Nainen vedenjakajalla

Minulla on jo pari vuotta ollut suunnitelma: mennä meriteitse Kuusisaareen. Tänä kesänä se idea sitten toteutui. Kauppatorin rannasta löysin veneen, joka risteili Kuusisaareen.
Olen ollut tavanomaisilla saaristoristeilyillä, joilla katsastetaan Lonna, Suomenlinnaa ja itäpuolelta Laajasaloa sun muuta. Ne siis olen nähnyt. Ne risteilyt olivat tavanomaisia: lounasta laivalla ja saarten katselua ja kuvaamista.
Vaan tämä Kuusisaaren matka oli erilainen. Päätepisteessä oli tarjolla hyvää taidetta. Vene rantautui Didrichsenin taidemuseon rantaan. Museossa oli Marita Liulian hienoa taidetta. Mysterium-näyttely. Mutta myös toisessa taidemuseossa, Villa Gyllenbergissä oli mahdollisuus käydä. Sielläkin oli oivaa taidetta. Sigrid Schaumannin maalauksia.
Perillä viivyin kolmisen tuntia. Gyllenberillä join kahvia ja Didrichsenin pihalla istuin syöden mansikoita, jotka olin varannut mukaan.
Kun laiva vielä kulki Helsingistä länteen ja takaisin, reitillä näki erinomaista arkkitehtuuria: vanhaa Eiran ja Kaivopuiston jugendia ja sitten toisaalta Lauttasaaren, Ruoholahden ja Jätkäsaaren modernia arkkitehtuuria: lasitaloja, sinisen toimiston, meren päälle rakennettuja asuintaloja. Tämä matka oli rahansa väärti ja hyvin mitoitettu ajallisesti. Kolmisen tuntia perillä ja matkaan suuntaansa noin tunti.

Me muutamat töölöläiset kiittelimme tyytyväisinä Hietaniemessä tänään Helsingin ympäristölautakunnan päätöstä näyttää vihreää valoa suunnitelmalle kylpylähotellista Taivallahteen meren rannalle. Aikaisemmin julkaistun uutisen mukaan Arcon-niminen yhtiö olisi hotellin sijoittaja.
Taivallahden rannalla upealla paikalla sijaitseva niemi on ollut suoranainen häpeäpilkku. Se on siivoamaton, vaikka rantaa myötäilee kävelyreitti. Hieno paikka on nyt omistettu veneiden säilytykselle ja kesäteatterille. Kuitenkin alue olisi mitä mainioin monenlaisille aktiviteeteille ja kahvilalle tai ravintolalle.
Kylpylähotelli, jollaista Helsingissä ei vielä ole, on oiva ajatus juuri tähän paikkaan. Ja siitä olisi iloa kaupunkilaisille yhtä lailla kuin matkustavaisille.
Moni töölöläinen on kaivannut jo pitkään niemen siistimistä ja kunnollista tyylikästä rakennusta rantamaisemaan samaan tapaan kuin vaikka Eiran Löyly. Parakkimainen Hietsun paviljonki ei todellakaan innosta koko tienoon väestöä, vaikka kylätalolaiset sellaista mielikuvaa tahtovat antaa. Vuosien varrella olen tuon tuosta kuullut mielipiteitä siitä että puutalo olisi ollut parempi purkaa ja tilalle saada tyylikäs rakennus. Entisöinnissä sinänsä ei ole vikaa. Kyse on siitä mitä entisöidään.
Niinpä nyt sitten monen töölöläisen toivo onkin taas herännyt. Jospa vihdoin suunnitelmasta edettäisiin toteutukseen. Töölössä asuu paljon iäkkäitä ja ikääntyviä ihmisiä, jotka kenties hyvinkin olisivat valmiita hyödyntämään kylpylähotellin palveluita. Itse olisin halukas.
Hyvä ajatus on sekin, että osa liikunta- ja hoitotiloista voisi olla myös ulkotiloissa.
– Kaupunki on pitänyt tiukasti kiinni siitä periaatteesta, ettei alueelle rakenneta hotellia, jossa vain majoitutaan, vaan että alueelle tulee avoin kylpylähotelli, jossa on riittävästi tilaa, aktiviteetteja ja palveluja myös kaupunkilaisille, tonttiasiamies Aaltonen on todennut Ylen haastattelussa.

