Kiinteistöliitto ajaa hyvää asiaa. Se ehdottaa kotitalousvähennyksen ulottamista asunto-osakeyhtiöiden tilaamiin korjauksiin.
Perusteena se mainitsee korjaamisen tukien vakauttamisen ja hallinnollisesti kevyen toteuttamisen.
Kannatan liiton ehdotusta.
Huoneiston sisäpuoliset korjaukset ovat yleensä omistajan vastuulla ja huoneistojen ulkopuoliset tilat yhtiön vastuulla. Mutta mielenkiintoinen välimaasto on parveke.
Juridisesti se kuuluu taloyhtiön hoitovastuulle mutta käytännössä monissa taloissa huolto on tuupattu osakkaalle.
Niinpä ei tuntuisi kaukaa haetulta saada hyödyntää kotitalousvähennystä vaikka parvekkeen korjauksiin ja huoltoon.
Esimerkiksi lattiarallien lakkaus tai maalaus, samoin puisen katon maalaus, ja parvekekaiteiden kunnostus voisivat hyvin olla kotitalousvähennyksen piirissä. Niitä saattavat näet osakkaat itse joutua hoitamaan ja korjaamaan.
Iäkkäät yksin asuvat vanhat rouvat eivät lattiaralleja edes yksin pysty nostamaan vaan tarvitsevat apuvoimia. Ja nehän maksavat. Siis luontevaa olisi hyödyntää kotitalousvähennystäkin.
Kunpa valtiovalta vihdoin lotkauttaisi korviaan tälle Kiinteistöliiton hyvälle ehdotukselle.
Asumistyytyväisyyttä hiljan tutkittaessa erääksi tulokseksi tuli jonkin sorttisen yhteisöllisyyden kaipuu. Se ei ollut järin voimakasta mutta saattaisi lisätä viihtyisyyttä taloyhtiöissä.
Yhteisöllisyyttä kaipasi eilen myös eräs ystävättäreni. Hän mietti mistä keksiä itselle sopiva yhteisöllinen harrastus. Kielikurssit ja jumpparyhmät eivät häntä nyt kiinnosta.
Kysyin miten olisi kirjallisuusryhmä? Sellaisesta kuulin hiljan kollegaltani. Ryhmäläiset keskustelevat kirjallisuudesta ja tapaavat joskus kirjailijoita. Kahvittelu tietty kuuluu kuvaan mukaan.
Itse koin aikoinaan mielenkiintoiseksi erään filosofin vetämät ryhmät. Niissä joku aina alusti jostain teemasta ja sitten aiheesta keskusteltiin. Yhteisöllisyys tässä kokoonpanossa lopahti siihen, että ravintolalla ei ollut enää mahdollisuutta antaa ryhmän käyttöön tiloja.
Mielenkiintoiseen yhteisöllisyyteen törmäsin jokunen päivä sitten eräässä toimitalossa käydessäni. Kivisellä pihamaalla oli vihanneslaatikoita ja kurpitsa rönsyili niiden lomassa. Menin ihastelemaan laatikoiden sisältöä ja siellähän oli monen sorttisia kasveja.
Pihamaalla sattui olemaan myös nainen, joka kasteli kasveja. Pitkää letkua ohjaillessaan hän kertoi minulle että hänen työpaikallaan oli kertynyt pieni porukka joka oli halunnut ruveta kasvattamaan näitä kasveja.
Se kuulosti mukavalta yhteisöllisyydeltä.
Porukan toimissa siten yhdistyi kaksi tärkeää asiaa: yhteisöllisyys ja puutarhan hoito.
Onhan näet olemassa sanonta, että mikään muu ei ole tärkeää kuin puutarhan hoito, eikä sekään ole kovin tärkeää.
Minulla on kokemusta kimppakämpän vuokralaisena ja vuokralle antajana.
Vuokralaisena olin nuorena parissakin kimppakämpässä, jotka nyt ovat kuulemma talousahdingon vuoksi entistä suositumpia.
Kumpikin asunto oli iso ja kullakin meistä vuokralaisista oma huone.
