Nainen vedenjakajalla

Me muutamat töölöläiset kiittelimme tyytyväisinä Hietaniemessä tänään Helsingin ympäristölautakunnan päätöstä näyttää vihreää valoa suunnitelmalle kylpylähotellista Taivallahteen meren rannalle. Aikaisemmin julkaistun uutisen mukaan Arcon-niminen yhtiö olisi hotellin sijoittaja.
Taivallahden rannalla upealla paikalla sijaitseva niemi on ollut suoranainen häpeäpilkku. Se on siivoamaton, vaikka rantaa myötäilee kävelyreitti. Hieno paikka on nyt omistettu veneiden säilytykselle ja kesäteatterille. Kuitenkin alue olisi mitä mainioin monenlaisille aktiviteeteille ja kahvilalle tai ravintolalle.
Kylpylähotelli, jollaista Helsingissä ei vielä ole, on oiva ajatus juuri tähän paikkaan. Ja siitä olisi iloa kaupunkilaisille yhtä lailla kuin matkustavaisille.
Moni töölöläinen on kaivannut jo pitkään niemen siistimistä ja kunnollista tyylikästä rakennusta rantamaisemaan samaan tapaan kuin vaikka Eiran Löyly. Parakkimainen Hietsun paviljonki ei todellakaan innosta koko tienoon väestöä, vaikka kylätalolaiset sellaista mielikuvaa tahtovat antaa. Vuosien varrella olen tuon tuosta kuullut mielipiteitä siitä että puutalo olisi ollut parempi purkaa ja tilalle saada tyylikäs rakennus. Entisöinnissä sinänsä ei ole vikaa. Kyse on siitä mitä entisöidään.
Niinpä nyt sitten monen töölöläisen toivo onkin taas herännyt. Jospa vihdoin suunnitelmasta edettäisiin toteutukseen. Töölössä asuu paljon iäkkäitä ja ikääntyviä ihmisiä, jotka kenties hyvinkin olisivat valmiita hyödyntämään kylpylähotellin palveluita. Itse olisin halukas.
Hyvä ajatus on sekin, että osa liikunta- ja hoitotiloista voisi olla myös ulkotiloissa.
– Kaupunki on pitänyt tiukasti kiinni siitä periaatteesta, ettei alueelle rakenneta hotellia, jossa vain majoitutaan, vaan että alueelle tulee avoin kylpylähotelli, jossa on riittävästi tilaa, aktiviteetteja ja palveluja myös kaupunkilaisille, tonttiasiamies Aaltonen on todennut Ylen haastattelussa.

Yleisradio on palvellut hyvin ulkomailla olevia suomalaisia. Areenan kautta näkyvät kaikki uutiset ja ajankohtaisohjelmat kuten Aamutelevision kooste tärkeimmistä aamu-uutisista ja A-studio. Ja lisäksi koko joukko hyvin toimitettuja uutisia, jotka eivät yllä lähetyksiin asti, on Yleisradion verkkosivustolla.
Suoria lähetyksiäkin olen joskus seurannut kun vaikka eduskunnassa on ollut kriittinen asia puitavana tai tärkeä tiedotustilaisuus on lähetetty livenä. Myös vaalikeskusteluja aion katsoa.
Asun joka vuosi osan vuodesta ulkomailla. Vaikka olen kauan poissa Suomesta haluan seurata kotimaan tapahtumia. Tänä vuonna se on ollut erittäin tärkeää koska kahdet vaalit ovat tulossa. Mutta muinakin vuosina olen halunnut pysyä kotimaan ajankohtaisista asioista ajan tasalla.
Kiitos EU-yhteistyön myös Areenaan tulevat muutkin kuin ajankohtaisohjelmat ovat olleet katsottavissa tänä vuonna myös EU-alueella, missä itsekin olen.
Tässä on kuitenkin epäkohta. Näitä viimeksi mainittuja ohjelmia en näe tietokoneelta vaan ainoastaan älypuhelimeni ruudulta. Ja täytyy sanoa, että niin mainio kuin älypuhelin monella tapaa onkin, sen ruutu on kyllä pieni verrattuna tietokoneen ruutuun. Eli odotan pikaista kohennusta asiaan.

