Nainen vedenjakajalla

Ulkomailla asuessani huomaan kerran jos toisenkin ärtyväni yhteen ja samaan asiaan: väenpaljouteen.
Tänään viimeksi harmistuin kesäkahvilassa siihen, että kaikki pöydät olivat varattuja ja kahvi jäi siksi ostamatta. Kevät näet pullahti ja sai ihmiset heti kasapäin liikkeelle ja kahviloihin nautiskelemaan. Myös toinen lempikahvilani oli täysin kansoitettu. Sinnekään ei ollut menemistä.
Kaduillekin oli kerääntynyt ihmisiä kuljeksimaan ostoksilla ja nauttimaan lämpimästä auringonpaisteesta. Turistilaumatkin ovat saapuneet kaupunkiin. Sesonki ehkä alkoi maaliskuun alussa. Siltä on näyttänyt. Kaduilla edettiin välillä jopa jonoina. Niin paljon oli ihmisiä.
Rantaravintolassa eilen huomasin ilmiön, jota Suomessa ei juuri ole: pöydät ovat niin lähellä toisiaan, että naapuripöydässä istuvat väistämättä kuulevat mitä minä ja seuralaiseni puhumme. Se ei ole kiva.
Tänään jätin myös menemättä erääseen tilaisuuteen pelkästään siksi, että en halunnut matkustaa ruuhka-aikana helteisessä täpötäydessä bussissa vajaata tuntia.
Tämä väenpaljous ärsyttää minun lisäkseni myös tungeksijoita itseään. Esimerkiksi jotkut kansalaiset, joita yleensä pidetään rauhanomaisina, voivat väenpaljoudessa käyttää aggressiivisesti kyynärpäitään ja pyrkiä ensimmäisiksi. Hissin ovenkin eräs kiirehti sulkemaan niin että väliin meinasin jäädä. Onneksi oven mekanismi esti.
Siispä aina ulkomailla arvostan Suomen rauhallisuutta ja hiljaisuutta. Meillä ei ole väkeä liikaa niin että omaa rauhaa ja tilaa ei voisi sitä halutessaan ottaa. Maatamme markkinoivat voisivat panostaa rauhaan ja hiljaisuuteen paljon. Ne ovat valttikorttejamme.

Viime aikojen uutisia seuratessa olo on ollut kuin myrskyn silmässä. Donald Trumpin ensimmäiset vallan viikot sen ovat aiheuttaneet. Tempaukset toinen toisensa perään ovat ällistyttäneet ja ärsyttäneet.
Niinpä minulle ovat tulleet mieleen hötkyilyn estämiseksi ne monet vanhat hyvät konstit joita olen elämäni varrella oppinut, milloin ihmisiltä milloin kirjoista.
Myrskyn silmään ei pidä mennä mukaan. Siksi en lue vihapuheita sisältäviä somesivustoja. Jos syntyy ärsyttävä väittely, lopetan vastaamisen. Eipäs-juupas-keskustelu ei hyödytä ketään.
Uhkaavan ja ärsyttävän tilanteen yllättäessä on hyvä on ajatella, että nukunpa yön yli ja katson tilannetta aamulla. Ja jos asia ei selviä aamulla, tuumaan, että ”ánnas kattoo”, aika kyllä näyttää.
Vältän ennakoimasta ja suurentelemasta asiaa, sillä kokemus on opettanut että ennakoinnista on vain harvoin hyötyä ja enemmän haittaa. Asiat nimittäin harvoin edes menevät niin kuin on ennakoinut, joten miksi tuhlata aikaansa ja voimiaan sellaiseen jota ei tapahdu.
Olen myös todennut, että minun ei aina tarvitse ottaa itseeni jotain epämiellyttävää mullistusta tai vaikka toisen loukkausta. Voin antaa sen mennä kuin vesi hanhen selästä. Voin pysyä asialinjalla ja hoitaa asiat asioina.
Muistan erään kovissa liemissä olleen rakennusvalvojan viilipyttymäiset sanat ”koirat haukkuvat mutta karavaani kulkee” . Näin se on.
Oli mukava nähdä jokin aika sitten A-studiossa Ilmarisen johtajan Timo Ritakallion rauhallisia kommentteja taloustilanteesta. Sitä ei saa raiteiltaan yksi presidentti, sillä isossa kuvassa suhteellisuudentaju voittaa. Talouteen vaikuttavat niin monet asiat.
Suomen poliittista elämää seuratessani olen monesti ajatellut, että poliitikot tulevat ja menevät.
Ja niin käy muuten presidenteillekin.https://www.youtube.com/watch?v=J5vKACNkHiI

