Nainen vedenjakajalla

Guggenheimin säätiö, jonka pahat kielet väittävät ajavan vain omaa etuaan, on jo tehnyt suuren palveluksen Helsingille. Kaupunkimme on arkkitehtipiireissä ja niiden kautta laajemmin hyvin tunnettu ja suosittu. Minunkin tuttavapiirissäni on ulkomaalaisia arkkitehteja, jotka ovat tänne suunniteltavan museon myötä innostuneet kaupungistamme aivan eri lailla kuin ennen.
Minua muiden muassa pyydettiin kuvaamaan suunniteltavan museon ympäristöä, sillä taloa suunnitelleet tietty ottivat huomioon esimerkiksi ympäristön korkeuseroja ja rakennusten tyylejä. Niiden kanssahan museon tulee mallata yhteen. Myös merinäkymä kiinnosti.
Tein työtä käskettyä ja levitin sitten kuviani arkkitehdeille ympäri maailmaa.
Minua on ihmetyttänyt se pahanilkisyys, joka kilpailuun on kohdistunut Suomessa eräissä piireissä. Esimerkiksi kaupunginosalehti Töölöläinen mollaa hanketta tuon tuosta.
Kysehän on vasta säätiön kustantamasta kilpailusta ja Helsingin potti on pelkkä alueen osoittaminen hankkeelle.
Kaikesta nälvimisestä huolimatta nyt on kuitenkin käynyt niin, että tähän arkkitehtuurikilpailuun tuli ehdotuksia enemmän kuin koskaan mihinkään muuhun arkkitehtuurikilpailuun. Guggenheim sai 1715 ehdotusta Helsingin museoksi, kun aiempi kilpailuehdotusten ennätys on 1557 työtä, jotka olivat Gizan museota varten.
Odotan jännittyneenä sitä millaisia ehdotukset ovat. Ainakin kaksi ystäväänikin on osallistunut kilpailuun.
Kyllä olisi todella kiva saada myös toteutukseen asti rohkea näyttävä ainutlaatuinen museorakennus hienolle tontille.

Olen rupatellut vanhojen naistuttavien kanssa, koska olen joutunut soittelemaan entisille koulukavereille luokkakokouksen alla. Olen myös yhyttänyt pari vanhaa työtoveria.
Minua ovat hämmästyttäneet heidän vastauksensa kysymykseeni mitä heille kuuluu.
Vastaukset ovat olleet tämäntapaisia:
- Siskollani on kohta synttärit. Hän ei aio juhlia niitä mutta suku järjestää hänelle jotain.
-Mieheni on koonnut näyttelyn.
-Tyttäreni talossa on putkiremontti, kestää vielä kuukauden.
- Poikani asuu nykyään Vantaalla.
Siis: mitä näille naisille kuuluu? Ei se heti ensi kysymältä selvinnyt. Sitä piti oikein tivata: niin mutta mitä sinulle siis kuuluu?
Yleensä tätä kysymystä seurasi tauko, kenties hämmästynytkin.
No tuli sieltä sitten joitain vastauksia.
-Olen meidän kerhossa teatterivastaava. Se teettää vähän töitä.
-Olen miettinyt mitä laittaisin siskon synttäreille päälle. Pitää varmaan lähteä ostoksille.
-Minulla oli leikkaus mutta olen jo toipunut.
Ensisijaisesti siis nämä naiset kertoivat mitä jollekin läheiselle kuuluu. He elivät ja elävät niin heidän kauttaan.
Lienevätkö miehet samanlaisia?
Nyt pitää ruveta tarkastelemaan heidän puhetapaansa.
Mitä siis miehille kuuluu?

