Nainen vedenjakajalla

Lähistöni kauppias sai hiljan kiitosta epätavallisesta palvelustaan. Kiittäjä oli iäkäs rouva, joka käveli kauppiaan kukkakaupan ohi päivittäin ruokaostoksille. Kukkakaupan kohdalla rouva pysähtyi ja huilasi hetken. Kauppias oli näet asettanut liikehuoneistonsa edustalle tuolin, johon oli kiinnitetty lappu ”levähdä hetki”.
Tässä on hyvä vinkki tohtori Jenni Kuopalle, joka on tutkinut väitöskirjaansa varten käveltävyyttä. Tutkimuksen nimi on ”Kävelyn lupaukset kaupungissa. Kolme tapausta kävelijöiden arjesta ja kokemuksista sekä kaupunkisuunnittelusta”.
Kuoppa on tullut siihen tulokseen, että kaupunkien käveltävyydestä on tullut ajankohtainen ja tärkeä kaupunkisuunnittelun tavoite.
Hyvä niin. Tämä tavoite on tervetullut minullekin, koska kävelen päivittäin tunnin, joskus tunnin kerrallaan, joskus koostaen ajan pätkistä, riippuen aina siitä onko minulla asiointia vai pelkkää kuntoilua.
Olen samaa mieltä Kuopan kanssa siitä että kävely rikastuttaa arkea, ei siis vain kohota tai ylläpidä kuntoa.
Kävellessään suurin piirtein samoja reittejä päivittäin ihminen väkisinkin tulee seuranneeksi ympäristön vaihtelua, minä rantakadulla esimerkiksi meren olotilaa, jäisestä sulaksi, tyynestä myrskyisäksi, hiljaisesta äänekkääksi, kun moottoriveneet tai skootterit tai kanoottikoululaiset liikkuvat merellä.
Luonnon suoman vaihtelun lisäksi kaupunkisuunnittelijat voisivat rikastuttaa katujen varsia vaikka taidenäyttelyillä kuten Lissabonissa havaitsin. Siellä oli jalkakäytävän reunalle pitkälle matkalle pystytetty telineitä joihin oli kiinnitetty valokuvataidetta. Se oli siis ilmaista taidetta ihmisille ja he pysähtelivätkin katsomaan kuvia.
Käveltävyyden parantamiseksi kaupungit voisivat eritoten talvisin huolehtia nykyistä paremmin katujen hiekoittamisesta, sillä monet kadut ovat hengenvaarallisen liukkaita. Ilmaisten kenkiin kiinnitettävien liukuesteiden jakaminen kuntalaisille olisi myös terveyden ylläpitoa edistävä toimi.
Kesäisin taas pyöräilijät tulisi hätistää jalkakäytäviltä jotta voisimme kulkea rauhassa, harrastaa suomalaisten suosituinta kuntoilumuotoa, kävelyä.

Poistuessani eräästä suuresta rakennusyrityksestä havaitsin sen ala-aulassa suuren viherseinän. Oliko se koriste vai oliko firman sisustaja tietoinen viherseinän terveydellisestä vaikutuksesta? Sitä en tiedä. Tietämäni mukaan kuitenkin viherseinä on terveellisempi kuin yksittäiset viherkasvit.
Tässä on siis yksi keino terveyden edistämiseksi ja ylläpitämiseksi kaupunkioloissa ja arkisessa ympäristössä.
Toisenkin konstin huomasin saman rakennusfirman pihalla. Työntekijöillä oli viherlaatikoita asfalttipihalla. Mullan seasta kiemurteli kurpitsa. Pienimuotoinen viljely oli kuulemani mukaan työntekijöille varaventtiili kiireisen päivän lomassa.
Luonnon anti nousee arvossaan tulevaisuudessa kaupunkilaisten terveyden edistäjänä. Se on pienoinen pakko. Aiheesta kirjoittivat professorit Tari Haahtela ja Ilkka Hanski jokin aika sitten Suomen Lääkärilehdessä.
Väen pakkautuessa vääjäämättä kaupunkeihin luontoympäristön mikrobeille altistuminen vähenee, millä on yhteyksiä sairauksiin.
-Kaupunkiympäristöstä puuttuu tekijöitä, joita immuunijärjestelmä tarvitsee oppiakseen sietämään biopartikkeleita ja valkuaisaineita , erottaakseen vaarallisen vaarattomasta (allergia) ja oman vieraasta (autoimmuunireaktiot), professorit kirjoittavat.
Siispä luonnon kanssa puuhastelu on terveellistä monella tapaa, ei esimerkiksi vain stressin poistajana.
Joskus kasvatin tilliä, salaattia ja persiljaa parvekkeella ja tuttavani jopa tomaatteja. Ehkä siis vanha tapa pitäisi ottaa uudestaan käyttöön.
Makuuhuoneeseen sentään olen vihreää oivaltanut viedä. Viherkasvit kukoistavat ikkunalaudalla.
Kun suunnittelen reittejä kauppaan tai torille, pitääkin aina valita se, joka vie puiston halki. Vaikka juuri paljolti näin olen tähänkin asti tehnyt. Puistotie nyt on vain yksinkertaisesti kauniimpi kuin kivitalojen välistä kulkeva alfalttikäytävä.
Ja nyt siis pidän mielessä, että se puistotie on myös kivikatua terveellisempi kaikin puolin.