Yleisradio on palvellut hyvin ulkomailla olevia suomalaisia. Areenan kautta näkyvät kaikki uutiset ja ajankohtaisohjelmat kuten Aamutelevision kooste tärkeimmistä aamu-uutisista ja A-studio. Ja lisäksi koko joukko hyvin toimitettuja uutisia, jotka eivät yllä lähetyksiin asti, on Yleisradion verkkosivustolla.
Suoria lähetyksiäkin olen joskus seurannut kun vaikka eduskunnassa on ollut kriittinen asia puitavana tai tärkeä tiedotustilaisuus on lähetetty livenä. Myös vaalikeskusteluja aion katsoa.
Asun joka vuosi osan vuodesta ulkomailla. Vaikka olen kauan poissa Suomesta haluan seurata kotimaan tapahtumia. Tänä vuonna se on ollut erittäin tärkeää koska kahdet vaalit ovat tulossa. Mutta muinakin vuosina olen halunnut pysyä kotimaan ajankohtaisista asioista ajan tasalla.
Kiitos EU-yhteistyön myös Areenaan tulevat muutkin kuin ajankohtaisohjelmat ovat olleet katsottavissa tänä vuonna myös EU-alueella, missä itsekin olen.
Tässä on kuitenkin epäkohta. Näitä viimeksi mainittuja ohjelmia en näe tietokoneelta vaan ainoastaan älypuhelimeni ruudulta. Ja täytyy sanoa, että niin mainio kuin älypuhelin monella tapaa onkin, sen ruutu on kyllä pieni verrattuna tietokoneen ruutuun. Eli odotan pikaista kohennusta asiaan.

Vanhassa portugalilaisessa talossa studioksi remontoitu ja modernisoitu asunto oli minun ajatukseni, kun mietin millaisessa asunnossa viihtyisin Lissabonissa talven. Asunto ei saisi olla millainen tahansa, koska se olisi kotini pitkän aikaa. Minun pitäisi viihtyä siinä ja kaiken pitäisi toimia hyvin. Niinpä tämä arkkitehdin uudistama asunto oli se jonka halusin.
Värit ovat kuten Pohjoismaissa, vaaleat, eivät tummat kuten portugalilaisissa vanhoissa huoneistoissa. Seinän levyinen ikkuna on panoraama yli kattojen, kukkuloille. Iltaisin pimeällä valomeri kahdeksannesta kerroksesta on huikea. Päivisin sähkövaloa en tarvitse, sillä ikkunasta päivänvalo suorastaan tulvii. Keittiötila on integroitu: koneet hopeanvärisiä mikroa ja uunia lukuun ottamatta piilossa. Taulut ovat linjassa ja huonekalujen värit tarkoin mietitty, hyvällä maulla valittu. Huoneistossa on tilaa hengittää ja ajatella luovasti. Kodissani on tyyliä ja kaikki toimii.
Tämä asunto on osaesimerkki siitä millainen on uniikki ja minun näköiseni matka. Sellaisen, uniikin ja omannäköisen matkan, näet Lomalinjan myyntijohtaja Anu Piiroinen kuvailee ihmisten nyt haluavan. Neljä muutakin kategoriaa hän on listannut.
Omat arvot näkyvät myös matkustaessa. Niinpä Portugali sopii hyvin minulle: tämä on suvaitsevainen maa, jossa asuu ja työskentelee hyvin erilaisia ihmisiä monista maista. Kansainvälisyys on itsestään selvää ja eri kansallisuuksia edustavia henkilöitä kohdellaan tasaveroisesti ainakin minun näkemäni mukaan.
Matkailija kuulemma myös peräänkuuluttaa vastuullisia valintoja. Portugalilaisilla tässä on kyllä opettelemista. Roskia ja jätteitä ei lajitella vaan kaikki vaan samaan roskapussiin ja pussi roskakuiluun. Kotona Suomessa tämä ei ainakaan asuintalossani kävisi päinsä, vaan jäteastioita on monta ja jo kotona lajittelen jätteet sitä mukaa kuin niitä tulee. Myös kaupassa käydessäni huomaan toivomisen varaa. Ihmiset ostavat muovikasseja solkenaan. Kenenkään en ole nähnyt pakkaavan ostoksia kestokassiin, joka minulla on mukanani. Sanoinkin kaupan kassalle, joka tarjosi minulle muovikassia, että kiitos ei, sillä kangaskassini on ystävällinen ilmastolle.
Piirosen mukaan ihmiset haluavat ottaa harrastuksensa mukaan matkalle. No, minä valokuvaan, arkkitehtuuria pääasiassa, koska Portugalissa on hienoa vanhaa ja modernia arkkitehtuuria.
Viidenneksi matkailijat kuulemma haluavat aitoa kohtaamista kohdemaassa. Siinä suhteessa minulla ei ole ongelmia, sillä Portugalissa tapaan vain paikallisia henkilöitä jotka hyvin tutustuttavat minut arkiseen elämänmenoon. Eilen esimerkiksi vierailin erään tuttavani luona työväenluokan ja romaanien asuinalueella. Viime talvena kävin tutustumassa muiden muassa alueeseen, jossa aikoinaan monet kuuluisuudet ovat olleet maanpaossa. Haluankin nähdä tämän maan eri luokkien asuinalueita ja tavata ihmisiä laidasta laitaan.

