Nainen vedenjakajalla

Eilen näkemäni nainen palautti mieleeni seurustelu-upseerit. Sellaisiksi nimitän mielessäni henkilöitä jotka joutuvat työnsä puolesta seurustelemaan kohteliaasti asiakkaiden kanssa tilanteessa kuin tilanteessa, koska asiakkaalle nyt kerta kaikkiaan kuuluu olla kohtelias.
Eilen näkemäni nainen kertoi ravintolassa kaiketi aiemmin tuntemalleen hovimestarille kuulumisiaan ja kyseli kartta kädessä tarjoilijalta neuvoja. Nainen ei lainkaan ajatellut, että ravintolassa oli kiire, sillä asiakkaita tuli sisälle kaiken aikaa ja pöydissä odotettiin tarjoilijan tuloa kysymään tilauksesta.
Ei, nainen pidätti näitä työntekijöitä omilla jutuillaan viis veisaten henkilökunnan kiireestä ja muiden ravintola-asiakkaiden odotuksista.
Tällaiset tilanteet ovat vaikeita henkilökunnalle. Näitä sattuu monissa paikoissa, kuten juuri kahviloissa, kaupoissa, hotelleissa.
Huippu oli eräs tuttu nainen, joka jokunen vuosi sitten jututti hotellin henkilökuntaa Venetsiassa päivänä, jona Canale Grande tulvi kaduille ja taloihin.
Tämä nainen kyseli hotellin portsarilta tulvien yleisyydestä, veden mahdollisesta korkeudesta ja talojen suojautumistoimista sekä saamista korvauksista täysin huomaamatta, että juuri sillä hetkellä niitä suojaustoimenpiteitä oli tarkoitus tehdä.
Minä puutuin asiaan. Sanoin hänelle tylysti, että henkilökunnalla taitaa nyt olla kiire saada nostettua nojatuoleja korkeammalle, sillä vesi jo tulee sisälle kynnyksen yli.
Joskus, kuten eilen, mietin mitä näiden ihmisten päässä liikkuu, kun he eivät lainkaan osaa paneutua tai kenties viitsi paneutua muiden ihmisten asemaan.
Vaikea on myös tietää, mitä tällaisissa tilanteissa pitäisi tehdä.

Kun ihminen elää yksipuolisesti ja sulkee tiedostamattoman pois hän samalla sulkee itseltään vapauden, luovuuden ja uuden pois. Se voi tietää elämänhalun menettämistä, sairastumista.
Tullakseen ehjäksi, uudistuakseen, hänen on tehtävä C.G. Jungin analyyttisen psykologian termiä käyttääkseni ”night sea journey”, matka tiedostamattomaan. Vasta se mahdollistaa ihmiselle kokonaisuuden.
Psykoanalyytikko Lars Ehnberg on kirjoittanut hyvistä työkaluista merimatkaa varten kirjan ”Unia, satuja ja myyttejä” (kustantaja Noxboox). Niiden symbolit voivat muodostua avaimiksi suljettuja ovia aukaistaessa.
Kirja perustuu Ehnbergin peruskurssiin analyyttisestä psykologiasta.
Psykologeista ja psykoterapeuteista juuri Jung on kiehtonut monia luovia ihmisiä eniten. Esimerkiksi elokuvien tekijöistä Fellini on hyödyntänyt häntä filmeissään. Ja yksi parhaista ”merimatkan” merkityksen kuvauksista on mielestäni filmi ”Äkkiä viime kesänä”. http://teema.yle.fi/ohjelmat/juttuarkisto/akkia-viime-kesana
Ehnberg on kirjoittanut kirjansa lähinnä ammatti-ihmisille mutta siitä saa kyllä vinkkiä kuka tahansa tiedostamattomasta ja Jungista kiinnostunut. Teksti on ”suomea” mutta välillä termistö tekee sen kyllä vaikeatajuiseksi maallikolle.
Toisaalta kirjailija selittää myös hyvin virtuaalimaailmaankin, kuten facebookiin soveltuvia termejä kuten persona, naamio. Sellaisen avulla yhteydenpito muiden kanssa rajoittuu tietylle alueelle. Samoin on laita lääkärin pukiessa valkoisen takin: hän on läsnä ammatti- vaan ei yksityishenkilönä.
En antanut vaikeiden termien häiritä, sillä kirjasta sain paljon ”täkyjä” mietittäväksi. Kuten nimimerkkini Nainen vedenjakajalla sanoo, olen kiinnostunut kahdesta puolestani ja tähtään juuri siihen, mikä Jungista on tärkeää: tiedostamattoman ja tietoisen minäni toimivaan yhteyteen.
Jung tutki pääsääntöisesti tiedostamatonta, joka on monista ihmisistä pelottava. Mutta Ehnberg selittää hyvin kuinka esimerkiksi depressio ei ole häiriötä vaan ikään kuin työkalu eheyden saavuttamiseksi. Kun ihminen ymmärtää sen tai symbolien viestin, hän pääsee eteenpäin.
Minulle unet ovat olleet merkittäviä jo vuosikausia ja olen oppinut tulkitsemaan eritoten yhdenlaisia, elämäni käännekohtia enteileviä unia.
Ehnberg muistuttaakin Jungin korostaneen unen näkijän omien tulkintojen merkitystä. Unet on selitettävä itse, polku on löydettävä ja kuljettava itse.
Mielenkiintoista on, että täällä ulkomailla olen nähnyt paljon unia ja varsin erilaisia kuin kotosalla.
Mielenkiintoinen on myös kirjan uskontoa käsittelevä luku. Se avaa uuden näkökulman uskonnon merkityksestä ihmiselle.
Kirjan lopussa on vinkkejä lisätyökaluiksi: kuvatyö, hiekkakuvatyö, spontaani kirjoittaminen, yms. ja kosolti linkkejä ja kirjaviitteitä niille, jotka haluavat jatkaa matkaa.