Suomalaisten asumistoiveet ovat taas kirjoissa ja kansissa. Osa toiveista on ennenkin kuulemiani mutta osa uusia ja ehkä kummastuttaviakin.
Iältään tutkittavat olivat 20-74-vuotiaita, joten mielipiteet ovat varsin kattavalta ikäryhmältä.
Tätä Huoneistokeskuksen tutkimusta lukiessani mieleeni muistui eräs taannoinen naapurini. Hän oli iäkäs rouva, joka asui 44 neliömetrin kaksiossa. Varaa hänellä olisi ollut vaikka sadan neliömetrin asuntoon. Vaan ei, hän nimenomaan halusi asua tällaisessa kompaktissa asunnossa, koska kuulemma siivottavaa oli vähemmän ja tavaraa kertyi väkisinkin niukemmin kuin isossa asunnossa.
Tutkimuksenkaan mukaan suomalaiset eivät kaipaa valtavia asuntoja, vaan toiveasunnon koko sijoittuu 68 prosentilla suomalaisista 40 ja 100 neliömetrin väliin. Nuorilla ja yksinasuvilla myös alle 40 neliön asunnot ovat toiveissa.
”Asunnon etsijät painottavat nyt neliömäärän sijaan muita ominaisuuksia kuten asunnon sijaintia”, Huoneistokeskuksen vt. toimitusjohtaja Lea Jokinen sanoo.
Tämä painotus on kyllä ihan tuttu entuudestaan. Minulle on muodostunut käsitys, että varsinkin asunnon arvoa silmällä pitäen tärkeintä ovat nämä kolme määrettä: sijainti, sijainti ja sijainti. Ja paras sijainti olisi meren rannalla.  Toiseksi paras sijainti olisi sitten sellainen, jossa luonto kurkistelisi ikkunasta sisään. Tutkittavistakin reilut puolet (54 %) toivoo, että asunnon ympärillä olisi paljon luontoa.
Sen sijaan minua hämmästytti tieto, jonka mukaan asunnon ominaisuuksista tärkein on oma piha.
”Oman pihan tärkeys korostuu talouden koon kasvaessa: perheissä, joissa on jäseniä neljä tai enemmän, oma piha on erittäin tai melko tärkeä tekijä reilulle 70 prosentille vastaajista”, Jokinen sanoo.
Niinpä kai sitten. Haikailihan eräskin naapurini rivitaloa, jonka pihalle voisi laskea koirat telmimään.
Asuinympäristön rauhallisuus on tärkeää 77 prosentille suomalaisista. Ja tätä en lainkaan ihmettele. Niin on minullekin. Sen huomaa herkästi silloin kun sitä ei ole, kun vaikka naapuri hakkaa nauloja seinään tai toiselle porataan jäähdytysjärjestelmää. Melun toivoisin loppuvan ja pian.
Viime aikojen ärsytys on noussut taloon muuttaneiden vuokralaisten vuoksi. Nämä eivät ole opettaneet koiraansa olemaan haukkumatta. Talomme muut koirat sen taidon taitavat. Eli niiden isännät ja emännät ovat opettaneet koirilleen kerrostalon käytöstavat.
Muista toiveista yhdyn myös vastaajien toiveeseen siitä, että palvelut olisivat kävelyetäisyydellä. Viimeksi tänään Helsingin ruuhkaisilla teillä ajellessani siunasin mielessäni sitä, että päällisin puolin tärkeimmät hankinnat voin tehdä kävelyetäisyydellä olevista kaupoista. Ja palveluja alueelleni syntyy yhä lisää.
Avaraa pohjaratkaisua pitää erittäin tai melko tärkeänä lähes 60 % suomalaisista. Parveketta pitävät tärkeänä erityisesti yli 50-vuotiaat (70 %) suomalaiset. Runsas vaatteiden säilytystila on erittäin tai melko tärkeä ominaisuus 58 prosentille vastaajista.

Minä arvostaisin pohjaratkaisuissa nykyistä helpommin siirrettäviä väliseiniä. Siten asuntoa voisi muuttaa ja käyttää erilaisissa elämäntilanteissa entistä paremmin. Ainakin yhdellä rakentajalla helposti muunneltavia asuntoja jo on. Niissä seinien tilalla voivat olla vaikka kaapit, jotka voi sitten tarvittaessa siirtää.

