Kuulin todistusta tarinoiden voimasta viimeksi tänä aamuna. Näyttelijä kertoi päässeensä alkoholiongelmastaan vertaistuen avulla. Toiset samaa ongelmaa poteneet olivat siis jakaneet kokemustaan, kertoneet tarinaansa.
Tarinat ovatkin valttia tänä aikana, ovatpa ne tosia tai eivät. Itse olen mieltänytkin tarinat aina kyseenalaisina: koskaan ei voi tietää mikä niissä pitää paikkansa ja mikä ei.
Olisikohan käsitykselläni jotain tekemistä sen kanssa, että suvussani isän puolelta oli muinoin tunnettu tarinankertoja. Hän oli iäkäs nainen, jonka tupaan kyläläiset kokoontuivat talvi-iltoina päreen valossa kuulemaan kertomuksia. Oletan hänen keksineen niitä omasta päästään.
Journalismin tutkijatkin ovat heränneet pohtimaan tarinoiden merkitystä. Tampereen yliopisto tiedotti Long Play journalistien symposiumista otsikolla ”Miksi fiiliksistä on tullut uutisia? Tarinat, self-help ja kansan ääni mediassa”
Kertomuksentutkijoilla saattaisi tiedotteen mukaan olla tähän vastaus.
-Kognitiotieteistä ja arkikeskustelujen tutkimuksesta vaikutteita saaneen määritelmän mukaan kertomus ei välttämättä olekaan sarja tapahtumia – syitä ja seurauksia – vaan ensisijaisesti kuvaus siitä, miltä tuntuu olla henkilö x jossakin tilanteessa. Samaisessa tutkimustraditiossa on jo pitkään ajateltu, että kertomusmuoto on yksi perustavimpia tapojamme järjestää ja tulkita maailmaa ja itseämme.
Viimeksi mainittua juuri todisti aamu-tv:ssä esiintynyt näyttelijäkin.
Minä olen oppinut, että jos haluan saada sanomani jollekin vastahakoiselle henkilölle perille, paras tapa on kertoa omaa kokemustani, siis pätkä tarinaani, eli minä-muodossa. Fiksu kuuntelija siitä sitten oivaltaa ottaa onkeensa. Ja jos ei ota, ei ole valmis vielä hyväksymään ehdotusta joka tarinaan kätkeytyy.
Joka tapauksessa ”sinun pitäisi” –neuvon välttäminen antaa ylpeällekin neuvottavalle mahdollisuuden omia ohje itselleen ikään kuin se olisi hänen oma oivalluksensa.