Menneen maailman lumo on vankkumaton. Totean sen miltei päivittäin.
Säätiedotuksen telkkarista juuri kuullut naapuri ihasteli hississä että nyt saamme oikein kunnon valkoisen joulun, sellaisen kuin ennen.
Ystävä kertoi valmistavansa itse porkkanalaatikkoa, sellaista kuin aikoinaan äiti teki.
Facebookissa ystäväni tykkäävät jugentalojen kuvistani enemmän kuin kuvistani joita olen ottanut moderneista virtaviivaisista rakennuksista.
Itse lumoudun talvisin Lissabonissa monista kaupungin vanhoista palatseista ja ränsistyneistäkin taloista. Niiden koristeellisuus ja suoranainen pröystäilevyyskin on kaunista. Niissä näkyy sitä Portugalia joka kukoisti ja valloitti maailmaa monen sukupolven ajan. Vaikka se on jo muistojen aikaa.
Menneen maailman herruus ja siirtomaavaltius on myös periytynyt joidenkin portugalilaisten tuttavieni asenteisiin. He eivät ole vaatimattomia kuten vaikka taloudellinen tilanne edellyttäisi vaan itseriittoisia ja itsetietoisia. Mennyttä herrakansaa.
Entisaikoihin voimme uppoutua myös television välityksellä aina jouluisin. Ohjelmistossa on Ingmar Bergmania, Pikku naisia, Kotiopettajattaren romaania ja niin iki-ihana ”Mennyt maailma”.
Joskaan en ajattele että ennen kaikki oli paremmin, niin ajattelen että ennen jotkut asiat olivat kauniimmin. Nostalgiset joulukortit ovat kauniimpia kuin sähköpostitervehdykset. Krusidellit vanhat rakennukset vievät ulkonäössään voiton monista uudemmista pytingeistä, vaikka käytännöllisys voi olla mitä sattuu.

