Nainen vedenjakajalla

Vanhassa portugalilaisessa talossa studioksi remontoitu ja modernisoitu asunto oli minun ajatukseni, kun mietin millaisessa asunnossa viihtyisin Lissabonissa talven. Asunto ei saisi olla millainen tahansa, koska se olisi kotini pitkän aikaa. Minun pitäisi viihtyä siinä ja kaiken pitäisi toimia hyvin. Niinpä tämä arkkitehdin uudistama asunto oli se jonka halusin.
Värit ovat kuten Pohjoismaissa, vaaleat, eivät tummat kuten portugalilaisissa vanhoissa huoneistoissa. Seinän levyinen ikkuna on panoraama yli kattojen, kukkuloille. Iltaisin pimeällä valomeri kahdeksannesta kerroksesta on huikea. Päivisin sähkövaloa en tarvitse, sillä ikkunasta päivänvalo suorastaan tulvii. Keittiötila on integroitu: koneet hopeanvärisiä mikroa ja uunia lukuun ottamatta piilossa. Taulut ovat linjassa ja huonekalujen värit tarkoin mietitty, hyvällä maulla valittu. Huoneistossa on tilaa hengittää ja ajatella luovasti. Kodissani on tyyliä ja kaikki toimii.
Tämä asunto on osaesimerkki siitä millainen on uniikki ja minun näköiseni matka. Sellaisen, uniikin ja omannäköisen matkan, näet Lomalinjan myyntijohtaja Anu Piiroinen kuvailee ihmisten nyt haluavan. Neljä muutakin kategoriaa hän on listannut.
Omat arvot näkyvät myös matkustaessa. Niinpä Portugali sopii hyvin minulle: tämä on suvaitsevainen maa, jossa asuu ja työskentelee hyvin erilaisia ihmisiä monista maista. Kansainvälisyys on itsestään selvää ja eri kansallisuuksia edustavia henkilöitä kohdellaan tasaveroisesti ainakin minun näkemäni mukaan.
Matkailija kuulemma myös peräänkuuluttaa vastuullisia valintoja. Portugalilaisilla tässä on kyllä opettelemista. Roskia ja jätteitä ei lajitella vaan kaikki vaan samaan roskapussiin ja pussi roskakuiluun. Kotona Suomessa tämä ei ainakaan asuintalossani kävisi päinsä, vaan jäteastioita on monta ja jo kotona lajittelen jätteet sitä mukaa kuin niitä tulee. Myös kaupassa käydessäni huomaan toivomisen varaa. Ihmiset ostavat muovikasseja solkenaan. Kenenkään en ole nähnyt pakkaavan ostoksia kestokassiin, joka minulla on mukanani. Sanoinkin kaupan kassalle, joka tarjosi minulle muovikassia, että kiitos ei, sillä kangaskassini on ystävällinen ilmastolle.
Piirosen mukaan ihmiset haluavat ottaa harrastuksensa mukaan matkalle. No, minä valokuvaan, arkkitehtuuria pääasiassa, koska Portugalissa on hienoa vanhaa ja modernia arkkitehtuuria.
Viidenneksi matkailijat kuulemma haluavat aitoa kohtaamista kohdemaassa. Siinä suhteessa minulla ei ole ongelmia, sillä Portugalissa tapaan vain paikallisia henkilöitä jotka hyvin tutustuttavat minut arkiseen elämänmenoon. Eilen esimerkiksi vierailin erään tuttavani luona työväenluokan ja romaanien asuinalueella. Viime talvena kävin tutustumassa muiden muassa alueeseen, jossa aikoinaan monet kuuluisuudet ovat olleet maanpaossa. Haluankin nähdä tämän maan eri luokkien asuinalueita ja tavata ihmisiä laidasta laitaan.

Kohta on taas aikavarkaiden sesonki. Vaalien alusviikot kun ovat tulollaan. Tulemme näkemään ja kuulemaan tv:stä ja paneelikeskusteluissa poliitikkoja, jotka tuputtavat omaa näkemystään vastaamatta juontajien kysymyksiin.
Eipä silti, kaiken aikaa ilmiö on nähtävissä jo muutenkin. Juontajat saavat pumppaamalla pumpata poliitikoilta vastauksia kysymyksiinsä. Sen voi todeta uutis- ja ajankohtaislähetyksiä seuratessaan. Poliitikot tyrkyttävät omia mielipiteitään kykenemättä ottamaan kantaa kysyttyyn asiaan.
