Nainen vedenjakajalla

Minulla on jo pari vuotta ollut suunnitelma: mennä meriteitse Kuusisaareen. Tänä kesänä se idea sitten toteutui. Kauppatorin rannasta löysin veneen, joka risteili Kuusisaareen.
Olen ollut tavanomaisilla saaristoristeilyillä, joilla katsastetaan Lonna, Suomenlinnaa ja itäpuolelta Laajasaloa sun muuta. Ne siis olen nähnyt. Ne risteilyt olivat tavanomaisia: lounasta laivalla ja saarten katselua ja kuvaamista.
Vaan tämä Kuusisaaren matka oli erilainen. Päätepisteessä oli tarjolla hyvää taidetta. Vene rantautui Didrichsenin taidemuseon rantaan. Museossa oli Marita Liulian hienoa taidetta. Mysterium-näyttely. Mutta myös toisessa taidemuseossa, Villa Gyllenbergissä oli mahdollisuus käydä. Sielläkin oli oivaa taidetta. Sigrid Schaumannin maalauksia.
Perillä viivyin kolmisen tuntia. Gyllenberillä join kahvia ja Didrichsenin pihalla istuin syöden mansikoita, jotka olin varannut mukaan.
Kun laiva vielä kulki Helsingistä länteen ja takaisin, reitillä näki erinomaista arkkitehtuuria: vanhaa Eiran ja Kaivopuiston jugendia ja sitten toisaalta Lauttasaaren, Ruoholahden ja Jätkäsaaren modernia arkkitehtuuria: lasitaloja, sinisen toimiston, meren päälle rakennettuja asuintaloja. Tämä matka oli rahansa väärti ja hyvin mitoitettu ajallisesti. Kolmisen tuntia perillä ja matkaan suuntaansa noin tunti.

Me muutamat töölöläiset kiittelimme tyytyväisinä Hietaniemessä tänään Helsingin ympäristölautakunnan päätöstä näyttää vihreää valoa suunnitelmalle kylpylähotellista Taivallahteen meren rannalle. Aikaisemmin julkaistun uutisen mukaan Arcon-niminen yhtiö olisi hotellin sijoittaja.
Taivallahden rannalla upealla paikalla sijaitseva niemi on ollut suoranainen häpeäpilkku. Se on siivoamaton, vaikka rantaa myötäilee kävelyreitti. Hieno paikka on nyt omistettu veneiden säilytykselle ja kesäteatterille. Kuitenkin alue olisi mitä mainioin monenlaisille aktiviteeteille ja kahvilalle tai ravintolalle.
Kylpylähotelli, jollaista Helsingissä ei vielä ole, on oiva ajatus juuri tähän paikkaan. Ja siitä olisi iloa kaupunkilaisille yhtä lailla kuin matkustavaisille.
Moni töölöläinen on kaivannut jo pitkään niemen siistimistä ja kunnollista tyylikästä rakennusta rantamaisemaan samaan tapaan kuin vaikka Eiran Löyly. Parakkimainen Hietsun paviljonki ei todellakaan innosta koko tienoon väestöä, vaikka kylätalolaiset sellaista mielikuvaa tahtovat antaa. Vuosien varrella olen tuon tuosta kuullut mielipiteitä siitä että puutalo olisi ollut parempi purkaa ja tilalle saada tyylikäs rakennus. Entisöinnissä sinänsä ei ole vikaa. Kyse on siitä mitä entisöidään.
Niinpä nyt sitten monen töölöläisen toivo onkin taas herännyt. Jospa vihdoin suunnitelmasta edettäisiin toteutukseen. Töölössä asuu paljon iäkkäitä ja ikääntyviä ihmisiä, jotka kenties hyvinkin olisivat valmiita hyödyntämään kylpylähotellin palveluita. Itse olisin halukas.
Hyvä ajatus on sekin, että osa liikunta- ja hoitotiloista voisi olla myös ulkotiloissa.
– Kaupunki on pitänyt tiukasti kiinni siitä periaatteesta, ettei alueelle rakenneta hotellia, jossa vain majoitutaan, vaan että alueelle tulee avoin kylpylähotelli, jossa on riittävästi tilaa, aktiviteetteja ja palveluja myös kaupunkilaisille, tonttiasiamies Aaltonen on todennut Ylen haastattelussa.

