Naapuriansa on rasittava ja puuduttava mutta siitä voi päästä myös irti.
Tämän termin, naapuriansa, kuulin ensimmäisen kerran kuukausia sitten televisiossa, jossa eräs yhteisöllisessä ympäristössä asuva nainen kertoi kokemuksiaan.
Yhteisöllisyys on nyt muotia ja me olemme vasta nousemassa sen harjalle. Mutta tämä nainen oli jo aikapäivää asunut yhteisöllisessä miljöössä. Kokemusta hänelle siis oli kertynyt.
Minä kävin niin ikään vuosia sitten katsomassa yhteisöllistä asumista. Tuttavalleni, joka sitä esitteli, oli tullut avioero sen vanavedessä. Yhteisöstä oli löytynyt henkilö, joka oli osoittautunut paremmaksi kuin entinen puoliso. Joten siitä seurasi muutto pihan vastapäiselle puolelle, uuden kumppanin tykö.
Naapuriansaa koen nykyisessä elämänmenossani siten, että hissillä alas mennessä tai jätehuoneessa käydessäni kuulen jatkuvasti sairaskertomuksia. Naapurit pysäyttävät ahdingossaan minut osallistumaan vaikeuksiinsa vaikka en sitä haluaisi.
Ensin mainitun naisen yhteisössä ihmiset olivat kypsyneet siihen ajan menoon ja vaivan näköön mitä naapureiden kanssa jutustelu oli aiheuttanut. Se vain oli ylenpalttista.
Niinpä tällaisessa tilanteessa on mahdollista tehdä kohtelias yhteinen päätös: kenenkään ei tarvitse loukkaantua tai ruveta luulemaan mitään, jos naapuri ei ohittaessaan pysähdykään juttelemaan vaan hihkaisee vain ”hei”, tai aina ei edes sitä. Ihmiset voivat ihan sovinnollisesti ymmärtää, että jokaisella on oma elämänsä ja liika yhteisöllisyys vie liikaa aikaa ja resursseja.
Näin naapuriansa aukeaa.