Nainen vedenjakajalla

Yhteyteni muuhun maailmaan katkesi omituisesti Sisiliassa. Se tapahtui hotellissa, joka alkoi yhä enemmän muistuttaa Agatha Christien romaanista Kymmenen pientä neekeripoikaa.
”Ruokasaliin ei saa tulla rantatossuissa eikä sortseissa.” Kielto hymyilytti minua. Se oli kuin piste iin päälle siitä vaikutelmasta, jonka hotellista olin saanut.
Hotelli henki menneiden aikojen loistoa mutta on ikävästi rapistunut sieltä ja täältä. Arvokkaista tauluista on lohkeillut kultausta, puutarhan kukkavaaseista pudonnut paloja, vanhanaikaisten lamppujen sähköjohdot repsottavat paikoin ja jotkut seurusteluryhmien tuolien silkkiset päälliset ovat haalistuneet.
Mutta arvokkuutta ylläpitävät vieraat ja henkilökunta. Jo tullessani kohtasin vieraita, jotka olivat pukeutuneet fiinisti päivällistä varten. He siemailivat aperitiivejaan viihtyisässä oleskelutilassa. Näky toi heti mieleeni Agatha Christien kirjojen filmatisoinnit.
Arvuuttelin mielessäni keitä nämä ihmiset olivat. He jutustelivat eri kieliä kuten saksaa, englantia, venäjää, italiaa.
Miltei heti totesin, että yhteydet tässä hotellissa eivät toimi toivotusti. Ala-aulan internet oli rikki, pääsy virtuaalimaailmaan ei onnistunut.
Menin etsimään tv:stä englanninkielistä ohjelmaa, CNN tai BBC voisivat kertoa mitä maailmalla tapahtuu. Mutta niitä kanavia ei tv:ssä ollut. Sieltä sai vai italiankielistä ohjelmaa kanavakaupalla. No, Sisilia on Välimeren saari mutta voisin olettaa ainakin BBC:n näkyvän.
Sitten yritin soittaa saarella asuvalle italialaiselle ystävälleni. Kontakti ei ollut mahdollinen, ilmoitti Vodafone. Jaaha ja miksei? Vodafonen toimimattomuus on kyllä minulle tuttua. Se on tullut tuta monessa maassa. Mutta sentään yhteys Vodafonesta Vodafoneen pitäisi toimia. Ei onnistunut. Myöhemmin sain sentään jonkin tekstarin lähetettyä.
Mutta pitkät ajat puhelin ilmoitti, että yhteyttä ei ole lainkaan.
Niin siis olin eristyksissä tällä saarella, josta maailman kuuluisin mafia on saanut alkunsa.
Tuona sateisena iltana harmaata merta, mustia laavakiviä rannalla ja lokkeja katsellessani vääjäämättä mielessäni pyörivät kuvat elokuvasta Kymmenen pientä neekeripoikaa, jossa saarelle kutsutut vieraat vuoron perään kuolivat. Eikä jäljelle jäänyt yhtäkään.
https://youtu.be/auIWoNCWGEU

Sisilialaisilla ja suomalaisilla on yhteisiä ominaisuuksia, sanoo sisilialainen ystäväni Massimo Longo Odorno, joka on Messinan yliopistolle tutkinut historiaamme ja kirjoittanut ja luennoinut muiden muassa talvisodastamme.
Olemme melankolisia ja urheita, ponnistaneet vaikeuksien läpi. Suomi on itsenäinen valtio, Sisilia autonomia.
Ihan konkreettinenkin maasta ponnistaminen näkyy Sisiliassa monessa paikassa. Kulkiessani kuvaamassa löysin kauniita kukkia, jotka pinnistävät vanhoista rosoisista kiviaidoista, joiden kivien välissä on vain hitunen multaa.
Hakattujen palmujen kantoihin taas viherkasvit ovat versoneet alkujaan, vallaten kannon päällystön kokonaan.
Kaikkialla näkyy Etna, Euroopan korkein toimiva tulivuori, josta perua oleva tuliperäinen maa-aines on hyvin hedelmällistä. Siispä mustien laavakivettymien keskeltä nousee kasveja kukoistamaan.
Ystävälläni on myös muun työnsä ohessa oliivi- ja sitruunapuuviljelmiä ja hän tuottaa oliiviöljyä.
Sisilian sitruunapuut ovat perua arabeilta, jotka toivat ne taannoin Italiaan. Sitruunabisnes on yksi tämän saaren asukkaiden yritys parempaa elämää kohti.

