Sanotaan, että puhuminen auttaa. Ei muuten auta, ainakaan aina. Puhuminen voi olla jopa haitaksi.
Olen sairastellut viime aikoina ja joutunut kertomaan asiasta parille henkilölle. Mutta olenkin pitänyt huolta siitä, että olen kertonut vain todella parille ihmiselle, sellaiselle, joiden asiasta kuuluu tietää.
Kokemuksesta tiedän, että asian laajempi kertominen voi aiheuttaa itselleni vain hallaa. Ihmiset tiedustelevat sitten tavan takaa miten nyt voin. Saan selitellä yhtä ja samaa asiaa moneen kertaan. Turhanpäiväiset soitot väsyttävät, kadulla pysäyttelevät naapurit pitkästyttävät, asiaa vatvovat sähköpostit ärsyttävät.
Ei, puhuminen ei siis aina auta vaan pikemminkin aiheuttaa harmia ja uuvuttaa.
Se myös ikään kuin ylläpitää sairautta, mikä ei suinkaan edistä tervehtymistä. Normaali elämänmeno ei tahdo sujua, kun selittelyyn menee turhaa aikaa.
Asiallinen informaatio, jota saan esimerkiksi lääkäriltä tai asiantuntevilta sivustoilta netistä, auttaa kyllä mutta samaa en voi sanoa tuttavien kertomuksista siitä miten joku heidän tuttavan tuttavansa oli kokenut saman sairauden tutkimuksia ja hoitoja.
Minusta ei olisi koskaan mihinkään potilasyhdistykseen, vaikka jotkut niistä avun saavat. En kaipaa vertaisryhmien kuulumisia. Koen niissä tapahtuvan asioiden toistelun samanlaisena sairauden tunnon ylläpitona kuin jatkuvan muunkin oireiden ja hoitojen vatvomisen.
Vähän samaa mieltä oli lääkärini, joka hiljan totesi minulle, että kun hoitojakso on ohi, voin unohtaa sairauden tykkänään ja elää aivan normaalia elämää eli jättää asiasta puhumisenkin taakseni.
