Nainen vedenjakajalla

Näkymätöntä, väritöntä, tylsää ihmistä tavataan sanoa harmaavarpuseksi. Mutta onko harmaa mitäänsanomaton väri?
Ei minusta. Olen löytänyt harmaan uudelleen nyt loppukesästä. Kiitos siitä erään muotikuvaston. Se esittelee syksyn mallistoa. Ja yksi syksyn muotiväreistä on harmaa.
Muodikas harmaa voi olla vaalean- tai tummanharmaa, kallio, meleerattu harmaa tai antrasiitti. Mieleeni muistuvat myös helmen- ja hopeanharmaa sekä ruskeanharmaa.
Nämä muodikkaat harmaat sävyt ovat minusta yhtä ikuisia ja helppoja kuin klassiset valkoinen ja musta, jotka ovat aina elegantteja. Harmaa myös sopii niiden tapaan mitä moninaisimpien värien kanssa. Siihen istuvat vaikka kirkkaan punainen ja keltainen, roosa, tummanpunainen, vihreä, lila, musta ja valkoinen.
Kaunein yhdistelmä minusta onkin juuri harmaa-valkoinen. Se on valoisa ja pehmeä. Sen huomasin kerran eräästä ystävättärestäni. Hänen kasvonsa olivat piirteiltään pehmeämmät, kun hänellä oli valkoinen kaulus ja harmaa villatakki.
Ehkä henkilöt, joita kutsumme helposti harmaavarpusiksi, ovatkin samanlaisia kuin harmaa väri sinällään: joustavia, joiden seurassa kaikenlaiset ihmiset voivat viihtyä, koska harmaavarpuset eivät vie tilaa kaiken aikaa vaan voivat olla ”tylsyydessään ” vaikka hyviä kuuntelijoita.
Harmaata ihastellessani etsin sitten vaatekaapistani reilut kymmenen vuotta sitten Lontoosta ostamani lannepituisen jakun, jota olen pitänyt vain harvoin. Vein sen ompelijalle ja lyhennytin.
Näin sain muotiväriä olevan jakun syksyksi 35 eurolla.

Helsinki, kotikaupunkini, on yllättänyt minut. Viimeksi näin kävi tänä kesänä, aika hiljan.
Olen asunut Helsingissä koko aikuisikäni paria välivuotta lukuun ottamatta. Kuvittelin tuntevani kantakaupungin hyvin, sillä olen jo työni vuoksi liikkunut täällä paljon. Olen myös nuorena, ennen vakiintumista, asunut monessa kaupungin kolkassa.
Mutta nyt, kun olen halunnut kuvata Helsinkiä, eritoten sen arkkitehtuuria, olen systemaattisesti ja tuttavieni avustuksella etsinyt täältä sellaisia tienoita, joita en olekaan nähnyt.
Ja niitähän on löytynyt. Monet ovat puistojen kätköissä, ikään kuin niiden takana tai niiden keskellä, korkealla mäen nyppylällä. Vanhat suuret puut suojaavat niille vieviä hiekkateitä niin ettei niitä tule kulkeneeksi. Sitä kuvittelee, etteivät nämä kapeat tiet enää vie minnekään ja on jo syytä kääntyä takaisin.
Vaan kuinka ollakaan: kun joitakin teitä olen ryhtynyt seuraamaan, olen löytänyt pieniä asuntorykelmiä, joskus vanhan tyhjilleen jääneen talon, kuten Sinebrychoffin puistikossa tornin.
Viimeksi kulkeuduin modernien rivitalojen luokse, jotka oli eräs arkkitehti rakentanut entisöimänsä hienon vanhan tiilitalon kylkeen. Näkymät näistä taloista olivat hulppeat, ikivanhojen puiden varjostamaan puistoon.
Jo vain siis olen kokenut, että Helsingin karttaa on ollut syytä tutkia tarkoin. Jotkut sellaiset kujat, joita ei karttaan ole edes nimetty, ovat voineet viedä mitä kiehtovimpiin paikkoihin, joista olen löytänyt kauniita taloja, erikoisine koristeineen, ja vanhoja upeita pihoja ja erikoisia näkymiä.

Minä ja ystäväni emme keskustele politiikasta emmekä uskonnosta, sanoi pakistanilainen ystäväni minulle.
Totesin hänelle, että se kuulostaa varsin viisaalta.
Toteamukseeni minulla olikin hyvä syy, sillä olen hiljattain kohdannut kaksi henkilöä, jotka jankuttavat näistä teemoista kyllästymiseen asti.
Eritoten ulkomaalaisten muutto maahamme ja Guggenheimin museon rakentaminen Helsinkiin ovat olleet heidän lempiteemojaan. Ja niinhän ne ovat monen muunkin.
Olen arvellut näille henkilöille, että meillä taitaa olla erilaisia poliittisia näkemyksiä. Ja he ovat myöntäneet, että niinpä todennäköisesti on. Siksi en sitten olekaan halunnut jatkaa keskustelua näistä teemoista. Sillä varsin pian olen todennut, että keskustelu vain muodostuu hedelmättömäksi väittelyksi. Siitä ei ole mitään myönteistä tulosta, ikävä mieli vain muistoksi.
Niinpä olen sanonut, että minusta väittely on turhaa, puhukaamme muusta. Mutta yllätyksekseni toinen henkilöistä ei ehdotustani hyväksynytkään.
Ei, päinvastoin. Hän kiihdytti jankutustaan, suorastaan vihamieliseksi. Hän paasasi ja paasasi ja totesi sitten itsekin paasanneensa.
Nyt on sinun vuorosi paasata, hän sitten ehdotti.
Se ei minua kiinnostanut.
Mietin jälkeenpäin tällaisten paasaajien ja jankuttajien motivaatiota. Miksi he toimivat noin? Onko se pätemisen tarvetta? Onko heillä oikeassa olemisen pakkomielle? Haluavatko he aina sanoa viimeisen sanan? Onko heillä henkilökohtaisia ongelmia, joita teema liippaa läheltä, kuten vaikka miehillä kyvykkyysongelmia kun puhe on maahan muuttavista afrikkalaisista miehistä? Ovatko he ihmisiä, jotka mielestään tietävät kaiken paremmin kuin muut?
Tällaiset ihmiset väsyttävät minua ja laistan heitä. Arvostan faktoja. Esimerkiksi Guggenheim museosta on hyvä puhua vasta kun Helsinki on saanut valmiiksi laskelmansa sen taloudellisesta vaikuttavuudesta kuten merkityksestä elinkeinoelämäämme.