Yleisradio on palvellut hyvin ulkomailla olevia suomalaisia. Areenan kautta näkyvät kaikki uutiset ja ajankohtaisohjelmat kuten Aamutelevision kooste tärkeimmistä aamu-uutisista ja A-studio. Ja lisäksi koko joukko hyvin toimitettuja uutisia, jotka eivät yllä lähetyksiin asti, on Yleisradion verkkosivustolla.
Suoria lähetyksiäkin olen joskus seurannut kun vaikka eduskunnassa on ollut kriittinen asia puitavana tai tärkeä tiedotustilaisuus on lähetetty livenä. Myös vaalikeskusteluja aion katsoa.
Asun joka vuosi osan vuodesta ulkomailla. Vaikka olen kauan poissa Suomesta haluan seurata kotimaan tapahtumia. Tänä vuonna se on ollut erittäin tärkeää koska kahdet vaalit ovat tulossa. Mutta muinakin vuosina olen halunnut pysyä kotimaan ajankohtaisista asioista ajan tasalla.
Kiitos EU-yhteistyön myös Areenaan tulevat muutkin kuin ajankohtaisohjelmat ovat olleet katsottavissa tänä vuonna myös EU-alueella, missä itsekin olen.
Tässä on kuitenkin epäkohta. Näitä viimeksi mainittuja ohjelmia en näe tietokoneelta vaan ainoastaan älypuhelimeni ruudulta. Ja täytyy sanoa, että niin mainio kuin älypuhelin monella tapaa onkin, sen ruutu on kyllä pieni verrattuna tietokoneen ruutuun. Eli odotan pikaista kohennusta asiaan.

Vanhassa portugalilaisessa talossa studioksi remontoitu ja modernisoitu asunto oli minun ajatukseni, kun mietin millaisessa asunnossa viihtyisin Lissabonissa talven. Asunto ei saisi olla millainen tahansa, koska se olisi kotini pitkän aikaa. Minun pitäisi viihtyä siinä ja kaiken pitäisi toimia hyvin. Niinpä tämä arkkitehdin uudistama asunto oli se jonka halusin.
Värit ovat kuten Pohjoismaissa, vaaleat, eivät tummat kuten portugalilaisissa vanhoissa huoneistoissa. Seinän levyinen ikkuna on panoraama yli kattojen, kukkuloille. Iltaisin pimeällä valomeri kahdeksannesta kerroksesta on huikea. Päivisin sähkövaloa en tarvitse, sillä ikkunasta päivänvalo suorastaan tulvii. Keittiötila on integroitu: koneet hopeanvärisiä mikroa ja uunia lukuun ottamatta piilossa. Taulut ovat linjassa ja huonekalujen värit tarkoin mietitty, hyvällä maulla valittu. Huoneistossa on tilaa hengittää ja ajatella luovasti. Kodissani on tyyliä ja kaikki toimii.
Tämä asunto on osaesimerkki siitä millainen on uniikki ja minun näköiseni matka. Sellaisen, uniikin ja omannäköisen matkan, näet Lomalinjan myyntijohtaja Anu Piiroinen kuvailee ihmisten nyt haluavan. Neljä muutakin kategoriaa hän on listannut.
Omat arvot näkyvät myös matkustaessa. Niinpä Portugali sopii hyvin minulle: tämä on suvaitsevainen maa, jossa asuu ja työskentelee hyvin erilaisia ihmisiä monista maista. Kansainvälisyys on itsestään selvää ja eri kansallisuuksia edustavia henkilöitä kohdellaan tasaveroisesti ainakin minun näkemäni mukaan.
Matkailija kuulemma myös peräänkuuluttaa vastuullisia valintoja. Portugalilaisilla tässä on kyllä opettelemista. Roskia ja jätteitä ei lajitella vaan kaikki vaan samaan roskapussiin ja pussi roskakuiluun. Kotona Suomessa tämä ei ainakaan asuintalossani kävisi päinsä, vaan jäteastioita on monta ja jo kotona lajittelen jätteet sitä mukaa kuin niitä tulee. Myös kaupassa käydessäni huomaan toivomisen varaa. Ihmiset ostavat muovikasseja solkenaan. Kenenkään en ole nähnyt pakkaavan ostoksia kestokassiin, joka minulla on mukanani. Sanoinkin kaupan kassalle, joka tarjosi minulle muovikassia, että kiitos ei, sillä kangaskassini on ystävällinen ilmastolle.