Vuokran maksusta ei tullut ongelmia. Sen hoidimme säntillisesti. Mutta muissa asioissa tökki. Esimerkiksi toisessa asunnossa oli tyttö, joka tapasi syödä meidän muiden ruokia jääkaapista niin että kun ruokien hankkija tuli kotiin ja meinasi ruveta iltapalalle, jääkaapistapa ei löytynytkään hänen ostamiaan ruokia. Sanomistahan siitä tuli. Kun vielä meillä jokaisella oli vain vähän rahaa, tytön ”lainailu” kävi myös kukkaron päälle. Asia oikeni vain muutaman tiukan joukkopuhuttelun jälkeen.
Myös toisessa kimppa-asunnossa oli rahaongelmia. Kun puhelin oli vain yhdellä vuokralaisista, hän joutui maksumieheksi kun muut vieraineen soittelivat selän takana.
Kimppa-asuminen voi toisaalta siis olla edullista, toisaalta taas ei.
Vuokranantajana sain aina vuokrarahat ajallaan ja kaikki sujui muutenkin mallikkaasti. Sopimuksen olin teetättänyt hyvällä toimistolla, joka muiden muassa tutki kahden miesvuokralaiseni luottotiedot etukäteen.
Mutta sopimuksen miehet joutuivat sanomaan irti ennen luultua aikaa, koska toinen sairastui vakavasti ja joutui takaisin kotipaikkakunnalleen, sairaalaan.
Siinä vaiheessa sopimuksen yhteisvastuupykälä oli minulle paikallaan. Toinen vuokralaisista joutui hoitamaan asiat, kuten loppusiivouksen, molempien puolesta.
Siispä kimppa-asunnon vuokralaiseksi meno tai vuokralle anto edellyttää tarkoin harkittua vuokrasopimusta.
Tähän on nyt kiinnittänyt huomiota myös Suomen Vuokranantajat ry.
Nyt on menossa jokakeväinen asunto-osakeyhtiöden yhtiökokousrumba. Niistä tiedottaminen sujuu näissä yhtiöissä hyvin mutta toisin on tilikauden aikaisen tiedottamisen laita.
Tyytymättömyys liian vähäiseen informaatioon ilmeni laajassa tutkimuksessa, jossa yli 6 300 henkilöä arvioi asunto-osakeyhtiölain toimivuutta.
Oikeusministeriön verkkokyselyyni vastasi yli 6 300 taloyhtiön osakasta, hallituksen jäsentä, isännöitsijää ja kiinteistönvälittäjää.
Oma näppituntumani on, että taloyhtiöt ovat hyvin erilaisia: on niitä joissa jokaisen hallituksen kokouksen jälkeen isännöitsijä lähettää tiedotteen hallituksessa päätetyistä asioista. Ja on niitä joissa vain mahdollisista remonteista tiedotetaan tilikauden aikana.
Remonttitiedottaminenkin voi ontua, jos sen vastuutahoa ei ole selvästi määritelty. Remonttifirmat voivat pudottaa lappuja työn alkamisesta vaikka vain pari päivää ennen remontin alkua. Ja tämäkös herättää ansaitusti närää.
Ihmettelen itse sitä miksi ihmiset eivät opettele hyödyntämään verkkoa näissä taloyhtiöiden infoasioissa. Verkko olisi halpa, ajan tasainen ja helppo väylä.
Joo, toki on niin, että vanhoissa taloissa voi asua henkilöitä joilla tietokoneita ei edes ole mutta tilannehan on vinhaa vauhtia muuttumassa. Linkki
Urbaanit legendat, muotoaan muuttavat kansan keskuudessa kulkevat tarinat, lienevät varsin kansainvälisiä. Niitä löytynee monesta maasta.
Tähän tulokseen tulin pakostakin törmättyäni erään legendan ytimeen. Törmäys tapahtui ihan korvakuulolta.
Olin tulossa Lissabonissa kaupungilta valokuvaamasta kun eräässä puistossa niin kovaääninen lintujen metakka kuului ylitse muiden äänten, että ihan pakko minun oli pysähtyä etsimään äänien lähdettä.