Mielenkiintoista, kuinka kokemukset voivat aktivoida muistoja entisistä vastaavista tilanteista ja kokemuksista ja herättää myös samat tunteet jotka ihminen silloin tunsi.
Näin minulle kävi Sisiliassa, jossa eräs ystäväni oli luvannut näyttää minulle seutua autollaan.
Hän oli kuitenkin lainannut autonsa päiviä ennen tuloani ja ihan hyvään tarkoitukseen eräälle tuttavalleen. Tämä oli kuitenkin esittänyt laina-ajan pidentämistä ja senkin ihan hyvästä syystä. Ja ystäväni suostui.
Sitten hän rupesi ehdottamaan minulle muita ratkaisuja saaren katselemiseen.
Eräs läheiseni toimi aikoinaan samalla tapaa. Hän oli ns. kiltti ihminen, jota sukulaiset pyysivät apuun tuon tuosta. Monet kerrat meidän suunnitelmamme jäivät toiseksi ja toteutumatta.
Petyin ja vihastuin. Koin että olin vähemmän tärkeä kuin nämä sukulaiset .
Nyt sisilialaisen ystäväni tempaus herätti voimakkaana samat tunteet. Ja tajusin myös, että tällaista ”kilttiä” ihmistä en enää elämääni kaipaa.
Kyse ei ole kiltteydestä vaan epävarman ihmisen halusta miellyttää kaikkia. Ja sehän ei onnistu. Kun lupaa monelle, joku tulee vääjäämättä pettymään. Ja tässä tapauksessa se olin minä.

Eräänä sateisena iltana Sisiliassa katselin Italian tv-yhtiön RAI:n kulttuurikanavalta upean dokumentin Fabbrica. Sen on ohjannut Francesca Comencini ja se on valmistunut vuonna 2007.
Vaikka en ymmärrä italiaa, ymmärsin dokumentista koko joukon, sillä se rakentuu niin voimakkaasti kuville. Musta-valkoisina ne olivat hyvin tehokkaita.
Filmi oli ikäänkuin läpileikkaus italialaisten tehtaiden noususta ja tehdastyöläisten elämästä.
Materiaali oli koottu hyvin erilaista oloista, töistä ja tehtaista: oli naisia ompelukoneiden ääressä, miehiä hihnoilla valmistamassa auton osia ja hitsaamassa, nuorukaisia kuljettamassa kottikärryillä raskaita taakkoja, nuoria naisia työtakeissaan lounastunnilla, pomoja jaarittelemassa puhelimessa alaisten kuunnellessa kärsivällisesti ja toivoessa puhelun loppumista. Ja tarinan lopussa oli äänessä afrikkalaisia maahanmuuttajia, jotka nyt työskentelevät tehtaissa.
Fabbrica on myös hieno kuvaus siitä miten työläiset ovat Italiassa taistelleet oikeuksiensa puolesta. Filmi näytti kiihkeät lakkoilijat marssimassa ja megafooneihin puhumassa vaatien itselleen parempia oloja. Jotkut tehtaat, kuten Fiat, olivat esillä ylitse muiden.
Tämä huolellisesti koottu ja runsaasti materiaalia sisältävä historiikki oli kuvattu paikoin jopa runollisen kauniisti. Dokumentti on yksi parhaista joita koskaan olen nähnyt.
Se oli sellaista tosi-tv:tä josta pidän. Niitä niin sanottuja tosi-tv-juttuja en koskaan katso.
Mieleeni tuli, että nyt kun työelämässä Suomessa on tapahtumassa rakenteellinen muutos, mikä olisi jonkin ryhmän kuvatessa myös meikäläisten tehtaiden ja tehdastyöläisten tarina samaan tapaan kuin Fabbricassa

http://youtu.be/Kgfw-mrXvL0
Linkki

Sisiliassa mietin, miksi vanhanaikaisuus ja vanha ahdistavat minua. Se oli näet ensivaikutelma eräästä huoneesta.
Paikalleen pysähtyneisyys, joka huoneesta henki, ikäänkuin estää liikkumisen, uuden kokemisen, tutkimisen.
Mutta myös paljo tavaramäärä tummine huonekaluinen tunkee päälle. Vanhaan huoneeseen esineitä näet kertyy ajan myötä vääjäämättä.
Monet esineet itsessään voivat olla kauniita mutta vieri vieressä niistä tulee liian massiivinen määrä.
Ehkä vanhojen tavaroiden ja huonekalujen rapistuneisuus myös tuntuu pahalta.

Onko rapistuneisuus osoitusta välinpitämättömyydestä vai köyhyydestä, vai mistä. Ehkä yksi merkki tästä lamasta, joka on Sisiliassakin tietysti.