Vanhassa portugalilaisessa talossa studioksi remontoitu ja modernisoitu asunto oli minun ajatukseni, kun mietin millaisessa asunnossa viihtyisin Lissabonissa talven. Asunto ei saisi olla millainen tahansa, koska se olisi kotini pitkän aikaa. Minun pitäisi viihtyä siinä ja kaiken pitäisi toimia hyvin. Niinpä tämä arkkitehdin uudistama asunto oli se jonka halusin.
Värit ovat kuten Pohjoismaissa, vaaleat, eivät tummat kuten portugalilaisissa vanhoissa huoneistoissa. Seinän levyinen ikkuna on panoraama yli kattojen, kukkuloille. Iltaisin pimeällä valomeri kahdeksannesta kerroksesta on huikea. Päivisin sähkövaloa en tarvitse, sillä ikkunasta päivänvalo suorastaan tulvii. Keittiötila on integroitu: koneet hopeanvärisiä mikroa ja uunia lukuun ottamatta piilossa. Taulut ovat linjassa ja huonekalujen värit tarkoin mietitty, hyvällä maulla valittu. Huoneistossa on tilaa hengittää ja ajatella luovasti. Kodissani on tyyliä ja kaikki toimii.
Tämä asunto on osaesimerkki siitä millainen on uniikki ja minun näköiseni matka. Sellaisen, uniikin ja omannäköisen matkan, näet Lomalinjan myyntijohtaja Anu Piiroinen kuvailee ihmisten nyt haluavan. Neljä muutakin kategoriaa hän on listannut.
Omat arvot näkyvät myös matkustaessa. Niinpä Portugali sopii hyvin minulle: tämä on suvaitsevainen maa, jossa asuu ja työskentelee hyvin erilaisia ihmisiä monista maista. Kansainvälisyys on itsestään selvää ja eri kansallisuuksia edustavia henkilöitä kohdellaan tasaveroisesti ainakin minun näkemäni mukaan.
Matkailija kuulemma myös peräänkuuluttaa vastuullisia valintoja. Portugalilaisilla tässä on kyllä opettelemista. Roskia ja jätteitä ei lajitella vaan kaikki vaan samaan roskapussiin ja pussi roskakuiluun. Kotona Suomessa tämä ei ainakaan asuintalossani kävisi päinsä, vaan jäteastioita on monta ja jo kotona lajittelen jätteet sitä mukaa kuin niitä tulee. Myös kaupassa käydessäni huomaan toivomisen varaa. Ihmiset ostavat muovikasseja solkenaan. Kenenkään en ole nähnyt pakkaavan ostoksia kestokassiin, joka minulla on mukanani. Sanoinkin kaupan kassalle, joka tarjosi minulle muovikassia, että kiitos ei, sillä kangaskassini on ystävällinen ilmastolle.
Piirosen mukaan ihmiset haluavat ottaa harrastuksensa mukaan matkalle. No, minä valokuvaan, arkkitehtuuria pääasiassa, koska Portugalissa on hienoa vanhaa ja modernia arkkitehtuuria.
Viidenneksi matkailijat kuulemma haluavat aitoa kohtaamista kohdemaassa. Siinä suhteessa minulla ei ole ongelmia, sillä Portugalissa tapaan vain paikallisia henkilöitä jotka hyvin tutustuttavat minut arkiseen elämänmenoon. Eilen esimerkiksi vierailin erään tuttavani luona työväenluokan ja romaanien asuinalueella. Viime talvena kävin tutustumassa muiden muassa alueeseen, jossa aikoinaan monet kuuluisuudet ovat olleet maanpaossa. Haluankin nähdä tämän maan eri luokkien asuinalueita ja tavata ihmisiä laidasta laitaan.

Menneen maailman lumo on vankkumaton. Totean sen miltei päivittäin.
Säätiedotuksen telkkarista juuri kuullut naapuri ihasteli hississä että nyt saamme oikein kunnon valkoisen joulun, sellaisen kuin ennen.
Ystävä kertoi valmistavansa itse porkkanalaatikkoa, sellaista kuin aikoinaan äiti teki.
Facebookissa ystäväni tykkäävät jugentalojen kuvistani enemmän kuin kuvistani joita olen ottanut moderneista virtaviivaisista rakennuksista.
Itse lumoudun talvisin Lissabonissa monista kaupungin vanhoista palatseista ja ränsistyneistäkin taloista. Niiden koristeellisuus ja suoranainen pröystäilevyyskin on kaunista. Niissä näkyy sitä Portugalia joka kukoisti ja valloitti maailmaa monen sukupolven ajan. Vaikka se on jo muistojen aikaa.
Menneen maailman herruus ja siirtomaavaltius on myös periytynyt joidenkin portugalilaisten tuttavieni asenteisiin. He eivät ole vaatimattomia kuten vaikka taloudellinen tilanne edellyttäisi vaan itseriittoisia ja itsetietoisia. Mennyttä herrakansaa.
Entisaikoihin voimme uppoutua myös television välityksellä aina jouluisin. Ohjelmistossa on Ingmar Bergmania, Pikku naisia, Kotiopettajattaren romaania ja niin iki-ihana ”Mennyt maailma”.
Joskaan en ajattele että ennen kaikki oli paremmin, niin ajattelen että ennen jotkut asiat olivat kauniimmin. Nostalgiset joulukortit ovat kauniimpia kuin sähköpostitervehdykset. Krusidellit vanhat rakennukset vievät ulkonäössään voiton monista uudemmista pytingeistä, vaikka käytännöllisys voi olla mitä sattuu.