Matkustaminen on etuoikeus, josta pitäisi pitää kiinni nyt kun se on tehty niin helpoksi että mantereilta toisille siirtyy suhteellisen vaivattomasti. Tuohon tyyliin kirjoitti taannoin Suomen Lääkärilehdessä Katja Kallio. Hän koki tämän etuoikeuden vähän rasitteeksi.
Minäkin koen, että matkustamisella ja matkustamisella on eronsa. Ja kaikkea en halua sietää. Olen tietyllä tapaa rajoitteinen.
Esimerkiksi vietettyäni lumimyrskyn vuoksi ja kourissa yhden yön Amsterdamin lentokentällä ja tapeltuani rättiväsyneenä seuraavana aamuna paikasta koneeseen, tulin siihen tulokseen, että koneen vaihtoruljanssi saa olla osaltani ohi. Lennän vain suoria lentoja. Maksoi mitä maksoi. Mutta tämähän on tullut entistä hankalammaksi toteuttaa.
Toisekseen saan pultin matkan tilaamisesta nettiteitse. En saa koskaan tarpeeksi infoa sivustoilta. En vaikka siellä olisi jatko-ohjaus hotellien sivustoille. Informaatio on liian köykäistä ja puutteellista ja lisäksi joskus paikkansa pitämätöntä, kuten olen kokenut.
Ja jos olen tilaamassa sitten puhelimitse vaikka tiettyä istuinpaikkaa lentokoneeseen ulkomaalaiselta firmalta, maltaitahan se maksaa, kun ensin odottelen ja sitten takkuamme paikkoja.
Myös maksaminen luottokortilla on ontunut, epäonnistunut nettiteitse.
Mutta matkustaa tykkään. Tällaiset nykyiset koetut hankaluudet vain ovat johtaneet siihen, että olen iskostunut valitsemaan sitten aina ne samat luotetut firmat joiden kanssa palvelu on pelannut. Hintavertailut ja vaihtelut ovat tipotiessään.

[IMG undefined
Olin oikein innoissani vieraillessani veistospuistossa. Se on kiva uusi tapa esitellä veistoksia.
Sellaisen puiston näin ensimmäisen kerran Las Palmasissa, Siellä konsertti- ja kongressitalon, Alfred Krause auditorion, ympäristöön, meren rannalle oli asetettu paljon suuria veistoksia. Kuvasin niitä merta vasten.
Samoin onnistuin joidenkin veistosten kuvaamisessa täällä Suomessa.
Didrichsenin taidemuseon pihalle on meren puolelle osa veistoksista aseteltu kauniisti luonnon keskelle. Toiset veistokset ovat talon tien puolella vastaanottamassa vieraita.
Kun kaikki tämä on vielä ilmaista ja milloin tahansa ihmisten nähtävissä, ei voi kuin kiittää ja onnitella museota hienosta hankkeesta.
Minäkin kävin katsomassa veistoksia eräänä sunnuntain aamupäivänä jolloin museo ei ollut auki eikä kansaa kävelemässä puistossa. Sain kuvata rauhassa.
Vastaavia veistospuistoja voisi olla maassamme muuallakin. Ne toisivat taidetta helposti ihmisten nähtäville.

Se oli silloin kun Leilalla ja minulla kummallakin oli hankaluuksia avioliitoissamme. Silloin Leila antoi minulle joululahjaksi tuon esiliinan.
Kas, minulla on vielä tallella panta jota käytin hiuksissani tennistä kollegani kanssa pelatessani. Löimme palloja aina maanantaisin. Kuvittelimme pallon olevan se henkilö, johon olimme viikonvaihteessa ärtyneet, jos harmituksia oli ollut.
Tällaisia löytöjä tein siivotessani kaappeja, kun taloyhtiö ilmoitti tuovansa pihalle lavan, johon voi viedä tarpeetonta roinaa.
Kaappeja tyhjentäessäni vastaan tuli myös valokuvakehys, josta olin poistanut kuvan. Se oli henkilöstä, jonka olin halunnut unohtaa hänen poistuttuaan elämästäni.
Oliko välirikko ollut virhe? Sitä istuin hetken pohtimassa. Jos se sitä olisi ollutkin, päätökseni olin tehnyt parhaan silloisen tietoni perusteella. Ehkä nyt toimisin toisin. Vaikea sanoa.
Samantapaista kertoi italialainen ystäväni, joka vieraili viikonvaihteessa Suomessa. Hän oli tehnyt aikoinaan oman päätöksensä ja oli vielä tyytyväinen siihen. Mutta hän oli toppuutellut poikaansa päättämästä samoin, kun poika oli kysynyt isänsä mielipidettä.
Rehellinen virheiden, omien ja toisten, tutkaileminen onnistuu silloin, kun olo on turvallinen. Ja sitä se on silloin, kun ihminen erottaa teot itsestään. Virhettä ei tarvitse hyväksyä mutta ihminen sinänsä täytyy. Vaikka olisin tehnyt virheen, olen silti kunnon ihminen. Mutta virhettäni minun ei tarvitse aina hyväksyä. Eikä toinenkaan ihminen ole totaalisesti huono, vaikka virheen olisi tehnytkin.
Kerran virheistä keskustellessani eräs henkilö sanoi Beatlesien kappaleen Yesterday olevan hänelle läheinen. Hän oli kuunnellut sen tarkoin juuri menneiden virheidensä vuoksi. Kappale oli koskettanut häntä syvästi.