No nyt sain oikein tieteellisen selityksen meriin hurahtamiselleni. Se tuli luettuani meribiologi Wallace J. Nicholsin kirjasta Blue Mind. Siinä kirjailija selittää miksi vedet kuten meri, järvet ja joet ovat meille fyysisesti ja psyykkisesti hyväksi. Hänen mukaansa me kaikki etsimme sinistä paikkaamme.
Minä hakeudun kotikulmillani Suomessa aina samalle merenrantatielle ja täällä Portugalissa, toisessa kotimaassani, tunnen tarvetta päästä aika ajoin ainakin suuren Tagus-joen, jollen sitten Atlantin rannalle.
Sinistä paikkaamme haemme kirjoittajan mukaan myös esimerkiksi lomillamme, jotka kohdistuvat usein rannoille, vaikka aurinkoa ottamaan tai surfaamaan. Veden äärelle kuitenkin.
Nautinnon lisäksi vesi on ollut meille tietty arvaamattomaksi hyödyksi. Vettä myöten olemme esimerkiksi päässeet kulkemaan ja löytäneet uusia paikkoja. Ja minulle tärkeää nuorempana oli kalastaminen kesämökin järvellä.
Koin sykähdyttävänä pari päivää sitten Lissabonin Pantheonissa käynnin. Siellä on löytöretkeilijä Vasco da Gaman hautamuistomerkki. Hänhän löysi meriä seilattuaan Intian.
Jo aiemmin syksyllä koin jännittävänä käyntini pienessä Portugalin satamakaupungissa Coinassa, jossa Vasco da Gaman laiva oli rakennettu ja josta se aloitti retkensä Atlantilla ympäri Afrikan Intian valtamerelle ja Intiaan.
Blue mind puolestaan on sitten Nicholsin mukaan se tunnetila, jonka vesi meille suo: mielentila, jossa ylivirikkeellinen ympäristö ja hälinä eivät meitä tavoita, tila, jossa ikään kuin sielu lepää.
Minulle tuo lepotila on kuitenkin usein toiminut myös aktiivisena tilana: alitajunta on työstänyt jotain askartelemaani kysymystä meren äärellä kulkiessani, vaikka tietoisesti asiaa en olekaan pohtinut. Vaan kun olen palannut meren rannalta, vastaus on ollut valmiina. Vesi voi niin ollen olla myös intuitiivinen uutta luova innoittaja.
Siksi siis minäkin kaipaan ja tarvitsen merta.