Naapuriansa on rasittava ja puuduttava mutta siitä voi päästä myös irti.
Tämän termin, naapuriansa, kuulin ensimmäisen kerran kuukausia sitten televisiossa, jossa eräs yhteisöllisessä ympäristössä asuva nainen kertoi kokemuksiaan.
Yhteisöllisyys on nyt muotia ja me olemme vasta nousemassa sen harjalle. Mutta tämä nainen oli jo aikapäivää asunut yhteisöllisessä miljöössä. Kokemusta hänelle siis oli kertynyt.
Minä kävin niin ikään vuosia sitten katsomassa yhteisöllistä asumista. Tuttavalleni, joka sitä esitteli, oli tullut avioero sen vanavedessä. Yhteisöstä oli löytynyt henkilö, joka oli osoittautunut paremmaksi kuin entinen puoliso. Joten siitä seurasi muutto pihan vastapäiselle puolelle, uuden kumppanin tykö.
Naapuriansaa koen nykyisessä elämänmenossani siten, että hissillä alas mennessä tai jätehuoneessa käydessäni kuulen jatkuvasti sairaskertomuksia. Naapurit pysäyttävät ahdingossaan minut osallistumaan vaikeuksiinsa vaikka en sitä haluaisi.
Ensin mainitun naisen yhteisössä ihmiset olivat kypsyneet siihen ajan menoon ja vaivan näköön mitä naapureiden kanssa jutustelu oli aiheuttanut. Se vain oli ylenpalttista.
Niinpä tällaisessa tilanteessa on mahdollista tehdä kohtelias yhteinen päätös: kenenkään ei tarvitse loukkaantua tai ruveta luulemaan mitään, jos naapuri ei ohittaessaan pysähdykään juttelemaan vaan hihkaisee vain ”hei”, tai aina ei edes sitä. Ihmiset voivat ihan sovinnollisesti ymmärtää, että jokaisella on oma elämänsä ja liika yhteisöllisyys vie liikaa aikaa ja resursseja.
Näin naapuriansa aukeaa.

Tutustuin jokin aika sitten yhteen uuteen Helsingin olohuoneeseen. Ja hyvältä näytti.
Kaupunkilaisille suunnatut ilmaiset oleskelutilathan ovat nyt muotia. Se onkin monella tapaa kannatettavaa muotia.
On kiva kun joistakin paikoista henkii vieraanvaraisuus ja ystävällisyys niin että kaikesta ei heti kättelyssä tarvitse maksaa.
Saneeratun Töölön kirjaston avajaisten yhteydessä kuulin, että ilmaisia julkisia tiloja Helsinkiin on kaivattu. Julkisille tiloille maksuttomuus lankeaa helposti luonnostaan mutta ovatpa jotkut kaupallisetkin tahot kuten asema-aukion hotelli ja Eiran rannan sauna oivaltaneet maksuttomuuden tuoman imagoedun.
Komea olohuone on sitten tulossa myös Helsingin keskustaan kun uusi kirjasto avataan.
Näille olohuoneille löytyy monenlaista käyttöä.
Itse olen ollut etsimässä taloyhtiön yhtiökokoukselle edullista ja helppokulkuista kokoontumispaikkaa. Kirjaston kokoushuoneeseen päädyimme. Se ei tosin ollut ihan ilmainen mutta edullinen.
Toisen kerran edullista tilaa tarvitsi kollegoiden kanssa pidetty lukupiiri, joka kokoontui säännöllisesti mutta jolla ei ollut rahaa satsata tarvittavaan tilaan. Silloin päädyimme erään järjestön kokoushuoneeseen. Jos ilmaisia olohuoneita olisi silloin ollut, varmasti olisimme valinneet jonkun niistä.
Yhteisöllisyyden ja tiimityöskentelyn lisääntyessä ilmaisia kokoontumistiloja tarvitaan yhä enemmän. Joskus aikaisemmin taloyhtiöissä oli askarteluhuoneita, joissa asukkaat saattoivat pitää vaikka virkkuuseuraa tai kortti-iltaa, ylipäänsä harrastaa mukavaa seurustelua. Nyt tällainen ajanviete kaiketi kävisi sitten päinsä ilmaisissa olohuoneissa. Joku kirjasto jo kutsui neulomisesta kiinnostuneita piiriin jossa joku muiden käsitöitä tehdessä lukisi ääneen.
Hiljan eräs mies kertoi haasteestaan. Hänen on etsittävä kokoontumistila noin kymmenelle kouluaikaiselle kaverilleen, jotka kokoontuvat pari kertaa vuodessa. Ensin on muodon vuoksi kokous ja sitten porukka jatkaa saunomaan ja kaljalle. Ehkä ilmainen olohuone sopisi kokoustamiseen, jatkot sitten muualle.
Minä voisin kuvitella piipahtavani tällaiseen olohuoneeseen vaikka sadetta pakoon, levähtämään ostosten välillä tai lukaisemaan jonkin aikakauslehden.