Toisenlaisiakin aikavarkaita telkkarissa näkee. Huomionkipeät henkilöt esimerkiksi Jälkiviisaissa ovat niin suuna päänä että joskus ohjelma olisi hyvä nimetä Jälkiviisaaksi. Ja juontajat sallivat aikavarkauden yleisöä ajattelematta.
Yle kaikkinensa pyrkii varastamaan aikaamme. Ilta illan jälkeen tarjolla on uusintoja ja sarjojen uusien kausien edellä edellisten kausien kertauksia.
Aikavarkaita on kaikkialla. Kokouksissa jaarittelijat ja asioita sivuavat vievät aikaamme turhaan. Kauppojen kassoille kuulumisiaan puivat asiakkaat varastavat aikaa jonottajilta.
Totta. Emme me karkuun pääse aikavarkailta. Narsismi kukoistaa. Minä yritän välttää parhaan kykyni mukaan aikaani turhaan kuluttavia henkilöitä ja tilanteita. Ylen ollessa kyseessä asia on hiukan monimutkainen. Minä maksan Ylen palveluista ja toivon myös saavani vastiketta rahoilleni.

Marraskuu on muistojen aikaa. Pyhäinmiesten päivänä muistetaan pois nukkuneita. Samoin on isänpäivänä, jos isä on jo kuollut. Minulle muistoja kertyi myös entisille kotikulmilleni Kruunuhakaan osuttuani.
Joidenkin vanhojen talojen kivijaloissa oli vielä pieniä puoteja, joissa olin käynyt ja kuppila, jossa olin ystävieni kanssa istunut iltaa. Mutta paljon tienoo oli uudistunutkin.
Valokuvasin pieteetillä restauroituja rakennuksia. Joidenkin kivijaloissa oli nyt uusia elegantteja ja kaiketi kalliinpuoleisiakin ravintoloita.
Kun editoin ottamiani kuvia, kuuntelin toisella korvalla telkkaria. Siellä joku sanoi, että muistot rakentavat identiteettiä. Hyvin sanottu.
Olen aina kokenut, että ihmissuhteet ovat kuin sipuleita, joita kuorimme kerros kerrokselta. Paljastamme itseämme toisillemme. Ehkä siis ikääntyessä kuoria aletaankin kerätä takaisin. Muistot antavat lisää ainesta minuuteemme ja rakennamme itseämme toivottavasti entistä paremmiksi.
Minusta muistot vahvistavat. Kruunuhaassa muistin esimerkiksi erään tapauksen, jossa olin käyttäytynyt hölmösti. Ihan nuoruuttani, kokemattomuuttani. Mutta nyt olin viisaampi kuin silloin. Osaisin käyttäytyä samassa tilanteessa aivan toisin, kypsemmin. Tunsin tyytyväisyyttä. Muisto sen tuntemuksen antoi.
Tämänköhän takia ikääntyneet ihmiset muistelevat mielellään. Se selvinnee jonain päivänä.

Jaksanko käydä läpi vaikean prosessin? Onko minusta viipymään ystäväni läheisyydessä hänen ponnistelussaan kieltämisestä hyväksymiseen asti? Siinäpä kysymyksiä, jotka minun tuli selvittää ennen kertomistani ystävälleni. Hän näet oli alkanut unohtaa asioita kuten tapaamisia ikävin seurauksin.
Unohtamisia oli ollut jo jonkin aikaa ja tiesin niiden johtuvan ikääntymisestä. Muisti ei enää toiminut normaalisti.
Päätin ottaa härkää sarvista ja sanoa hänelle asiasta. Näin siksi, että unohtelusta oli jo haittaa arkipäivän elämänmenoon. Tapaamiset ja menot joskus unohtuivat vaikka ajasta oli sovittu aika äskettäinkin.
Siispä sanoin ja tiesin mitä tuleman piti. Ensin hän tietty kielsi asian: ei pidä paikkaansa. Sitten hän oli aggressiivinen, hyökkäsi: sinä liioittelet. Sen jälkeen hän tuhahti ylimielisesti: sitähän sattuu kaikille iän myötä.
