Nainen vedenjakajalla

Ihmiset taitavat pettää itseään eniten tammikuussa. Monet lupaavat elämänmuutoksia kuten pudottaa painoaan, lopettaa tupakoinnin, vähentää alkoholin käyttöään ja niin poispäin.
Mutta esimerkiksi kuntosaliyrittäjät tietävät kertoa, että jumpparyhmistä ja saleilta väki vähenee aikaa myöten. Ihmiset pettävät itselleen antamansa kunnonkohotuslupaukset.
Samoin voi käydä vaikka kielikursseilla. Ryhmät pienenevät kevättä kohden. Henkisen ryhdistäytymisen itselleen luvannut uuvahtaa kesken kaiken.
Sisätautilääkäri Pertti Mustajoki kertoo Duodecim-lehdessä mielenkiintoisesta itsepetoksesta. Tutkimuksen perusteella ylipainoisista isistä puolet ja äideistä 16 % piti itseään normaalipainoisena. Paino oli heillä siis katsojan silmissä sanontaa kauneus on katsojan silmissä mukaillen. Itsepetosta!
Jos lääkäri oli kertonut ylipainoisille liikakiloista molemmissa ryhmissä painon pitäminen sopivana väheni. Lääkärin sana siis painaa.
Miten mahtaa vaikuttaa ystävän tai perheenjäsenen sana? Yleinen käsityshän on, että lihaville ei saisi mainita heidän liikakiloistaan. Se on arka asia.
Mustajoki ihmettelee sitä, että samoihin aikoihin kun lihavuus alkoi maassamme huomattavasti yleistyä potilaiden rutiininomainen punnitseminen lopetettiin. Tässä on siis paradoksi.
Yle puolestaan kysyy verkkosivullaan että oletko lihavampi kuin luulitkaan. Painoindeksi voi huijata. Kun vertasin omaa painoani uudella ja vanhalla systeemillä laskien, ero oli 200 grammaa. Ei järin suuri huijaus. 
Eilen muuan tuttavani kertoi oman itsepetoksensa. Hän oli uskotellut itselleen, että pyhien suma kotona olisi tosi kivaa aikaa. Vaan pyhien kerääntyessä hän totesi että oli itse asiassa pitkästynyt kotona, perheen parissa olemiseen ja jopa kaivannut arjen rytmiä ja töitä ja töissään tapaamiaan ihmisiä.
Itsepetos on kyllä kolahtanut omaan nilkkaanikin. Kerran auton rengasta nostaessani sain revähtymän. Kun sitten valitin asiaa lääkärille, hän ilmoitti kuivasti : ”Se on rouva sillä lailla, että te ette ole enää kaksikymppinen.” Ilmeisesti olin kuvitellut omaavani parikymppisen voimat.

Minkälaista on sosiaalisuuteni verkkopalvelujen käyttäjänä? Sitä heräsin miettimään luettuani tiedotteen
YTM Sanna Malisen informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median alaan kuuluvasta väitöskirjasta
”Sosiaalisuus ja yhteisöllisyys verkkopalveluiden käyttäjillä”.

Tutkimus osoittaa, että saman verkkopalvelun käyttäjät voivat suhtautua yhteisöllisyyteen hyvin eri tavoin: toisia motivoi verkkopalvelun käyttöön ennen kaikkea sosiaalinen vuorovaikutus muiden käyttäjien kanssa, kun taas toisia kiinnostaa pelkkä sisältö tai omien digitaalisten sisältöjen, esimerkiksi valokuvien, jakaminen.

Tämän näen selvästi vaikka facebookin käyttäjillä. Jotkut jakavat postauksia vain vähän mutta kirjoittavat kommentteja sitäkin ahkerammin. He myös lähettävät yksityisiä viestejä ja tageja tuon tuosta ja haluavat pitää kaverinsa ”näpeissään” kaiken aikaa.