Liikuntaresepti voi olla jo joidenkin lääkärien määräys potilaille mutta metsäterapiasta en ole kuullut aikaisemmin. Nyt luin siitä Suomen lääkärilehdestä. Sipoon johtava lääkäri Anders Mickos ja avosairaanhoidon ylilääkäri Anna Peitola ovat suunnitelleet terveysmetsäretkiä stressaantuneille, masentuneille ja aikuistyypin diabetesta sairastaville potilaille.
Maa- ja metsätalousministeriön rahoittama projekti on laatuaan ensimmäinen maassamme. Hanke perustuu tutkimustietoon, jonka mukaan luonto kuntouttaa ja ennaltaehkäisee monia terveysongelmia .
Minun ei tarvitse kuin muistella omaa metsäsuhdettani kun olen valmis allekirjoittamaan tämän.
Muistan lapsuudestani esimerkiksi eräänkin tapauksen: menin metsään mököttämään kun olin vihainen vanhemmilleni. Istuin siellä mättäällä mustikoita mutustellen ja odotin kiukkuisena että äiti tai isä tulisivat hakemaan minut pois ja pahoittelisivat käytöstään. Kun kukaan ei tullut, minun täytyi palata takaisin haavat nuoltuina. Olin lauhtunut metsässä ja asiasta ei enää puhuttu.
Työstressiä olen hoitanut sieniretkillä. Onneksi metsäni oli puolen tunnin ajomatkan päässä. joten sinne saattoi piipahtaa vaikka kesken työpäivänkin toviksi tatteja ja lampaankääpiä etsimään, jos oikein niskat olivat jumissa tai ärsytys päällä.
Kovin kauaa metsässä ei tarvitse tallustella, kun muut asiat unohtuvat. Vaihteleva maasto auttaa asiassa, kun on keskityttävä katsomaan mihin astuu.
Selvä on tietysti sekin, että metsässä liikkuminen, marjojen ja sienien poimiminen tai hirvenmetsästyksen aikana ajojoukossa eteneminen kohottavat fyysistä kuntoa.
Ja tässä sitten olisi myös yksi matkailuvaltti. Mikä hieno ja tervetullut kokemus metsäterapia olisikaan savusumusta kärsiville.

Kuulin todistusta tarinoiden voimasta viimeksi tänä aamuna. Näyttelijä kertoi päässeensä alkoholiongelmastaan vertaistuen avulla. Toiset samaa ongelmaa poteneet olivat siis jakaneet kokemustaan, kertoneet tarinaansa.
Tarinat ovatkin valttia tänä aikana, ovatpa ne tosia tai eivät. Itse olen mieltänytkin tarinat aina kyseenalaisina: koskaan ei voi tietää mikä niissä pitää paikkansa ja mikä ei.
Olisikohan käsitykselläni jotain tekemistä sen kanssa, että suvussani isän puolelta oli muinoin tunnettu tarinankertoja. Hän oli iäkäs nainen, jonka tupaan kyläläiset kokoontuivat talvi-iltoina päreen valossa kuulemaan kertomuksia. Oletan hänen keksineen niitä omasta päästään.
Journalismin tutkijatkin ovat heränneet pohtimaan tarinoiden merkitystä. Tampereen yliopisto tiedotti Long Play journalistien symposiumista otsikolla ”Miksi fiiliksistä on tullut uutisia? Tarinat, self-help ja kansan ääni mediassa”
Kertomuksentutkijoilla saattaisi tiedotteen mukaan olla tähän vastaus.
-Kognitiotieteistä ja arkikeskustelujen tutkimuksesta vaikutteita saaneen määritelmän mukaan kertomus ei välttämättä olekaan sarja tapahtumia – syitä ja seurauksia – vaan ensisijaisesti kuvaus siitä, miltä tuntuu olla henkilö x jossakin tilanteessa. Samaisessa tutkimustraditiossa on jo pitkään ajateltu, että kertomusmuoto on yksi perustavimpia tapojamme järjestää ja tulkita maailmaa ja itseämme.
Viimeksi mainittua juuri todisti aamu-tv:ssä esiintynyt näyttelijäkin.
Minä olen oppinut, että jos haluan saada sanomani jollekin vastahakoiselle henkilölle perille, paras tapa on kertoa omaa kokemustani, siis pätkä tarinaani, eli minä-muodossa. Fiksu kuuntelija siitä sitten oivaltaa ottaa onkeensa. Ja jos ei ota, ei ole valmis vielä hyväksymään ehdotusta joka tarinaan kätkeytyy.
Joka tapauksessa ”sinun pitäisi” –neuvon välttäminen antaa ylpeällekin neuvottavalle mahdollisuuden omia ohje itselleen ikään kuin se olisi hänen oma oivalluksensa.