Ja kas kummaa: lähelläni oksalla istuskeli neljä kellertävän ja vihreän väristä noin täkäläisen kyyhkysen kokoista lintua. Ja niilläkös juttu luisti. Ei se ollut lintujen liverrystä eikä laulua vaan ihan kuin äänekästä keskustelua.
Menin lähemmäksi ja kaverit eivät olleet moksiskaan. Kuvasin sitten niitä minkä pystyin. Ja ne keskustelivat keskenään kaiken aikaa.
Ihmeissäni kysyin sitten jälkeenpäin facebookin kavereiltani, että mitähän nämä tiput oikein mahtavat olla. Moisia en ollut nähnyt aiemmin enempää luonnossa kuin kuvissakaan.
Erilaisista etelän maista ja tietty myös Portugalista kotoisin olevat ystäväni alkoivat kerto näistä linnuista, kukin vähän eri nimisenä. Mutta kaikkien tarinat paljastivat samantapaisen taustan: linnut ovat papukaijojen sukulaisia. Joku on joskus, kuulemma 30 vuotta sitten, jättänyt papukaijojen häkin oven auki ja ne ovat lehahtaneet omille teilleen. Sitten ne ovat lisääntyneet ja täyttäneet maita ja mantuja siellä ja täällä.
Jotkut arvelivat häkin aukaisupaikaksi Intian, toiset Afrikan, vaan yhtä kaikki kaikki olivat samaa mieltä siitä, että lämpimiin maihin nämä komeat linnut ovat levinneet.
Minä olin hyvilläni että näistä harvinaisuuksista olin saanut kuvan ja kuullut heidän jutusteluaankin.
Mutta kukaan ei pystynyt valistamaan minua siitä, että miten nämä komistukset oikein tulevat toimeen: mitä ne syövät, miten elävät, missä asuvat. Onko niillä tyypillistä muuttoa vai ovatko ne aina asettuneet sinne minne ovat päätyneet, kuten nyt Lissabonin puistoon.
Niin vain entiset kysymykset pulpahtivat taas keskusteluun, kun istuin iltaa eilen erään portugalilaisen ystäväni kanssa lissabonilaisessa perinteisessä kahvilassa. Hän oli halunnut viedä minut nimenomaan siihen, koska se oli iät ja ajat vaalinut portugalilaisia perinteitä ja interiöörikin oli sen mukainen. Kiva kahvila onkin.
- Joko olet nähnyt Fado-museon, hän kysyi.
-Ei, en ole. Tulin katsomaan vähän muita asioita. Minulla on suunnitelma mitä tulen tekemään. Ja se liittyy pikemminkin nykyaikaan, vastasin.
-Ok, no oletko sitten käynyt katsomassa Belemin kulttuurikeskuksessa olevan viimeisimmän näyttelyn. Se on modernia taidetta, hän tiedusteli.
-No en ole sitäkään nähnyt. Viime vuonna kyllä olin katsomassa siellä vastaavaa näyttelyä, kerroin.
Ja mielessäni ajattelin, että nyt kyllä pidän oman pääni ja käytän rajallisen aikani juuri siihen mitä minä haluan nähdä, en siihen mitä minun portugalilaisten mielestä tulisi nähdä.
Haluan ottaa tietynlaisia valokuvia. Ja kun jo olen Lissabonissa ollut, suunnitelman tekeminen on ollut helppoa. Tiedän minne mennä ja miten yrittää kuvata.
”Joko olet nähnyt?” –kysymykset väsyttävät minua. Turistinähtävyyksien tuputtaminen tuntuu pakkopullalta.
Vaan eihän sen tarkoitus paha ole. Eräs ystäväni sanoi kysymysten johtuvan siitä ,että ihmiset haluavat aina näyttää kaupunkinsa parhaat puolet ja katsomisen arvoiset asiat ulkomaalaisille. Niin kai sitten mekin.