Ja esimerkiksi minä väsyn joskus sellaiseen. Jatkuvat tagit ovat hysteerisiä ja minusta jopa epäkorrekteja, koska niissä tunkeudutaan toisten sivustoille. Tietty tageja ei sivustolleen tarvitse päästää ja minä en niitä sinne huolikaan kuin itse valikoiden.

Tutkijan mukaan tällaiset verkkopalvelun käyttäjät kuitenkin myös todennäköisemmin kokevat verkkopalvelun verkkoyhteisöksi

Taidan kuulua siihen porukkaan, jota kiinnostaa ennen muuta sisältö ja omien kuvien jakaminen. Opin sisällöistä paljon uutta ja myös kieliä, sanontoja. Ranskan kieltä en muualla pysty käyttämään kuin verkossa, jossa olenkin saanut sanavarastoani kartutettua.
Kuviani taas haluan näyttää muille, koska he puolestaan voivat oppia ja saada tietoa kuvauskohteistani.

Eräs piirre näissä virtuaaliverkostoissa on kiinnostava: ne ovat paljolti sitoutumattomien verkostoja. Ihmiset eivät tahdo nykyään sitoutua oikein mihinkään. Ei työpaikkoihin, ei avioliittoon, ei yhdistyksiin Tämä näkyy myös virtuaalisessa maailmassa. Tutkijankin mukaan verkon yhteisöt ovat luonteeltaan intensiivisiä, väliaikaisia ja jatkuvasti muuttuvia.

Vaikeina hetkinä voi miettiä elämänsä tarinaa: kuka minä olen ja mistä tulen ja niin poispäin, ehdotti äsken Akuutti-ohjelmassa lääkäri.
Ehkä jamaikalaissyntyinen ystäväni käyttää kuvia tähän tarkoitukseen.
Hän ottaa itsestään kuvia pitkin päivää ja lähettää minullekin ainakin yhden joka päivä.
No, häntä katseleekin mielikseen. Hän on hyvännäköinen, komea kaveri, joka on esiintynyt filmeissäkin. Kuvauksellinen, sanoisin.
Olen ajatellut hänen kuviensa olevan merkki jonkin sortin narsismista. Sehän on aika tyypillistä näyttelijöille.
Hän kuitenkin selitti pari päivää sitten kuvausintoaan. Kuvien avulla kuulemma ihminen oppii pitämään itsestään, kokee itsensä hyväksi tyypiksi, oppii myönteisyyttä.
Hänellä selfiet siis toimivat niin.
Kun kerroin hänelle, että minä puolestani vältän kuvaamistani ja kuvissa oloa niin paljon kuin mahdollista, hän kysyi enkä pidä itsestäni.
Ei suhtautumiseni pitämisestä tai pitämättömyydestä johdu. Minusta vain kuvat tuntuvat turhilta. En halua tuoda itseäni esille niiden avulla, koska muutenkin mieluummin tarkkailen elämänmenoa kuin olen keskipisteenä.