Valokuvaaminen opettaa katsomaan. Katsomaan eri tavalla kuin ennen. Aiempaa tutkivammin, tarkemmin.
Kun mielessä pyörii kysymys siitä mitä voisi tänään kuvata, huomio kiinnittyy ympäristöön havainnoiden, puntaroiden.
Huomaan kahden vuoden takaisia katuja ja aukioita täällä talsiessani, että olen kehittynyt kuvaamistaidoissani. Osaan nyt nähdä ympäristön eli mahdolliset kuvattavat kohteet entistä paremmin. Minulla on ”silmää” sille mitä ympärilläni kulloinkin on.
Ammattikuvaajien kanssa vuosia työskenneltyäni en koskaan kuvitellut että itse rupeaisin kuvaamaan. Kynnys hyvien kuvien ottajaksi oli liian korkea heidän työskentelyään nähtyäni.
Mutta niin vain kävi, että kun kamerakännykät tulivat markkinoille minäkin ryhdyin napsimaan kuvia, kuten niin moni muukin.
Ja kuvaaminenhan vei mennessään, vaikka edelleenkin vain harrastuksena sitä pidän. Mukavana harrastuksena.
Sillä kuten sanottu, se opettaa näkemään elämää eri tavoin kuin ennen.
Esimerkiksi ovea, joka on tämän stoorin kuvituksena en havainnut edellisellä kerralla katua kulkiessani. Vaan nyt se pysähdytti minut, koska silmäni etsivät kuvauskohteita entistä tarkemmin.