Niinpä sattuukin. Ihminen ei muista aina mitä tuli hakemaan toisesta huoneesta tai mikä sen ja sen ihmisen nimi oli. Mutta nämä unohtelut eivät vaikeuta läheisten elämää, ovat harmiksi vain itselle. Ja kuulemma ne ovat varsin tavallisia informaatiotulvan maailmassa.
Hoitamaan unohtelua sen sijaan on ruvettava siinä vaiheessa kun se hankaloittaa elämänmenoa muidenkin ihmisten kanssa. Sillä sitä paremmin ongelmaan pääsee kiinni mitä nopeammin asian hyväksyy ja ottaa työn alle. Muistitesti voi olla ensimmäinen askel ja sitten , jos siltä näyttää, kenties lääkitys.
Mutta ensin asianlaita on hyväksyttävä. Ja mikä siinä sitten on niin vaikeaa? Tieto siitä että ikääntyy? Pelko siitä mitä diagnoosista seuraa? Onko tilanne vakava?
Ystävälläni asia on vielä jonkin verran työn alla vaikka jo pehmenemistä hyväksynnän suuntaan on ilmennyt.

Eräältä visiitiltä lähtiessäni tuumasin sarkastisesti, että tiedänpä seuraavan kerran tänne kyläilemään tullessani syödä etukäteen. Emäntä oli näet sitä sorttia joka haluasi kokata ystäviensä kanssa eikä valmistaa tarjottavaa etukäteen. Minä olin kuitenkin pantannut lounaan syömistä koska ajattelin saavani kylässä ruokaa. Ja sainhan sitä mutta vasta kun nälkäisenä olin aikani puurtanut emännän kanssa ruokaa valmistaen.
Ruokataju, uusi muotitermi, kiinnittää huomiota myös syömisen sosiaaliseen ulottuvuuteen.
- Ruokataju-käsite merkitsee omakohtaista ymmärrystä ruokavalinnoista sekä kykyä hahmottaa syömisen sosiaalisia, kulttuurisia ja arkisia merkityksiä, kotitalouspedagogiikan yliopistonlehtori Kristiina Janhonen kertoo.
Ruokatajun tutkiminen on osa ruokakasvatuksen tutkimusta, jota tehdään Helsingin yliopistossa.
Mainitsemani emäntä siis halusi korostaa ruokailun sosiaalista puolta ja antoi siksi salaatin valmistamisen minun kontolleni.
Vaan minä olisin mieluummin istuutunut valmiiseen pöytään koska nälkä jo kurni vatsaani.
Voin kyllä hyvin ymmärtää että perhepiirissä yhteinen ruoan valmistusseremonia on paikallaan ja kasvattava toimi, siis ruokatajua. Niin olen itsekin oppinut ruokaa valmistamaan. Oppaina ovat olleet yhtä hyvin äiti, joka opetti esimerkiksi raaka-aineiden oikeat suhteet vaikka soppaa keitettäessä kuin isä joka valisti miten kala perataan oikeaoppisesti. Kiitollinen olen molempien antamista neuvoista.
Ruokatajun sosiaalisen puolen ymmärsi eräs iäkäs naapurinikin. Kun ruoka ei oikein maistunut hän oli värvännyt kaksi ystävätärtään lounasseuraksi. Naiset valmistivat lounaat vuoron perään ja söivät sitten aina kokin luona. Yhdessä ateriointi oli hauskaa ja ruoka maistui paremmin kuin yksin syöden.
Eräs työtuttavani taas oli tehnyt selväksi perheenjäsenilleen yhteisen päivällisen tärkeyden. Kaikkien perheenjäsenten oli laistettava muut menonsa ja päivällistä piti nautittaman yhdessä kello viideltä . Hänestä tämä yhteinen hetki oli tärkeä nimenomaan lapsille, sillä silloin koko perhe kertoi päivän tapahtumat. Tällainen seremonia loi turvallisuutta. Tapahan on hyvä mutta ei valitettavasti kaikille mahdollinen esimerkiksi työn vuoksi.
Ruokataju on oikein tervetullut termi. Kaikenlaisen tv-kokkailun lisäksi on hyvä kiinnittää huomiota myös syömisen muihin puoliin kuten sosiaaliseen puoleen ja myös ruokailutapoihin jotka pitäisi oppia kodissa.