Piirosen mukaan ihmiset haluavat ottaa harrastuksensa mukaan matkalle. No, minä valokuvaan, arkkitehtuuria pääasiassa, koska Portugalissa on hienoa vanhaa ja modernia arkkitehtuuria.
Viidenneksi matkailijat kuulemma haluavat aitoa kohtaamista kohdemaassa. Siinä suhteessa minulla ei ole ongelmia, sillä Portugalissa tapaan vain paikallisia henkilöitä jotka hyvin tutustuttavat minut arkiseen elämänmenoon. Eilen esimerkiksi vierailin erään tuttavani luona työväenluokan ja romaanien asuinalueella. Viime talvena kävin tutustumassa muiden muassa alueeseen, jossa aikoinaan monet kuuluisuudet ovat olleet maanpaossa. Haluankin nähdä tämän maan eri luokkien asuinalueita ja tavata ihmisiä laidasta laitaan.

Tämän toivotuksen olen minäkin halunnut sanoa jo monesti Helsingissä katsoessani turistien touhuja kotikulmallani Töölössä.
Turistibussit tukkivat tiet niin että paikallisille autoilijoille jää usein vain yksi kaista Mechelininkadulla. Merikannontie tukkeutuu tuon tuosta pysäköivistä linja-autoista. Pyöräilijöille verovaroin rakennetulla kaistalla on usein autoja ja pyöräilijät törmäilevät jalankulkijoiden kauhuksi kävelyteillä. Turistit ruokkivat surutta lokkeja, puluja ja hanhia Sibelius-patsaan äärellä ja voi vain kuvitella kuinka otollisia alueet ovat Töölön runsaalle rottakannalle myös.
Olen lukenut viime aikoina lukuisia juttuja turisteihin tympääntyneistä kaupunkilaisista eri puolilta maailmaa. Esimerkiks Venetsia, Barcelona, San Sebastian pohjoisessa Espanjassa, Auckland Uudessa Seelannissa toivottavat turistit pois. Amsterdam, Dubrovnik, Pariisi miettivät rajoituskeinoja kuten Airbnb-asumiselle uusia määräyksiä. Lissabonissa, jossa asun talvet, turistit joutuvat maksamaan kaupunkiveroa kuten 21 muussa maassa.
Nämä turismin haitat pitäisi järjestää Suomessa niiden tahojen riesaksi jotka turisteja houkuttelevat. Siis esimerkiksi Helsingin kaupungintalon eteen, Sinnemäen kotikulmille, yms. Ehkä silloin alkaisi päättäjille valjeta, että jos turisteja Suomeen haalitaan, heitä varten pitäisi järjestää ensin tilat kuten parkkipaikat busseille.
En mitenkään näillä näkymin pysty ilakoimaan turisteista ajatellen että siinä kulkee taas 68 euroa.

Kesän Helsingissä työnsä vuoksi viettävä tuttavani kertoi hauskasta suunnitelmastaan. Hän oli miehensä kanssa päättänyt tutustua vapaa-aikana Helsingin uimarantoihin. Siten kesästä tulee nautittua vaikka päivät töitä puurtaisikin. Samalla kotikaupunkiin tutustuisi hauskasti.
Hän oli jo käynyt parilla rannalla ja kehui myös kahviloiden tarjoilua. Iltaa oli ollut mukava istua meren rannalla uintiretken päätteeksi.
Kun tiedän että jokaisella helsinkiläisellä on vain alle 7 kilometrin matka meren rantaan niin varmaan uimarantakin on jokaiselle aika lähellä. Helsingin kaupungin sivustolta löytyikin kaupungin ylläpitämiä rantoja peräti 25 ja lisäksi yksi espoolainen ranta. Ei hassummin.
Minulla on kaksi uimarantaa, Hietsu ja Mustasaaren uimaranta. Niin, osa hesalaisista uimarannoistahan on saarissa kuten Pihlajasaaressa. Mustasaaren uimarannalla käynti on vähän suurempi kesäretki. Saaren ravintolassa tulee syötyä myös lounasta. Hietsun käyntiin tätä ei liity vaan pienempi purtava riittää.