Olen surrut erään ystäväni vetäytymistä lähipiiristäni. Vetäytyminen johtuu hänen elämäntilanteensa huonontumisesta. Sillä ei ole mitään tekemistä minun kanssani vaan syy piilee hänen sukulaisensa vaatimuksissa.
Mutta ystäväni kokee yhteydenpitonsa minun kanssani vaikeaksi. Näin hän sanoi. Ja se johtuu siitä, että tuon hänen mieleensä nykytilannetta paremman ajan ja kulminaatiokohdan, jossa kaikki muuttui huonoon suuntaan.
Tällaisia vastaavia tilanteita olen kokenut ennenkin. Esimerkiksi parin entisen luokkatoverini vuoksi. Toista yritin saada mukaan luokkakokoukseen mutta hän ei halunnut tulla koska oli hiljan kokenut avioeron. Epäonnistumisen tunne painoi päälle eikä sitä halunnut näyttää entisille luokkakavereille.
Luultavasti tällaisia tilanteita on kokenut moni. Tämä aikahan lisää pudokkaita, äkillisiä elämänmuutoksia entistä huonompaan jamaan.
Ikävistä asioistaan ei kukaan herkästi halua puhua. En minäkään. Koin naapurini tunkeilevaksi, kun hän tuli ja hihkaisi tietävänsä vakavasta sairaudestani. En välittänyt kertoa siitä hänelle.
Nyt olen miettinyt mikä on parasta ”kadonneen” ystäväni tapauksessa. Olla ottamatta yhteyttä? Odotella? Unohtaa koko juttu?
Kun mietin omaa kokemustani naapurin kanssa, arvioin viisaimmaksi antaa ajan kulua. Ehkä pahimman mentyä ohi yhteydenotto on helppoa, asiasta puhuminen, jos se on ylipäänsä tarpeen, sujuu.