Minua askarrutti paljon se, mitä yhdelle kauneimmista rakennuksista on tapahtunut. Viimeksi käydessäni kauhistelin Valmor Mansonin rapistuneisuutta. Upea talo oli myytävänä. Ja toivoin, että joku sen olisi ostanut ja restauroinut. Talo on ollut aikoinaan yksi Lissabonin hienoimmista ja arvokkaimmista. Sen on suunnitellut portugalilainen arkkitehti Miguel Ventura Terra.
Niinpä suuntasin tänään kulkuni talolle ja voi voi, myytävänä se vieläkin on. Ja rapistuminen on jatkunut. Se tuntui todella pahalta. Mutta iloinen olin käynnistäni.
Hyvin muurien taakse suljetun talon portti oli raollaan. Kurkistin sisälle. Näin ensimmäistä kertaa osan hienoa puutarhaa, joka sekin oli rapistuneen näköinen hienoine kukkaruukkuineen.
Pihalla oli puutarhuri leikkaamassa pensaita. Kysyin häneltä saisinko tulla sisälle pihalle ottamaan pari valokuvaa. Hän empi. Mutta tovin minua katseltuaan nyökkäsi myöntymisen merkiksi.
Niin sain kuvattua taloa sieltä mistä en ennen ole saanut. Saatoin siellä pihalla aistia sitä atmosfääriä joka siellä joskus talon loistoaikoina on ollut.
Kiitin puutarhuria ja sanoin, että talo on minusta todella kaunis. Hän hymyili surumielisesti. Ajattelimme kumpikin talon kohtaloa. http://en.wikipedia.org/wiki/Miguel_Ventura_Terra
Ai että täydennysrakentaminen on nyt suosiossa ja tulee yhä enemmän muotiin. Sitähän sitten ihmiset ovat lähekkäin kuin kanat orrella. Ja se on minua hiukan askarruttanutkin viime aikoina silloin tällöin. Ja tänään taas uutisen kuultuani.
Syynä ovat ulkomailla oleskelut, joiden aikana olen väsynyt nimenomaan ihmisten fyysiseen läheisyyteen ja paljouteen. Joskus se, että kadulla on vain tungosta kuten Hongkongissa, jossa ihmiset kukevat jonossa, yksinkertaisesti ärsyttää. Ja kun ravintoloissa pöydät ovat niin lähekkäin että ei voi jutella kaverilleen muiden kuulematta, tapaamiselta menee tarkoitus: kuulumisia kun on tultu vaihtamaan.
Täydennysrakentaminen tietty kuuluu kaupunkilaisuuteen. Ja minäkin olen kaupunkilainen syntyäni, en siis maalaistyttö Hesassa.
Olen siis tottunut kaupunkien elämään ja tykkään siitä että kaikki on helposti lähellä ja saatavilla. Tykkään myös istuskella ”ulkona” ja katsella ihmisiä. Myös kadulla kuljeskelemine ilman sen kummempaa päämäärää on kivaa. Eritoten tästä tykkään ulkomailla.
Vaan yhä tiiviimpi asuminen tuo myös muassaan sellaista meininkiä, josta en tykkää: naapurien elämän seuraamista ja utelua. Kaupunkilaisuudessahan hyvää on juuri myös se, että saa elellä rauhassa vaikka naapurit tuttuja olisivatkin. Kaupunkilaiset ovat aika hienotunteisia, mikä pitää ihmiset tarvittavan loitolla.
Tästäkö osin täydennysrakentamisen myötä sitten joudumme luopumaan? Hiljan eräs naapuri on kaivannut juuri sitä yhdessäoloa jota kiinteä asuminen toisi mukanaan: enemmän yhteisiä hetkiä taloyhtiömme asukkaiden kesken, vaikka jo parit pippalot vuosittain pihapiirissä pidetäänkin.
No niin, tutkainta vastaan on turha potkia. Kyllä kaupungistumisen suuntaan menemme. Se on omiaan hiomaan ihmisistä särmiä sosiaalisuuden suuntaan.
Suurkaupunkielämään harjaantumista tästä lähden taas minäkin harjoittelemaan parin suomalaisen viikon ja lepäilyn ja asioiden hoidon jälkeen.