Kauan sitten eräs mieskuuntelija soitti radiolähetykseen, jossa soitettiin kuuntelijoiden toivomia musiikkikappaleita. Mies pyysi soittamaan Beatlesien ”Yesterdayn”.Linkki Kun ohjelman toimittaja kysyi syytä toiveeseen mies vastasi jotenkin näin: ”Se muistuttaa minua rakastamastani naisesta, jolle tein väärin. Musiikki tuo surullisen mutta hyvän muiston hänestä.”
Siis surullisen mutta hyvän. Tämä paradoksi onkin lääkärien Jetro J. Tuularin ja Hasse Karlssonin mielestä ihmisen mielihyvän ja mielipahan kokemukseen liittyvä erikoinen piirre. ”Mielihyvä, mielipaha ja ihmisen aivot” artikkelissaan Duodecimissa he kirjoittavat, että musiikki, joka tavallisesti aiheuttaa surun tunnetilan, voi samaan aikaan aiheuttaa myös mielihyvän kokemuksen.
Samanlaiset tunteet kuin radion mieskuuntelija olen kokenut minäkin. Erään läheisen ihmisen loukattua minua lähetin hänelle Kim Lönnholmin laulaman ”Minä olen muistanut”, Linkkijonka sanat koin silloin omakseni. ”Minä olen muistanut sinut kipuna kiivaana, suruna sielussain, valona yössä vain”….
Myös eräälle toiselle henkilölle pettymystä tunnettuani lähetin musiikkikappaleen, joka aiheutti surun ja samalla mielihyvän tunnetta.
Kirjoittajat sanovat että musiikin ohella esimerkiksi keskustelu terapeutin tai ystävän kanssa vaikeista asioista voi aiheuttaa samantapaiset surun ja mielihyvän kokemukset.
Minä lisäisin tuohon, että myös jollain rakkaalla paikalla kuten entisellä kotiseudulla käyminen, voi herättää tällaiset kahtalaiset tunteet. On surullista kun siellä eletty elämänvaihe on ohi mutta rakkaan paikan näkeminen ja kokeminen herättää myös mielihyvää.

Jouduin ajattelemaan paikkojen merkityksellisyyttä hiljan kahdesta syystä. Kirjailija Nino Strachey kirjoitti eräässä artikkelissa että paikan muisto on tärkeämpi kuin lahjatavarakaupasta ostettu matkamuisto. Ja muotoilua opiskeleva Lucas LaRochelle oli laatinut kartan hänelle merkityksellisistä paikoista. Työ oli alkanut kun hän oli sattumoisin kulkenut sen puun ohi, jonka luona hän oli tavannut ensimmäisen vakavan seurustelukumppaninsa. Sen jälkeen hän oli merkinnyt karttaan muitakin itselleen tärkeitä paikkoja.
Annoin ajatusteni virrata. Mitä paikkoja mieleeni tulisi ja miksi?
Kolme ensimmäisenä mieleeni tullutta paikkaa joissa olin kokenut lumoa, ajoittuivat yöhön.
Istuimme nuorina veljeni kanssa rantasaunamme verannalla. Vanhemmat olivat nukkumassa ja kaikki oli hiljaista valoisassa kesäyössä. Juttelimme niitä näitä. Järvi oli tyyni, linnut ja kalat jo nukkumassa. Yhtäkkiä kuulimme vasemmalta rasahduksen. Kolme supikoiraa löntysteli rantaviivaa myöten meitä kohti. Maalaiset ja isäni olivat tehneet niistä havaintoja mutta kukaan ei ollut niitä nähnyt. Istuimme epäuskoisina ja mykistyneinä emmekä osanneet edes pelätä vierailijoita. Supikoirat eivät kuitenkaan huomanneet meitä. Ne tulivat parin metrin päähän ja kääntyivät sitten menemään verkkaan pihalle päin. Villien eläinten kohtaaminen siinä lähituntumassa hiljaisena kesäyönä oli lumoava kokemus meille nuorille. Se saunan veranta on enää vain muistoissa, sillä kesämökin saunoineen omistaa nyt toinen henkilö.
Toisessa ja kolmannessakin lumotussa paikassa kohtasin villieläimiä: aamuyöstä Kenian savannilla verkkokirahveja hamuamassa lehtiä puista ja iltayöstä Mount Kenian rinteellä olevan hotellin parvekkeella katsomassa juomaan tulleita villieläimiä, joiden puuhat näimme suurten valonheitinten ansiosta.