Kohta on taas aikavarkaiden sesonki. Vaalien alusviikot kun ovat tulollaan. Tulemme näkemään ja kuulemaan tv:stä ja paneelikeskusteluissa poliitikkoja, jotka tuputtavat omaa näkemystään vastaamatta juontajien kysymyksiin.
Eipä silti, kaiken aikaa ilmiö on nähtävissä jo muutenkin. Juontajat saavat pumppaamalla pumpata poliitikoilta vastauksia kysymyksiinsä. Sen voi todeta uutis- ja ajankohtaislähetyksiä seuratessaan. Poliitikot tyrkyttävät omia mielipiteitään kykenemättä ottamaan kantaa kysyttyyn asiaan.
Toisenlaisiakin aikavarkaita telkkarissa näkee. Huomionkipeät henkilöt esimerkiksi Jälkiviisaissa ovat niin suuna päänä että joskus ohjelma olisi hyvä nimetä Jälkiviisaaksi. Ja juontajat sallivat aikavarkauden yleisöä ajattelematta.
Yle kaikkinensa pyrkii varastamaan aikaamme. Ilta illan jälkeen tarjolla on uusintoja ja sarjojen uusien kausien edellä edellisten kausien kertauksia.
Aikavarkaita on kaikkialla. Kokouksissa jaarittelijat ja asioita sivuavat vievät aikaamme turhaan. Kauppojen kassoille kuulumisiaan puivat asiakkaat varastavat aikaa jonottajilta.
Totta. Emme me karkuun pääse aikavarkailta. Narsismi kukoistaa. Minä yritän välttää parhaan kykyni mukaan aikaani turhaan kuluttavia henkilöitä ja tilanteita. Ylen ollessa kyseessä asia on hiukan monimutkainen. Minä maksan Ylen palveluista ja toivon myös saavani vastiketta rahoilleni.

Marraskuu on muistojen aikaa. Pyhäinmiesten päivänä muistetaan pois nukkuneita. Samoin on isänpäivänä, jos isä on jo kuollut. Minulle muistoja kertyi myös entisille kotikulmilleni Kruunuhakaan osuttuani.
Joidenkin vanhojen talojen kivijaloissa oli vielä pieniä puoteja, joissa olin käynyt ja kuppila, jossa olin ystävieni kanssa istunut iltaa. Mutta paljon tienoo oli uudistunutkin.
Valokuvasin pieteetillä restauroituja rakennuksia. Joidenkin kivijaloissa oli nyt uusia elegantteja ja kaiketi kalliinpuoleisiakin ravintoloita.
Kun editoin ottamiani kuvia, kuuntelin toisella korvalla telkkaria. Siellä joku sanoi, että muistot rakentavat identiteettiä. Hyvin sanottu.
Olen aina kokenut, että ihmissuhteet ovat kuin sipuleita, joita kuorimme kerros kerrokselta. Paljastamme itseämme toisillemme. Ehkä siis ikääntyessä kuoria aletaankin kerätä takaisin. Muistot antavat lisää ainesta minuuteemme ja rakennamme itseämme toivottavasti entistä paremmiksi.
Minusta muistot vahvistavat. Kruunuhaassa muistin esimerkiksi erään tapauksen, jossa olin käyttäytynyt hölmösti. Ihan nuoruuttani, kokemattomuuttani. Mutta nyt olin viisaampi kuin silloin. Osaisin käyttäytyä samassa tilanteessa aivan toisin, kypsemmin. Tunsin tyytyväisyyttä. Muisto sen tuntemuksen antoi.
Tämänköhän takia ikääntyneet ihmiset muistelevat mielellään. Se selvinnee jonain päivänä.

