisen pakko on kummallinen ilmiö. Miksi ihmeessä pitäisi ventovieraisiin tutustua enempi kuin haluaa, vaikka he olisivat naapureita. Naapurisuhteet ovat tietty hyvästä vaan silloin ne syntyvät omaehtoisesti ja niiden naapureiden välille, jotka sitä itse haluavat. Ei kukko käskien laula.
Samanlaista pakkososiaalistamista on kaupunginosissa. Asukkaiden pitäisi osallistua talkoisiin ja tutustua toisiinsa, pykätä kylätaloja tms. Ei onnistu sekään, ei pakottamalla.
Ennen kuin ihmiset haluaisivat sosiaalistumista pitäisi oppia sietämään eri tavoin ajattelevia ja tulemaan toimeen myös heidän kanssaan. Nyt sosiaalistajilla on usein ketunhäntä kainalossa kuten omiin näkemyksiin, jopa poliittisiin, suostuttelu.

Kun kerran tutkimus todistaa, niin uskottava on, että suomalaisten taloudellinen lukutaito on kansainvälisesti verrattuna korkealla tasolla. Mutta ihan käytännön elämänmenoa viime aikoina tarkasteltuani olen havainnut, että käytännössä ainakaan joidenkin ihmisten toimet eivät sitten ole lukutaidon mukaisia.
Vaasan yliopiston taloustieteen professori Panu Kalmin ja Tampereen yliopiston vakuutustieteen professori Olli-Pekka Ruuskasen 2014 toteuttamassa tutkimuksessa on tarkasteltu ensimmäistä kertaa suomalaisten taloudellista osaamista kansainvälisesti vertailukelpoisilla kysymyksillä, joita voidaan verrata OECD:n aiemmin koordinoimiin tutkimuksiin. Suomessa tutkimukseen otettiin lisäksi mukaan myös vakuutustietämys.
Olen usein ja tänään viimeksi huomannut kaupassa että ihmiset eivät aina ota kassan tarjoamaa kuittia, eivätkä niin muodoin siis tarkista onko kauppa laskuttanut ostoksista oikein. Ei ole aina. Esimerkiksi tarjoustavarasta kassakoneella voi olla alentamaton hinta tai hyllyn reunassa lukea tavaralle eri hinta kuin kassalla on. Ja siis kauppiaan eduksi.
Tällainen asiakas ei niin muodoin seuraa vaikka Pins-etuohjelmansa pisteiden kertymistä. Pisteet eivät aina ilmesty koosteeseen vaan asiakkaan on pyydettävä niitä itse tiliotteeseensa.
Samoin minulle on käynyt, aivan hiljan, kotimaan lennon lennettyäni. Niin sanotut pluspisteet eivät ilmestyneet tililleni luvatussa ajassa. Itse oli pyydettävä niitä.
Tuttavani kehotti minua hiljan vertailemaan lääkäriasemien leikkauspakettien hintoja. Hintaeroja oli. Vaan niin oli eroja paketeissakin. Halpaan ei sisältynyt nukutusta, kalliimpaan kyllä. Yksioikoinen hintavertailu ei siis kerro kaikkea.
Tutkijatkin ovat todenneet että lukutaito ei ole a ja o.
Ongelmat taloudellisessa käyttäytymisessä ja asenteissa selittävät heidän mukaansa esimerkiksi ylivelkaantumista enemmän kuin oma taloudellinen tietämys.
.

Miten kuvata hyvin arkkitehtuuria? Siitä olen kinannut viime päivinä muutamien valokuvaajien kanssa. Olen tietysti ihan hyvä aiheesta väittelemään, koska en ole valokuvaaja eikä minulla ole edes oikeaa kameraa, vain kännykkäkamera. Ja se riittää valokuvausharrastukseeni, sillä ammattilaiseksi en edes kuvittele ryhtyväni.
Mutta olen ollut monessa ammattilaisen arkkitehtuurikuvauksessa mukana. Ja minulla on asiasta selvä näkemys. Lisäksi rakastan arkkitehtuuria.
Olen katsellut nyt sitten loistavien valokuvaajien ottamia kuvia upeista amerikkalaisista lasiseinistä. Niistä peilautuvat kaupungin muut talot. Olen myös nähnyt miten pilvenpiirtäjät on vangittu kuvaan ihan talon ylintä huippua myöten.
Kuvakulmat ovat olleet kekseliäitä, mustavalkoiset kuvat teräviä taaimmaisiin taloihin asti. Värit ovat hivelleet katsojaa. Ja niin poispäin. Jotta teknistä taitoa siis on löytynyt.
Mutta, mutta. Jotain on puuttunut. Olen sanonut , että ennen kuvausta pitäisi miettiä mikä on talon tarkoitus ja luonne ja mikä arkkitehdin idea hänen suunnitellessaan taloa ja mikä on ollut tyypillistä juuri tälle arkkitehdille.
Tätä nämä teknisesti loistavia kuvia ottaneet valokuvaajat eivät ole miettineet, ainakaan tarpeeksi.
Kiistelymme jäi pattitilanteeseen. Kumpikin pysyimme asemassamme.
Vaan tänään aivan sattumalta luin erään arkkitehtuuria kuvaavan ystäväni blogia, jossa tämä mies kertoi omaa näkemystään siitä millaisia ovat hyvät arkkitehtuurikuvat hänen mielestään. Ja hänen kuvansa puhuvat puolestaan. Ne ovat loistavia.
Hän alleviivaa pohjatyötä. Taustatyönä on selvitettävä mitä arkkitehti haluaa sanoa meille juuri tämän rakennuksen tai interiöörin avulla. Ja tämän selvittäminen on nautinto.
Ja kun hän sitten menee tällaiseen tilaan, arkkitehtuuri itse alkaa siellä puhua hänelle, selvittää millainen on hyvä perspektiivi, mikä oikea kuvakulma.
Hän on löytänyt talon hengen. Lumoavaa!