Kohta on taas aikavarkaiden sesonki. Vaalien alusviikot kun ovat tulollaan. Tulemme näkemään ja kuulemaan tv:stä ja paneelikeskusteluissa poliitikkoja, jotka tuputtavat omaa näkemystään vastaamatta juontajien kysymyksiin.
Eipä silti, kaiken aikaa ilmiö on nähtävissä jo muutenkin. Juontajat saavat pumppaamalla pumpata poliitikoilta vastauksia kysymyksiinsä. Sen voi todeta uutis- ja ajankohtaislähetyksiä seuratessaan. Poliitikot tyrkyttävät omia mielipiteitään kykenemättä ottamaan kantaa kysyttyyn asiaan.
Toisenlaisiakin aikavarkaita telkkarissa näkee. Huomionkipeät henkilöt esimerkiksi Jälkiviisaissa ovat niin suuna päänä että joskus ohjelma olisi hyvä nimetä Jälkiviisaaksi. Ja juontajat sallivat aikavarkauden yleisöä ajattelematta.
Yle kaikkinensa pyrkii varastamaan aikaamme. Ilta illan jälkeen tarjolla on uusintoja ja sarjojen uusien kausien edellä edellisten kausien kertauksia.
Aikavarkaita on kaikkialla. Kokouksissa jaarittelijat ja asioita sivuavat vievät aikaamme turhaan. Kauppojen kassoille kuulumisiaan puivat asiakkaat varastavat aikaa jonottajilta.
Totta. Emme me karkuun pääse aikavarkailta. Narsismi kukoistaa. Minä yritän välttää parhaan kykyni mukaan aikaani turhaan kuluttavia henkilöitä ja tilanteita. Ylen ollessa kyseessä asia on hiukan monimutkainen. Minä maksan Ylen palveluista ja toivon myös saavani vastiketta rahoilleni.

Marraskuu on muistojen aikaa. Pyhäinmiesten päivänä muistetaan pois nukkuneita. Samoin on isänpäivänä, jos isä on jo kuollut. Minulle muistoja kertyi myös entisille kotikulmilleni Kruunuhakaan osuttuani.
Joidenkin vanhojen talojen kivijaloissa oli vielä pieniä puoteja, joissa olin käynyt ja kuppila, jossa olin ystävieni kanssa istunut iltaa. Mutta paljon tienoo oli uudistunutkin.
Valokuvasin pieteetillä restauroituja rakennuksia. Joidenkin kivijaloissa oli nyt uusia elegantteja ja kaiketi kalliinpuoleisiakin ravintoloita.
Kun editoin ottamiani kuvia, kuuntelin toisella korvalla telkkaria. Siellä joku sanoi, että muistot rakentavat identiteettiä. Hyvin sanottu.
Olen aina kokenut, että ihmissuhteet ovat kuin sipuleita, joita kuorimme kerros kerrokselta. Paljastamme itseämme toisillemme. Ehkä siis ikääntyessä kuoria aletaankin kerätä takaisin. Muistot antavat lisää ainesta minuuteemme ja rakennamme itseämme toivottavasti entistä paremmiksi.
Minusta muistot vahvistavat. Kruunuhaassa muistin esimerkiksi erään tapauksen, jossa olin käyttäytynyt hölmösti. Ihan nuoruuttani, kokemattomuuttani. Mutta nyt olin viisaampi kuin silloin. Osaisin käyttäytyä samassa tilanteessa aivan toisin, kypsemmin. Tunsin tyytyväisyyttä. Muisto sen tuntemuksen antoi.
Tämänköhän takia ikääntyneet ihmiset muistelevat mielellään. Se selvinnee jonain päivänä.