Paikat, joissa olemme joskus lomailleet, voivat olla meille peilejä. Näin totesin paikasta, jossa nyt lomailen. Kahden vuoden takaiselle minälleni on sattunut kaikenlaista. Ja ehkä, jos tänne en olisi tullut, samoja huomioita joita nyt olen tehnyt, en olisi tullut hoksanneeksi.
Osa muutoksista, joita tämä peili on näyttänyt, on ilahduttavia, osa taas ikäviä. Ne vain osoittavat elämän kulkua.
Tutut lomapaikat ovat helppoja: kartat ovat jo mielessä ja siten katuja, kauppoja, ravintoloita ei tarvitse etsiskellä. Toki osa liikeyrityksistä on lopettanut, toisia tullut tilalle mutta yleisesti ottaen tutussa paikassa homma on helposti hanskassa.
Kaksi lomapaikkaa on minulle ylitse muiden: Kenia ja Rooma. Varmistaakseni paluuni ikuiseen kaupunkiin kävin heittämässä lantin Fontana Treviin. Senhän sanotaan takaavan paluun Roomaan.
Mutta olen ajatellut, että toisaalta juuri nämä paikat ovat ainutlaatuisuudessaan ehkä sellaisia, joihin ei ehkä olisikaan syytä palata. Ei palata katsomaan sitä peiliä, jonka niissä näkisin.
Huikaisevat onnen tuokiot eivät ole enää niissä mahdollisia, kuoleman ja talouskriisin vuoksi.
Niinpä olen ajatellut, että laulajalle, joka kehottaa ”oi saavu jälleen Roomaan…” on parempi vastata, että saavun mutta vain muistoissani. Ja niissä kyllä vielä monta monta kertaa.

Jo vain: olen tyypillinen helsinkiläinen. Se selvisi tänään, kun luin kaupunkimme infolehdykkää. Se kertoi Kansallismuseon teettämästä tutkimuksesta joka kartoitti hesalaisten lempipaikat.
Ykkösenä oli meri. Ja kaiketi tulos tarkoitti myös meren rantoja. Niillehän helsinkiläiset hakeutuvat. Sen huomasin sunnuntainakin päivälenkillä. Ihmisiä tulee tuohon rantabulevardillemme kävelemään sankoin joukoin.
Ei haitannut, vaikka pakkasta oli seitsemän astetta ja avoin meri hohkasi vielä kylmää kosteutta. Ei, kiva siinä oli katsella harmaan meren laineiden liplatusta, jonka lomassa muutama sorsa uiskenteli. Veneet sentään ovat jo poissa laituritolpilta.
Mereen kiintyminen on hyvin luontevaa helsinkiläiselle, koska pohjoista lukuun ottamatta meri tulee vastaan joka kolkalla kaupungissa, kunhan vaan tarpeeksi pitkälle menee. Tämä pieni niemi kun on meren ympäröimä.
Kun meri on minunkin asuntoani lähellä ja ikään kuin aina läsnä, sitä pitää itsestään selvänä. Sen arvon huomaa sitten ulkomailla, kun on paikkakunnalla jossa merta ei ole niin sanotusti käden ulottuvilla. Merta kaipaa.
Viime talvena minun piti pyytää tuttavaani ajamaan meren rannalle, vaikka biitsi kiinni olikin. Sainhan sentään nähdä merta ja kävellä hietikolla sekä siemailla kupposen kahvia rantakahvilassa paikallisten kanssa.
Kaksi kertaa myös otin taksin ja kävin omin nokkineni kuvaamassa veden äärellä. Siellä tuntui hyvältä.
Olen joskus kirjoittanut, että järven rannalla koen olevani henkisesti rajoittavassa tilassa mutta meren äärellä olo on aava rannaton: siis ajatus voi lentää mihin äärettömyyksiin vaan.
Tätä juttua blogeihini lisätessäni ikkunani alla lainehtiikin sitten Atlantti.

Kallion kirkko, siis se sama, jossa Jari Sarasvuo hiljan saarnasi, ilmoitti että se aikoo pitää päivisin ovensa avoinna . Tämä on minulle mieleen.
En ole kovin uskonnollinen ihminen siinä mielessä että kävisin jumalanpalveluksissa tai yleensä kirkon tapahtumissa mutta tykkään käydä katsomassa kirkkoja rakennuksina ja arkkitehtoonisina taideteoksina.
Kun olen vielä paljon kuvannut kirkkoja olen usein harmitellut sitä että ne ovat arkipäivisin kiinni. Olisin halunnut nähdä niitä sisältä kuten niiden taideteoksia ja muuta sisustusta. Esimerkiksi Temppeliaukion kirkon sisustus on ainutkertaisuudessaan vertaansa vailla.
Ulkomailla käyn usein kirkoissa. Ne kertovat minusta kansasta paljon. Jotkut kirkot ovat häkellyttävän prameita, jotkut taas askeettisia ja vaatimattomia.
Kirkoissa on kiva istuskella ja mietiskellä ihan rauhassa. Ulkomailla ne käyvät hyvin levähdyspaikoista kuumilla ilmoilla. Niiden kiviseinien sisällä on ihana viileys.
Siispä tervetullut tapa tämä jonka Kallion kirkko nyt omii. Sopisi sitten muillekin kirkoille.