Mutta yhtä merkityksellinen on eräs merenrantatien kohta, jonka ohi kävelen kotimaassa ollessani päivittäin. Lumoava muisto palaa siinä kohdassa joskus kevätauringon ensimmäisessä kuumotuksessa. Muistan miesystävän tekstarin, jonka siinä tien kohdassa sain ja joka oli merkityksellinen tulevaisuudelle.
Täällä Portugalissa huomaan usein hakeutuvani erään entisen palatsin sisäpihalle, jossa on nyt kahvila. Siellä aistin rauhaa ja kauneutta, koska pihalla on jäljellä kauniita patsaita. Se paikka, eräänlainen menneen maailman jäänne, pysynee mielessäni yhtenä matkamuistona Portugalista.

Portugalilainen arkkitehti näytti minulle jokin aika sitten palkitun talonsa hauskaa kylpyhuoneratkaisua. Kuumalla ilmalla lasiseinän voi aukaista atriumpuutarhaan ja olla suihkussa ikään kuin ulkoilmassa. Mikä sen mukavampaa auringon porottaessa.
Italialainen tuttavani puolestaan sanoi, että hän tulee seuraavalla tapaamiskerrallamme mieluummin vespallaan kuin autollaan, koska Rooman liikennekaaoksessa autolla on hidasta edetä ja mahdotonta päästä tiettyihin paikkoihin. Vespa on kätevämpi.
Tällaiset paikallisten ihmisten tarinat omasta elämänmenostaan kiinnostavat minua. Olen utelias. Haluan tietää kussakin maassa liikkuessani miten sikäläiset ihmiset ajattelevat ja toimivat.
Se ei tarkoita sitä että itse haluaisin ajatella ja toimia kuten he, edes välttämättä hyväksyä paikallisia kantoja ja toimintatapoja. Ei mutta minua kiinnostaa tuntea ne koska ne auttavat ymmärtämään ihmisiä. Ja ymmärrys, molemminpuolinen, on paikallaan tässä repivässä ajassa.
Paikallisten ihmisten tarinat myös oikovat käsityksiä. Asiat eivät ole aina sitä miltä ne näyttävät. Viimeksi eilen Lissabonin Av. Almirante Reis- katua kävellessäni mieleeni muistui erään portugalilaisen ystäväni toteamus. Hän kertoi kadun olleen Lissabonin entinen pääväylä ja talojen sen varrella olleen kalliita ja hienoja. Nyt useimmat näyttivät päinvastoin ränsistyneiltä ja likaisilta. Mutta ystäväni mukaan näin saattoi monessa talossa olla vain päällepäin. Sisäpuolelta talot saattoivat hyvinkin olla remontoituja, huoneistot hienoja ja moderneja.
Tämän uskon hyvinkin, koska olen nähnyt eräässä talorumiluksessa mitä moderneimman kalliisti remontoidun studiomaiseksi avarretun huoneiston.
Hämmästyin sitä itseriittoisuutta joka ilmeni Kristina Cruises-yhtiön infosta. Sen mukaan ”Kansainvälisyys ei kiinnostakaan – suomalainen haluaa matkustaa suomalaisten kanssa”. Räätälöidyt ryhmämatkat ovat nyt trendi.
-Oma maa mansikka, muu maa mustikka. Vanha sanonta näyttää pätevän myös ryhmämatkailuun, sillä yhden palveluntarjoajan vuokraamalla kalustolla järjestetyt räätälöidyt ryhmämatkat eli charter-matkat kasvattavat suosiotaan. Onhan se ymmärrettävää, että monille on leppoisinta lomailla, kun kaikki puhuvat matkalla samaa kieltä ja tottumukset ovat suunnilleen samat. Mikäs sen mukavampaa kuin jakaa hieno kokemus .Me kutsumme chartereita Oma laiva -risteilyiksi. Niiden määrä kasvaa meillä ensi vuonna peräti 36 prosenttia. Tässä taitaa näkyä se, ettei ihmisten ajattelu olekaan ihan niin kansainvälistä kuin usein nykyään ajatellaan. Lomailija haluaa kyllä tutustua uusiin nähtävyyksiin mutta mieluiten tutussa, samanhenkisessä seurassa, Kristina Cruises-yhtiön tiedote toteaa.

Luettuani artikkelin liikuntaharrastuksen lopahtamisesta jäin miettimään miten se minulla on kestänyt vuodesta toiseen.