Ystävättäreni suosikkiranta on Munkkiniemen uimaranta. Sinne hän matkaa mielellään vaikka on espoolainen. Toisaalta hän viihtyy Westendin, siis kotikaupunkinsa, eräällä uimarannalla. Se on aika pieni.
Lauttasaarelaiset ystäväni tietty kiittävät omaa rantaansa.
Vaan ranta kuin ranta niin minä kaipaan suomalaiselta rannalta yhtä asiaa: päivänvarjoa. Sen alla viihtyisin rannalla pidempään kuin muuten. Mutta missään en varjoja ole nähnyt tarjolla.Linkki

Mitkä asiat tekevät minut ylpeäksi Helsingistä? Miksi haluan asua juuri Helsingissä? Näihin kysymyksiin olen joutunut vastaamaan parista syystä, toisaalta halusta muuttaa takaisin pääkaupunkiin asuttuani olosuhteiden pakosta vähän aikaa keskisuomalaisessa kaupungissa ja toisaalta luonnehtiessani ulkomaalaisille ystävilleni Helsingin omaleimaista luonnetta. Nyt sitten ilmaantui kolmaskin syy, Suomen asukasbarometri, joka on listannut ihmisten ylpeydenaiheita kotikunnastaan.
Barometrissa erilaiset arvot pomppasivat esille, kuten nämä:
-Asukasbarometrin mukaan lahtelaiset ja kouvolalaiset korostavat mielellään sitä, miten hyvällä hinta-laatusuhteella varustetun paketin paikkakunta tarjoaa lyhyillä yhteyksillä joka paikkaan. Luumäkeläiset tuovat esille matalaa veroäyriä. Tamperelaiset ovat ylpeitä kaupungin maineesta Suomen halutuimpana asuinpaikkakuntana. Helsingissä ja Turussa tärkeää on kaupunkikulttuuri, Jyväskylässä korostui opiskelijakaupunkiluonne. Joensuussa kaupungin vetovoimatekijäksi nousi tuttavallinen jutusteluilmapiiri ja yksityiskohtana Oulusta esimerkiksi kaupungin pyöräreitit.
- Asuinpaikkaylpeys syntyy arjen toimivuuden ja luonnon lisäksi omaleimaisuustekijöistä, tutkimuksesta vastannut Kari Tervonen kertoo.
Kaipasin Helsinkiin takaisin taannoin Jyväskylästä siksi, että tiettyjä haluamiani palveluita kuten eräitä tavaroita tai taide-elämyksiä en sieltä saanut. Helsingissä kaikkea on tarjolla.
Mitä taide-elämyksiin tulee niin aina ei ole tarvis edes mennä kaikkea katsomaan ja kokemaan, riittää jo tunne siitä että voisi sen tehdä heti kun haluaa.
Minä olen ylpeä Helsingin luonnonläheisyydestä. Jokaisella helsinkiläisellä on alle l0 kilometrin matka meren rantaan. Helsinki on merellinen kaupunki, oikeasti Itämeren tytär. Ja merellisyys korostuu monessa asiassa kuten viime vuosien arkkitehtuurissa ja kaikkien kuljettavissa rantareiteissä sekä viime aikoina kaupunkilaisille avatuissa saarissa. Monessa suuressa kaupungissa saa kulkea paljon pidemmän matkan päästäkseen meren äärelle.
Ulkomaalaiset ystäväni ovat korostaneet Helsingin kauneutta: lukuisia vihreitä puistoja, vaaleita taloja, avaruutta, hyvää kaupunkisuunnittelua. Helsingin keskustassa on helppo suunnistaa.
Helsinki on myös ihmisen kokoinen kaupunki, ei liian suuri eikä pieni. Olen ylpeä Helsingistäni.

Kauan sitten eräs mieskuuntelija soitti radiolähetykseen, jossa soitettiin kuuntelijoiden toivomia musiikkikappaleita. Mies pyysi soittamaan Beatlesien ”Yesterdayn”.Linkki Kun ohjelman toimittaja kysyi syytä toiveeseen mies vastasi jotenkin näin: ”Se muistuttaa minua rakastamastani naisesta, jolle tein väärin. Musiikki tuo surullisen mutta hyvän muiston hänestä.”