Ja kuvahan kertoo. Se on kuin kuvastin. Se kertoo kuvan ottajasta jotain.
Tämä asia, jota en aiemmin ole ajatellut, valkeni minulle yhtäkkiä eilen, kun eräs nuori nainen loihe lausumaan parannusehdotuksen eräästä valokuvastani.
Suivaannuin. Hän esitti minulle rajauksen avulla oman näkemyksensä siitä miten kuvasta tulisi parempi kuin nykyinen. Siis hänen näkemyksensä. Juuri niin.
Hän halusi nähdä kuvattavan kohteen eri lailla kuin minä. Hänelle näkymässä eri asiat olivat tärkeitä kuin minulle.
Niinpä koin, että hänen ehdotuksensa oli aivan sopimaton.
Eri asia olisi ollut, jos kuvattavana olisi ollut joku ennalta sovittu työ, vaikka tietyn henkilön kuvaus. Vaan eipä ollut. Minä halusin nähdä tietyn näkymän kuten halusin ja kuvata sen myös sitten niin.
Kuva, jonka liitän tämän juttuni oheen, kertoo nyt esimerkiksi sen, että minulle Johanneksen kirkko, jonka risti ja lamppu kuvassa näkyvät, ei ole yhtä tärkeä kuin talvinen hämärä maisema. Kirkko on vain viitteellinen ja mahdollistaa silhuetin.
Enempi minua kiehtoo iltapäivän hämäryys, sen salaisuus, sen utuisuus. Juuri näiden kaamospäivien valossa tai valottomuudessa on ihan omanlaisensa viehättävyys. Sitä olen yrittänyt tavoitella monena päivänä.
Vaan tietty tästäkin kuvasta joku voisi sanoa, että onpa huonosti kuvattu kirkko, olisi pitänyt ottaa kuva ihan toisesta kulmasta.
Mutta kun en ottanut. Kun juuri tällaisena kuva on minun kuvani.

Kuittipakko, joka vuoden alusta tuli voimaan, olisi minusta hyvin voinut koskea myös torikauppiaita ja maa- ja metsätalouden harjoittajia. Näin siksi, että tarkoitus on kitkeä kaikkea harmaata taloutta.
En ole lainkaan vakuuttunut siitä, että kaikki torimyyjät ilmoittaisivat kaikki tulonsa verottajalle. Niin ikään en ole vakuuttunut siitä, että maaseudulla vaikka kananmunien, marjojen ja vihannesten myynnistä saadut rahat tai erilaisten palvelujen, kuten traktorin korjausten tai puiden kaadon apujen palkkiot kulkeutuisivat verottajan tietoon.
Eikö siis tasa-arvo tässä harmaan talouden kitkemisessä olisi ollut tarpeen. Nyt myyjät ovat eriarvoisessa asemassa ja verot sitten maksavat muut kansalaiset.
Mitä itse kuitteihin tulee, ihmettelen kaupassa usein ihmisiä, jotka sanovat, etteivät tarvitse kuittia. Tarkastan aina kuitista onko minua laskutettu juuri siitä mistä pitikin. Kun näet läheskään aina ei ole. Esimerkiksi kaupassa olevien tarjoustuotteiden hinnat saattavat olla kassalla alkuperäiset, siis vailla sitä alennusta joka tarjoustuotteessa ja kaupan mainoksessa lukee. Joskus kuitissa on laskutettu myös ihan väärä ostos eli kassahenkilö on naputellut väärin.
Kuitit voisivat myös olla sellaisella paperilla, joka kestää aikaa. Esimerkiksi apteekkien kuiteissa tulisi säilyä summat vuoden lopun kertymää varten. Joskus ne häviävät jos kuitit unohtuvat valoisaan paikkaan.