Kävely, kaiketi suomalaisten eniten suosima liikuntamuoto, valikoitui minulle aikanaan työkiireiden vuoksi. Epäsäännöllinen ja kiireinen aikataulu estivät säännölliseen aikaan alkavan harrastuksen, koska tuntien laiminlyöntejä ja rahan menoa olisi eittämättä tullut. Kävellä voi silloin kun se itselle sopii. Niinpä olen ainakin 20 vuotta kävellyt tunnin päivässä. Kävely on hyvä harrastus myös siksi, että iän vuoksi sitä ei tarvitse lopettaa kuten rankempia lajeja.
Kävely on edullista, helppoa ja nautinnollista. Sään mukaiset jalkineet ja asusteet eivät paljoa maksa moneen urheilulajiin verrattuna. Kävelemään ei juuri tarvitse ajaa minnekään vaikka sekin on joskus mukavaa. Olen vasiten ajanut jonnekin ja kävellyt sitten siellä tai kyläilyreissulla ystävän kanssa.
Yksi syy miksi kävelyyn ei kyllästy piilee siinä, että se mahdollistaa vaihtelun ja esteettisyyden. Eri reittejä valitessaan näkee erilaisia ympäristöjä ja maastoja ja kauniilla alueilla kulkiessaan nauttii miljöön viehättävyydestä. Itse kuljen mieluiten meren rannalla, sillä meri rauhoittaa ja on alati erilainen.
Kävelyssä minulle on tärkeää myös raikas ilma. Sisäliikunta ei suo samanlaista virkistystä.
Kävely voi olla myös sosiaalista. Minulla on ollut lenkkikavereita joiden ajat ovat sopineet yksiin omieni kanssa.
Liikuntaharrastuksen jotkut aloittavat terveytensä edistämiseksi tai ylläpitämiseksi. Kävely on terveellistä monella tapaa, eritoten istumatyöläiselle. Kävely vetreyttää monipuolisesti kehoa, varsinkin selkää ja jalkoja mutta pitkäkestoisena myös sydäntä ja keuhkoja.
Ei kun siis kävelylenkille! Se näyttää kiinnostavan muitakin :) http://helsinginkavelyfestivaali.blogspot.fi/p/etusivu.html

Yksin asuvien määrä lisääntyy vääjäämättömästi. Sitä pidetään yleisesti huonona trendinä. Silloin viitataan esimerkiksi yksin asuvien asumisen kalleuteen ja yksinäisyyteen.
Kumpaakin on kuitenkin mahdollista ehkäistä ja vähentää. Ja keinoja on keksittävä, koska yksin asuminen yleistyy. Ennusteen mukaan vuonna 2050 yksin asuvia voi Suomessa olla jo 1,6 miljoonaa henkilöä. Nyt jo joka toisessa helsinkiläisessä asunnossa on vain yksi asukas.
Kävin tulevaisuuden asuntoalueella, jossa tämä trendi on otettu huomioon. Tässä muutama esimerkki.
Alueelle, jonne ensimmäiset asukkaat ovat jo muuttaneet, tulee muiden muassa erilaisia harrastusmahdollisuuksia, joissa tapaa muita ihmisiä. Siellä on jo kuntosali, viljelypalstoja, mahdollisuus osallistua työpajoihin ja opintopiireihin.
Asumisen kalleutta taas vähentää alueelle rakennettava yhteinen parkkitalo, josta ei tarvitse ostaa osakkeita vaan vain vuokrata autopaikkoja. Omat kasvitarhat taas pienentävät ruokalaskua. Ja parvekkeet ovat joissakin taloissa niin isot, että hyvin voi vaikka tomaattia ja salaattitarpeita istuttaa niille kasvamaan.
Tutkimuksissa on havaittu myös ehkä yllättävä ilmiö. Asukkaat eivät välttämättä halua osallistamista ja naapureihin tutustumista perinteisissä talkoissa vaan taloyhtiön töitä nuoretkin asukkaat teettäisivät mielellään palkatuilla työntekijöillä.
Sellainen ei maksa järin paljon jos halukkaita on runsaasti. Asun itse taloyhtiössä, jonka nurmikoita ja kukkaistutuksia hoitaa usean talon yhdessä palkkaama puutarhuri. Se ei ole kallista pekkaa päälle. Vältymme myös kevät- ja syystalkoilta.
Aihetta käsitteleviä tutkimuksia löytyy sivustolta http://www.yksinkaupungissa.fi