Tykkään siitä, että ”maassa maan tavalla” –käsite voi joustaa.
Esimerkiksi tervehdin mielelläni somalialaista bussikuskia, joka sanoo minulle kyytiin astuessani ”hyvää päivää”. Tapahan ei kuulu suomalaisen bussikuskin varastoon.
Niin ikään kiersin mielelläni pakistanilaisen ystäväni kanssa useamman kahvilan ja kaupan löytääksemme hänelle muslimien uskonnon sallimaa ruokaa. En vaatinut häntä noudattamaan suomalaista ruokailutapaa. Tein näin siksi, että tiesin asian olevan hänelle tärkeä ja halusin olla vieraanvarainen ja kohtelias.
Afrikassa olen ollut hyvilläni siitä, että sikäläiset tuttavani eivät ole edellyttänet minun hyväksyvän afrikkalaisten hygieniatapoja.
He ovat esimerkiksi maaseudulla kahvilassa etukäteen käyneet katsomassa voinko mennä kahvilan vessaan. Monessa kahvilassa näet ei ole lainkaan vessaa naisia varten, vain miesasiakkaille. Kahvilan olemme sitten valinneet tämän seikan huomioon ottaen.
Aamulla liikkeelle lähtiessäni olen ottanut maan tavasta poiketen wc-paperia mukaan, koska hygieniani on erilainen kuin paikallisen väestön.
Mutta joissakin asioissa olen tiukasti noudattanut maan tapaa kuten välttänyt pukeutumasta shortseihin ja muistanut pitää huivin mukanani silloin kun olen suunnitellut pistäytyväni pyhiin rakennuksiin joissa pää on peitettävä.
Luulenpa että kansainvälisyyden ja monikulttuurisuuden lisääntyessä ”maan tapaa” joudutaan tarkastelemaan niin meillä kuin muuallakin entistä laajemmin ja siihen tulee joustoja. Ja hyvä niin.

Parviälyn hyödyntämistä käsittelevissä tv-ohjelmissa juju on aika yksinkertainen: parvi kysyy apua pyytäneeltä joukon kysymyksiä jotka sitten saavat hänet ajattelemaan ja näkemään pulmiaan uudesta vinkkelistä.
Sellaisia kysymyksiä esittävät myös terapeutit.
Ja niitä kysymyksiä esittävät myös sellaiset hyvät ystävät, jotka eivät silitä kaveriaan myötäkarvaan vaan rohkenevat myös kyseenalaistaa tämän valintoja.
Oikeista kysymyksistä siis on kyse.
Niitä voisi esittää ihminen ihan itsekin, kunhan uskaltaisi.
Itse tykönänsä pohtiessaan hyvä hälytin suunnan muutoksesta väärille raiteille on tulema ”niin mutta…”.
Ilmaisu kertoo, että oikea vastaus ja valinta on jo ikään kuin huulilla mutta ihminen ei ole vielä valmis kuulemaan sitä eikä toimimaan toisin.
”Niin mutta” on vetkuttelua. Itsensä pettämistä.
Ihminen voisi valintojaan pohtiessaan kysyä myös kumpi valinnoista on vaikeampi. Yleensä vaikeampi on näet myös oikeampi.

Olen ottanut tavakseni ilmoittaa, ettei juttujani voi enää kommentoida kuten aikaisemmin.
Tähän on hyvä syy. Olen väsynyt feikkeihin, jotka ilmoittavat erilaisista kuten eroottisista palveluistaan.
Näitä kommentteja poistin aikaisemmin kunnes väsyin.
Ilmoitin näistä tunkeilijoista Cityn tietotekniikkavastaavalle ja toivoin hänen auttavan minua poistamaan kommentit ja estämään tulevatkin. En saanut apua enkä vastausta.
Nytkin minua odottaa 28 kommenttia uudempiin ja vanhempiin juttuihini. Todennäköisesti useimmat ovat tätä samaa häirintää kuin aikaisemminkin. En jaksa edes katsoa kaikkia.
Yhtä kaikki: tässä on selitys miksi juttujani ei voi enää kommentoida.

Nyt on sitten syytä skarpata facebookiinsa kavereita hyväksyessään. Kaveripyynnön lähettäneen tulot ja varallisuus ja maine on varmaan hyvä tsekata ennen kuin omaan piiriinsä ketään hyväksyy. Sillä koskaanhan ei tiedä jos vaikka vielä joskus tulisi tarve hankkia lainaa.
Fortunen tiedon mukaan on näet niin, että facebookin kaverit voivat tulevaisuudessa vaikuttaa lainan saantiin.