Siis surullisen mutta hyvän. Tämä paradoksi onkin lääkärien Jetro J. Tuularin ja Hasse Karlssonin mielestä ihmisen mielihyvän ja mielipahan kokemukseen liittyvä erikoinen piirre. ”Mielihyvä, mielipaha ja ihmisen aivot” artikkelissaan Duodecimissa he kirjoittavat, että musiikki, joka tavallisesti aiheuttaa surun tunnetilan, voi samaan aikaan aiheuttaa myös mielihyvän kokemuksen.
Samanlaiset tunteet kuin radion mieskuuntelija olen kokenut minäkin. Erään läheisen ihmisen loukattua minua lähetin hänelle Kim Lönnholmin laulaman ”Minä olen muistanut”, Linkkijonka sanat koin silloin omakseni. ”Minä olen muistanut sinut kipuna kiivaana, suruna sielussain, valona yössä vain”….
Myös eräälle toiselle henkilölle pettymystä tunnettuani lähetin musiikkikappaleen, joka aiheutti surun ja samalla mielihyvän tunnetta.
Kirjoittajat sanovat että musiikin ohella esimerkiksi keskustelu terapeutin tai ystävän kanssa vaikeista asioista voi aiheuttaa samantapaiset surun ja mielihyvän kokemukset.
Minä lisäisin tuohon, että myös jollain rakkaalla paikalla kuten entisellä kotiseudulla käyminen, voi herättää tällaiset kahtalaiset tunteet. On surullista kun siellä eletty elämänvaihe on ohi mutta rakkaan paikan näkeminen ja kokeminen herättää myös mielihyvää.

Jouduin ajattelemaan paikkojen merkityksellisyyttä hiljan kahdesta syystä. Kirjailija Nino Strachey kirjoitti eräässä artikkelissa että paikan muisto on tärkeämpi kuin lahjatavarakaupasta ostettu matkamuisto. Ja muotoilua opiskeleva Lucas LaRochelle oli laatinut kartan hänelle merkityksellisistä paikoista. Työ oli alkanut kun hän oli sattumoisin kulkenut sen puun ohi, jonka luona hän oli tavannut ensimmäisen vakavan seurustelukumppaninsa. Sen jälkeen hän oli merkinnyt karttaan muitakin itselleen tärkeitä paikkoja.
Annoin ajatusteni virrata. Mitä paikkoja mieleeni tulisi ja miksi?
Kolme ensimmäisenä mieleeni tullutta paikkaa joissa olin kokenut lumoa, ajoittuivat yöhön.
Istuimme nuorina veljeni kanssa rantasaunamme verannalla. Vanhemmat olivat nukkumassa ja kaikki oli hiljaista valoisassa kesäyössä. Juttelimme niitä näitä. Järvi oli tyyni, linnut ja kalat jo nukkumassa. Yhtäkkiä kuulimme vasemmalta rasahduksen. Kolme supikoiraa löntysteli rantaviivaa myöten meitä kohti. Maalaiset ja isäni olivat tehneet niistä havaintoja mutta kukaan ei ollut niitä nähnyt. Istuimme epäuskoisina ja mykistyneinä emmekä osanneet edes pelätä vierailijoita. Supikoirat eivät kuitenkaan huomanneet meitä. Ne tulivat parin metrin päähän ja kääntyivät sitten menemään verkkaan pihalle päin. Villien eläinten kohtaaminen siinä lähituntumassa hiljaisena kesäyönä oli lumoava kokemus meille nuorille. Se saunan veranta on enää vain muistoissa, sillä kesämökin saunoineen omistaa nyt toinen henkilö.
Toisessa ja kolmannessakin lumotussa paikassa kohtasin villieläimiä: aamuyöstä Kenian savannilla verkkokirahveja hamuamassa lehtiä puista ja iltayöstä Mount Kenian rinteellä olevan hotellin parvekkeella katsomassa juomaan tulleita villieläimiä, joiden puuhat näimme suurten valonheitinten ansiosta.