Jos maassamme talous olisi kunnossa ja ihmisillä nykyistä vähemmän ongelmia meidän ei olisi vaikeaa käyttäytyä toisiamme kohtaan korrektisti, sanoi portugalilainen ystäväni.
Hän oli juuri menettänyt hänelle alustavasti luvatun projektin ja sanoi olevansa pettyneempi kuin koskaan aikaisemmin työtilaisuuden mentyä sivu suun. Hän oli luottanut lupaajiin.
Pitämättömistä lupauksista, kieroiluista ja pienistä sumutuksista olenkin kuullut täällä paljon. Ja itsekin olen kokenut vilppiä vaikka taksilla ajaessani ja kauppalaskuja tarkastaessani. Kuski on kummallisesti kiertänyt turhia reittejä ennen kuin määränpäähän on päästy. Ja laskussa tuotteen hinta on korkeampi kuin hyllyn reunassa.
Kaikki kuulemma, ehkä siis turisteja lukuun ottamatta, tietävät taksikuskien huijausyrityksistä, tuttavani totesi.
Mutta samaan hengenvetoon hän lisäsi, että tilanne on samantapainen kaikissa niissä maissa joissa on taloudellisia ongelmia. Jotkut ihmiset yrittävät keinolla millä hyvänsä saada rahaa kun se esimerkiksi työn avulla ei normaalisti ole mahdollista.
Muistanpa hyvinkin, kuinka minua koetti sumuttaa tunisialainen kaveri. Sikäläinen tuttavani oli sopinut hänen kanssaan tietystä summasta, jolla hän kuljettaisi minua päivät kun halusin kuvata eri kohteita.
Ensimmäisen päivän iltana kaveri ilmoitti minulle surullinen näköisenä, että hän ei enää voi kuljettaa minua sillä hänellä on paljon menoja ja palkkio on aivan liian pieni, ei riitä alkuunkaan.
Hämmästyin, koska tuttavani oli sopinut jo asian tämän kaverin kanssa, jonka hän tunsi hyvin. Muistutin häntä tästä sopimuksesta.
Mies kuitenkin tinkasi ja vänkäsi ja piti päänsä.
Huomatessani tämän ilmoitin kylmästi, että sitten emme enää tapaa huomenna.
Ällistynyt mies alkoi lepytellä minua. Jos voisin vähän korottaa palkkiota, pääsisimme varmasti sopimukseen.
Sanoin, että minulla on jo sopimus tuttavani kanssa.
No emmeköhän me nyt sitten kuitenkin voi tavata huomenna, mies toppuutteli.
Tehdään niin, sanoin.
Illalla ilmoitin asiaa järjestäneelle tuttavalleni hänen kaverinsa sooloilusta. Ja niin oli kaveri saanut kuulla kunniansa.
Seuraavat päivät sujuivat hyvin ja kaveri selitti minulle, että tällainen käytös on ihan normaalia turistien kanssa. Me ystävystyimme ja hinta pysyi aloillaan ja on sitä vielä tänäkin päivänä, jos menisin Tunisiaan ja haluaisin kyytipalveluja.
Tällaista peliä Portugalissakin pelataan täkäläisen ystäväni kertoman mukaan. Peli ei koske vain turisteja vaan myös portugalilaisia.
Kun elämä on kovaa, jotkut yrittävät keplotella itselleen rahaa ja sortuvat valheisiin ja katteettomiin lupauksiin.
Esimerkiksi mekaanikko oli luvannut korjata ystäväni auton tiettyyn päivään mennessä. Kun se ei ollut valmis, alkoi soittorumba. Lukuisten uusien lupausten ja soittojen jälkeen mekaanikko tunnusti, että työt viivästyvät ja aikataulut ovat sekaisin, koska hänellä ei ole varaa maksaa sähkölaskua ja työtä voi tehdä vain päivänvalossa.
Enpä yhtään ihmettelisi, jos suomalaiset tulisivat tuta tällaisten muunneltujen totuuksien kanssa ollessaan tekemisissä maahanmuuttajien ja turvapaikanhakijoiden kanssa. He tulevat usein oloista, joissa näitä pelejä on pelattu.
Minä taas portugalilaisen ystäväni mukaan elän todellisuuden ulkopuolella. Siellä voi pitää sanansa ja olla luotettava ja korrekti.

Brasilialaisen Lucienen hieronta aikaansai minulle mielenkiintoisen kokemuksen.
Hakeuduin täällä Lissabonissa hänen hierottavakseen koska tietokonetyö rasittaa selkääni ja niskaani eikä jännitys aina laukea omin voimin.
Lucienen hieronta perustuu akupunktiopisteille ja hän vapauttaa kehon energiavirtoja.
Hänen kerran painaessaan erästä kohtaa selässäni siirryin alta aikayksikön Agadiriin, vuosien taakse.
Olin parhaan ystävättäreni kanssa lomalla Marokossa. Kerran päätimme rentoutua siestan aikaan oikein perusteellisesti. Otimme paikallisilta hierojilta rentouttavat hieronnat.
Meidät johdatettiin samaan tilaan ja kaksi hierojaa käsitteli meitä sitten siinä riti rinnan. Hieronta oli paljolti samanlaista kuin Lucienen terapia.
Suunnaton suru valtasi minut tämän elävän muiston vuoksi. Ystävättäreni kuoli joitakin vuosia myöhemmin äkkiä ja matka jäi viimeiseksemme.
Olen kuullut kehon muistista ja tämä oma kokemus, tietyn pisteen painalluksen synnyttämä muisto tunnevyöryineen, sai minut uskomaan että keho kyllä muistaa. Silmäni olivat kyyneleistä kosteat kun Luciene lopetti työnsä.