http://fortune.com/2015/08/04/facebook-loan-approval-network/

Minä, joka siis olen luullut, että itselläni olisi asiaan paljonkin merkitystä, olen väärässä.
Ne olivat niitä aikoja, ne, kun vielä pankkiiri arvioi minun maksukykyäni ja asuntoni arvoa asuntolainaa hankittaessa.
Pitäisiköhän ruveta käymään vanhojakin kavereita läpi? Jos joukossa on vaikka joku köyhäilijä ja boheemi, lainan saantini voisi tyssätä. Mutta on siinä suuri työt kun kaikkien pätevyyden käy läpi.
Ei edes niin yksinkertainen asia kuin kansalaisuus paljasta taloudellista hyvin- tai huonovointia. Kreikkalaisista kavereistanikin valtaosa on oikein hyvin toimeentulevia: on menestyvä muodinluoja, Miamissa asuva kreikkalainen kiinteistövälittäjä, kansainvälinen valokuvaaja. Heitä miettiessäni olenkin ihmetellyt, että mitä ihmettä tässä kreikkalaisten köyhyyttä valitetaan.
No niin, he siis saavat olla kaveripiirissäni. Ja onnekseni olen hankkinut pari sheikkiäkin kavereiksi. Varmaan pankkiirini osaa arvostaa heidän varallisuuttaan niin että lainahanat tarvittaessa aukeavat.

Näkymätöntä, väritöntä, tylsää ihmistä tavataan sanoa harmaavarpuseksi. Mutta onko harmaa mitäänsanomaton väri?
Ei minusta. Olen löytänyt harmaan uudelleen nyt loppukesästä. Kiitos siitä erään muotikuvaston. Se esittelee syksyn mallistoa. Ja yksi syksyn muotiväreistä on harmaa.
Muodikas harmaa voi olla vaalean- tai tummanharmaa, kallio, meleerattu harmaa tai antrasiitti. Mieleeni muistuvat myös helmen- ja hopeanharmaa sekä ruskeanharmaa.
Nämä muodikkaat harmaat sävyt ovat minusta yhtä ikuisia ja helppoja kuin klassiset valkoinen ja musta, jotka ovat aina elegantteja. Harmaa myös sopii niiden tapaan mitä moninaisimpien värien kanssa. Siihen istuvat vaikka kirkkaan punainen ja keltainen, roosa, tummanpunainen, vihreä, lila, musta ja valkoinen.
Kaunein yhdistelmä minusta onkin juuri harmaa-valkoinen. Se on valoisa ja pehmeä. Sen huomasin kerran eräästä ystävättärestäni. Hänen kasvonsa olivat piirteiltään pehmeämmät, kun hänellä oli valkoinen kaulus ja harmaa villatakki.
Ehkä henkilöt, joita kutsumme helposti harmaavarpusiksi, ovatkin samanlaisia kuin harmaa väri sinällään: joustavia, joiden seurassa kaikenlaiset ihmiset voivat viihtyä, koska harmaavarpuset eivät vie tilaa kaiken aikaa vaan voivat olla ”tylsyydessään ” vaikka hyviä kuuntelijoita.
Harmaata ihastellessani etsin sitten vaatekaapistani reilut kymmenen vuotta sitten Lontoosta ostamani lannepituisen jakun, jota olen pitänyt vain harvoin. Vein sen ompelijalle ja lyhennytin.
Näin sain muotiväriä olevan jakun syksyksi 35 eurolla.