Mutta yhtä merkityksellinen on eräs merenrantatien kohta, jonka ohi kävelen kotimaassa ollessani päivittäin. Lumoava muisto palaa siinä kohdassa joskus kevätauringon ensimmäisessä kuumotuksessa. Muistan miesystävän tekstarin, jonka siinä tien kohdassa sain ja joka oli merkityksellinen tulevaisuudelle.
Täällä Portugalissa huomaan usein hakeutuvani erään entisen palatsin sisäpihalle, jossa on nyt kahvila. Siellä aistin rauhaa ja kauneutta, koska pihalla on jäljellä kauniita patsaita. Se paikka, eräänlainen menneen maailman jäänne, pysynee mielessäni yhtenä matkamuistona Portugalista.

Portugalilainen arkkitehti näytti minulle jokin aika sitten palkitun talonsa hauskaa kylpyhuoneratkaisua. Kuumalla ilmalla lasiseinän voi aukaista atriumpuutarhaan ja olla suihkussa ikään kuin ulkoilmassa. Mikä sen mukavampaa auringon porottaessa.
Italialainen tuttavani puolestaan sanoi, että hän tulee seuraavalla tapaamiskerrallamme mieluummin vespallaan kuin autollaan, koska Rooman liikennekaaoksessa autolla on hidasta edetä ja mahdotonta päästä tiettyihin paikkoihin. Vespa on kätevämpi.
Tällaiset paikallisten ihmisten tarinat omasta elämänmenostaan kiinnostavat minua. Olen utelias. Haluan tietää kussakin maassa liikkuessani miten sikäläiset ihmiset ajattelevat ja toimivat.
Se ei tarkoita sitä että itse haluaisin ajatella ja toimia kuten he, edes välttämättä hyväksyä paikallisia kantoja ja toimintatapoja. Ei mutta minua kiinnostaa tuntea ne koska ne auttavat ymmärtämään ihmisiä. Ja ymmärrys, molemminpuolinen, on paikallaan tässä repivässä ajassa.
Paikallisten ihmisten tarinat myös oikovat käsityksiä. Asiat eivät ole aina sitä miltä ne näyttävät. Viimeksi eilen Lissabonin Av. Almirante Reis- katua kävellessäni mieleeni muistui erään portugalilaisen ystäväni toteamus. Hän kertoi kadun olleen Lissabonin entinen pääväylä ja talojen sen varrella olleen kalliita ja hienoja. Nyt useimmat näyttivät päinvastoin ränsistyneiltä ja likaisilta. Mutta ystäväni mukaan näin saattoi monessa talossa olla vain päällepäin. Sisäpuolelta talot saattoivat hyvinkin olla remontoituja, huoneistot hienoja ja moderneja.
Tämän uskon hyvinkin, koska olen nähnyt eräässä talorumiluksessa mitä moderneimman kalliisti remontoidun studiomaiseksi avarretun huoneiston.
Hämmästyin sitä itseriittoisuutta joka ilmeni Kristina Cruises-yhtiön infosta. Sen mukaan ”Kansainvälisyys ei kiinnostakaan – suomalainen haluaa matkustaa suomalaisten kanssa”. Räätälöidyt ryhmämatkat ovat nyt trendi.
-Oma maa mansikka, muu maa mustikka. Vanha sanonta näyttää pätevän myös ryhmämatkailuun, sillä yhden palveluntarjoajan vuokraamalla kalustolla järjestetyt räätälöidyt ryhmämatkat eli charter-matkat kasvattavat suosiotaan. Onhan se ymmärrettävää, että monille on leppoisinta lomailla, kun kaikki puhuvat matkalla samaa kieltä ja tottumukset ovat suunnilleen samat. Mikäs sen mukavampaa kuin jakaa hieno kokemus .Me kutsumme chartereita Oma laiva -risteilyiksi. Niiden määrä kasvaa meillä ensi vuonna peräti 36 prosenttia. Tässä taitaa näkyä se, ettei ihmisten ajattelu olekaan ihan niin kansainvälistä kuin usein nykyään ajatellaan. Lomailija haluaa kyllä tutustua uusiin nähtävyyksiin mutta mieluiten tutussa, samanhenkisessä seurassa, Kristina Cruises-yhtiön tiedote toteaa.