Jouduin sinne sattumalta. Taidenäyttelyn jälkeen minulla oli jäljellä pysäköintiaikaa. Ajattelin kuljeskella autoni ympäristössä katselemassa uusia maisemia sellaisessa kolkassa Helsinkiä johon vain ani harvoin ajaudun.
Hermannin uudehkot talot ovat hauskan värisiä: oranssi, violetti, valkoinen, vihreä, keltainen vuorottelevat ja yhdellä sisäpihalla on korkea tiilipiippu muistuttamassa alueen menneisyydestä.
Sisäpihoilta tupsahdin äkkiä puistoon. Huomioni kiinnittyi tauluun, jossa oli ilmeisesti varoitus. Niin oli. Siinä varoitettiin lakipykälään vedotan ja sakkorangaistuksella uhaten poikkeamasta aidan toiselle puolelle.
Olin tullut Hermannin puiston puutarha-alueelle.
Puutarha on yksi Helsingin vanhimmista. Se on kuulunut muinoin aidan takana olevalle Sörkan vankilalle. Silloin aitaa ei ollut kuten nyt.
Puutarhassa kuka vaan saa kasvattaa vihanneksia, kukkia tai mitä nyt mielii. Siellä onkin monenlaisia vihanneksia kuten lehtikaalia, kurpitsoita, punajuuria, erilaisia kukkia. Näinpä siellä niin oudon vihanneksen etten ole moista ennen nähnyt. Se muistutti lehtikaalia mutta oli miltei musta. Ehkä jokin muunnelma?
Omenapuut ovat arvatenkin vankilan perua. Ne olivat pudottaneet hedelmiään auliisti laajalle alueelle. Joku oli kerännyt niitä koriin pöydälle vierailijoiden syötäväksi.
Niinpä mutustelin puutarhatuolissa omenaa ja katselin aidan takaiselle vankilan alueelle. Tiilitalojen ristikkoikkunat ovat kalsean näköiset vaikka vankilan puistopiha on kaunis vanhoine puineen.
Tiedän että rakennukset ovat sisältäkin kolkkoja, sillä olen työni vuoksi kerran käynyt vankilassa.
Ennen lähtöäni tutustuin vielä taiteeseen. Ihmiset olivat pystyttäneet puutarhan laitaan pienen islantilaisen valokuvataiteen näyttelyn.
Kotiin ajaessani tuumasin, että olipa onni, että yhytin näin mukavan puutarhan.

Tämän toivotuksen olen minäkin halunnut sanoa jo monesti Helsingissä katsoessani turistien touhuja kotikulmallani Töölössä.
Turistibussit tukkivat tiet niin että paikallisille autoilijoille jää usein vain yksi kaista Mechelininkadulla. Merikannontie tukkeutuu tuon tuosta pysäköivistä linja-autoista. Pyöräilijöille verovaroin rakennetulla kaistalla on usein autoja ja pyöräilijät törmäilevät jalankulkijoiden kauhuksi kävelyteillä. Turistit ruokkivat surutta lokkeja, puluja ja hanhia Sibelius-patsaan äärellä ja voi vain kuvitella kuinka otollisia alueet ovat Töölön runsaalle rottakannalle myös.
Olen lukenut viime aikoina lukuisia juttuja turisteihin tympääntyneistä kaupunkilaisista eri puolilta maailmaa. Esimerkiks Venetsia, Barcelona, San Sebastian pohjoisessa Espanjassa, Auckland Uudessa Seelannissa toivottavat turistit pois. Amsterdam, Dubrovnik, Pariisi miettivät rajoituskeinoja kuten Airbnb-asumiselle uusia määräyksiä. Lissabonissa, jossa asun talvet, turistit joutuvat maksamaan kaupunkiveroa kuten 21 muussa maassa.
Nämä turismin haitat pitäisi järjestää Suomessa niiden tahojen riesaksi jotka turisteja houkuttelevat. Siis esimerkiksi Helsingin kaupungintalon eteen, Sinnemäen kotikulmille, yms. Ehkä silloin alkaisi päättäjille valjeta, että jos turisteja Suomeen haalitaan, heitä varten pitäisi järjestää ensin tilat kuten parkkipaikat busseille.
En mitenkään näillä näkymin pysty ilakoimaan turisteista ajatellen että siinä kulkee taas 68 euroa.