Minä ja ystäväni emme keskustele politiikasta emmekä uskonnosta, sanoi pakistanilainen ystäväni minulle.
Totesin hänelle, että se kuulostaa varsin viisaalta.
Toteamukseeni minulla olikin hyvä syy, sillä olen hiljattain kohdannut kaksi henkilöä, jotka jankuttavat näistä teemoista kyllästymiseen asti.
Eritoten ulkomaalaisten muutto maahamme ja Guggenheimin museon rakentaminen Helsinkiin ovat olleet heidän lempiteemojaan. Ja niinhän ne ovat monen muunkin.
Olen arvellut näille henkilöille, että meillä taitaa olla erilaisia poliittisia näkemyksiä. Ja he ovat myöntäneet, että niinpä todennäköisesti on. Siksi en sitten olekaan halunnut jatkaa keskustelua näistä teemoista. Sillä varsin pian olen todennut, että keskustelu vain muodostuu hedelmättömäksi väittelyksi. Siitä ei ole mitään myönteistä tulosta, ikävä mieli vain muistoksi.
Niinpä olen sanonut, että minusta väittely on turhaa, puhukaamme muusta. Mutta yllätyksekseni toinen henkilöistä ei ehdotustani hyväksynytkään.
Ei, päinvastoin. Hän kiihdytti jankutustaan, suorastaan vihamieliseksi. Hän paasasi ja paasasi ja totesi sitten itsekin paasanneensa.
Nyt on sinun vuorosi paasata, hän sitten ehdotti.
Se ei minua kiinnostanut.
Mietin jälkeenpäin tällaisten paasaajien ja jankuttajien motivaatiota. Miksi he toimivat noin? Onko se pätemisen tarvetta? Onko heillä oikeassa olemisen pakkomielle? Haluavatko he aina sanoa viimeisen sanan? Onko heillä henkilökohtaisia ongelmia, joita teema liippaa läheltä, kuten vaikka miehillä kyvykkyysongelmia kun puhe on maahan muuttavista afrikkalaisista miehistä? Ovatko he ihmisiä, jotka mielestään tietävät kaiken paremmin kuin muut?
Tällaiset ihmiset väsyttävät minua ja laistan heitä. Arvostan faktoja. Esimerkiksi Guggenheim museosta on hyvä puhua vasta kun Helsinki on saanut valmiiksi laskelmansa sen taloudellisesta vaikuttavuudesta kuten merkityksestä elinkeinoelämäämme.

Minulla olisi ehdotus sisällytettäväksi koulujen opetukseen. Oppilaita olisi hyvä valistaa kerrostaloasumisen pelisäännöistä. Näin siksi, että väki yhä enemmän pakkautuu kaupunkeihin asumaan mutta on koko lailla vailla käsitystä siitä mikä on oleellista kerrostaloissa asumisessa.
Ehdotus on tullut mieleeni kun olen sivusta seurannut parin henkilön toimintaa. He ovat vainonneet naapureitaan pikkuseikkojen vuoksi ja nimitelleet näitä sillä lailla, että kunnianloukkauksesta voisi hyvin heitä syyttää.
Nämä vainoajat eivät ilmeisesti lainkaan tajua että asunto-osakeyhtiön elämänmenoa säätelevät laki ja yhtiöjärjestys, joiden noudattamisesta huolehtii yhtiön hallitus.
Oleellinen kohta on osakkeenomistajien yhdenvertaisuus. Kukaan ei siis voi mielivaltaisesti määrätä toisten osakkeenomistajien tekemisiä talossa enempää kuin pihamaallakaan.
Kuitenkin olen useammassakin taloyhtiössä saanut sellaisen kuvan, että niin sanotut alkuasukkaat, jotka talon valmistuttua siihen ovat muuttaneet ja siinä sitten pysyneet, katsovat asiakseen sanella miten talossa tulee elää ja olla. Eivätkä heidän mielipiteensä suinkaan perustu mainittuihin lakiin ja yhtiöjärjestykseen. Ne perustuvat vain heidän käsityksiinsä.
Näin on näissä hiljan näkemissäni ja kuulemissani tapauksissakin. Eräs osakkeenomistaja jopa vaati saada nähtäväkseen talon kameroiden tallenteita naapurin käräyttämiseksi, vaikka moiseen katseluun ei lupaa olekaan.
Ihan syystä näissä tilanteissa voi kysyä että eikö näillä vainoajilla ole elämässään mitään muuta sisältöä kuin naapureiden kyttääminen ja vainoaminen, siis toisten kautta eläminen.