Mikä helpotus helteellä onkaan ollut lähipuisto. Sen isojen vanhojen puiden suomaan varjoon olen paennut auringon porotusta. Jokapäiväiset kävelylenkit kun olen halunnut tehdä kuumuudesta huolimatta.
Puistokäytäviä on niin runsaasti ja niin suurella alueella että risteillen puolen tunnin lenkki järjestyy hyvin. Ja kun niitä tekee pari niin päivä on pelastettu.
Puistojen hyötyä on tutkittukin hyvinvoinnin ja terveyden näkökulmasta. Tuloksista kertovat Liisa Tyrväinen, Timo Lanki, Raija Sipilä ja Jorma Komulainen Duodecim-lehdessä artikkelissaan ”Mitä tiedetään metsän terveyshyödyistä?”
Rakennettuun ympäristöön verrattuna puistoympäristöt parantavat mielialaa ja tehtävistä suoriutumista, elvyttävät stressistä ja parantavat tarkkaavuutta rakennettuja ympäristöjä enemmän.
Luontoympäristön myönteiset vaikutukset ilmenevät jo varttitunnissa.
Tietyissä tilanteissa metsä on vielä puistoa parempi tervehdyttäjä.
Kirjoittajat ehdottavat, että koska meille suomalaisille metsät ovat muita kansallisuuksia tärkeämpiä niin niiden terveys- ja hyvinvointihyötyjä pitäisi tutkia nykyistä enemmän.
Esimerkkinä tutkimuskohteista he mainitsevat nämä: luontokäynnin vaikutuksen kesto, annos-vastesuhde, yksilölliset erot, terveyshyötyjen pitkäaikaiset vaikutukset. Hyviä ehdotuksia.
Minä tiedän jo kantapään kautta, että mitä pidempään luonnossa, vaikka puistossakin, olen, sitä paremmaksi mieleni tulee, ärtyneisyys häviää.
Kaiketi samoja tuntemuksia on niillä lukuisilla muillakin ihmisillä, jotka nyt puistoissa oleskelevat. Vanhemmat uskaltavat tuoda lapsensa viihtymään ulkona, kun aurinko ei porota kohtisuoraan iholle. Monet nuoret istuvat ringissä rupattelemassa ja viettävät iltaa. Iäkkäät pariskunnat istuvat kivellä ja syövät jäätelöä. Nuorukaiset pelaavat korttia.
Niin, puistot ja metsät suovat armeliaan varjonsa kaikille valikoimatta.

Kesän Helsingissä työnsä vuoksi viettävä tuttavani kertoi hauskasta suunnitelmastaan. Hän oli miehensä kanssa päättänyt tutustua vapaa-aikana Helsingin uimarantoihin. Siten kesästä tulee nautittua vaikka päivät töitä puurtaisikin. Samalla kotikaupunkiin tutustuisi hauskasti.
Hän oli jo käynyt parilla rannalla ja kehui myös kahviloiden tarjoilua. Iltaa oli ollut mukava istua meren rannalla uintiretken päätteeksi.
Kun tiedän että jokaisella helsinkiläisellä on vain alle 7 kilometrin matka meren rantaan niin varmaan uimarantakin on jokaiselle aika lähellä. Helsingin kaupungin sivustolta löytyikin kaupungin ylläpitämiä rantoja peräti 25 ja lisäksi yksi espoolainen ranta. Ei hassummin.
Minulla on kaksi uimarantaa, Hietsu ja Mustasaaren uimaranta. Niin, osa hesalaisista uimarannoistahan on saarissa kuten Pihlajasaaressa. Mustasaaren uimarannalla käynti on vähän suurempi kesäretki. Saaren ravintolassa tulee syötyä myös lounasta. Hietsun käyntiin tätä ei liity vaan pienempi purtava riittää.
Ystävättäreni suosikkiranta on Munkkiniemen uimaranta. Sinne hän matkaa mielellään vaikka on espoolainen. Toisaalta hän viihtyy Westendin, siis kotikaupunkinsa, eräällä uimarannalla. Se on aika pieni.
Lauttasaarelaiset ystäväni tietty kiittävät omaa rantaansa.
Vaan ranta kuin ranta niin minä kaipaan suomalaiselta rannalta yhtä asiaa: päivänvarjoa. Sen alla viihtyisin rannalla pidempään kuin muuten. Mutta missään en varjoja ole nähnyt tarjolla.Linkki