Paistetun kananmunan maku on minusta vertaansa vailla. Niin yksinkertainen ruoka kuin se onkin siitä muodostui minulle herkku. Se tapahtui ollessani pieni lapsi.
Olin vanhempieni kanssa lähdössä junamatkalle. Asemalla meitä vastapäätä eräs mies söi voileipää, jonka päällä oli paistettu kananmuna.
En ollut nähnyt paistettua kananmunaa ennen sitä. Meillä oli vain keitettyjä kananmunia. Hyvin intensiivinen tuijotukseni sai miehen kysymään minulta haluanko maistaa paistettua kananmunaa. Tietysti halusin. Ja koin sen herkullisena ja jännittävänä. Siitä pitäen kärtin äitiäni aina silloin tällöin paistamaan minulle kananmunan. Keitetty ei maistunut enää juuri miltään. Ja tuo lapsuudessa kokemani maku maistuu yhä. Tykkään paistetuista kananmunista.
Toinen kananmunan makumuisto ajoittuu opiskeluni alkuun. Olin elämäni ensimmäisiä kertoja ravintolassa ilman vanhempia, ystävättäreni kanssa. Kun mietimme mitä söisimme ystävättäreni ehdotti herkkusienimunakasta. Se oli eräs hänen lempiruokansa. Minä pyysin samanlaisen. Ja sen jälkeen sitten herkkusienimunakas on minulle maistunut oikein hyvin.
Vielä kolmaskin makumuisto liittyy kananmuniin. Kerran, kun kotonani ei ollut mitään kahvileipää ja mieli kuitenkin teki makeaa ajattelin kokeilla makeaa munakasta. Niinpä valmistin munakkaan ja laitoin sen väliin hilloa. Ja kas vain, kahvileivästä se kävi oikein hyvin.
Tänään, 12. 10. 2018 on 20 kansainvälinen kananmunapäivä. Siitä eilen luettuani nämä kananmunamuistot tulivat mieleeni.
Kananmunat, perusruokiemme ainesosat, ovat terveellisiä ja ikään kuin itsestään selvyyksiä ruokakaapissamme.
Jos maitoa on liikaa niin että se tulisi hapantumaan käyttämättä mikä sen helpompaa kuin tehdä omelettia tai munakasta.
Jos leikkelettä ei ole jääkaapissa, kananmunat pelastavat tilanteen. Keitettyinä tai paistettuina, kuten ne lapsuudesta asti ovat maistuneet minulle. 

Jouduin sinne sattumalta. Taidenäyttelyn jälkeen minulla oli jäljellä pysäköintiaikaa. Ajattelin kuljeskella autoni ympäristössä katselemassa uusia maisemia sellaisessa kolkassa Helsinkiä johon vain ani harvoin ajaudun.
Hermannin uudehkot talot ovat hauskan värisiä: oranssi, violetti, valkoinen, vihreä, keltainen vuorottelevat ja yhdellä sisäpihalla on korkea tiilipiippu muistuttamassa alueen menneisyydestä.
Sisäpihoilta tupsahdin äkkiä puistoon. Huomioni kiinnittyi tauluun, jossa oli ilmeisesti varoitus. Niin oli. Siinä varoitettiin lakipykälään vedotan ja sakkorangaistuksella uhaten poikkeamasta aidan toiselle puolelle.
Olin tullut Hermannin puiston puutarha-alueelle.
Puutarha on yksi Helsingin vanhimmista. Se on kuulunut muinoin aidan takana olevalle Sörkan vankilalle. Silloin aitaa ei ollut kuten nyt.
Puutarhassa kuka vaan saa kasvattaa vihanneksia, kukkia tai mitä nyt mielii. Siellä onkin monenlaisia vihanneksia kuten lehtikaalia, kurpitsoita, punajuuria, erilaisia kukkia. Näinpä siellä niin oudon vihanneksen etten ole moista ennen nähnyt. Se muistutti lehtikaalia mutta oli miltei musta. Ehkä jokin muunnelma?
Omenapuut ovat arvatenkin vankilan perua. Ne olivat pudottaneet hedelmiään auliisti laajalle alueelle. Joku oli kerännyt niitä koriin pöydälle vierailijoiden syötäväksi.
Niinpä mutustelin puutarhatuolissa omenaa ja katselin aidan takaiselle vankilan alueelle. Tiilitalojen ristikkoikkunat ovat kalsean näköiset vaikka vankilan puistopiha on kaunis vanhoine puineen.
Tiedän että rakennukset ovat sisältäkin kolkkoja, sillä olen työni vuoksi kerran käynyt vankilassa.
Ennen lähtöäni tutustuin vielä taiteeseen. Ihmiset olivat pystyttäneet puutarhan laitaan pienen islantilaisen valokuvataiteen näyttelyn.
Kotiin ajaessani tuumasin, että olipa onni, että yhytin näin mukavan puutarhan.

Tämän toivotuksen olen minäkin halunnut sanoa jo monesti Helsingissä katsoessani turistien touhuja kotikulmallani Töölössä.
Turistibussit tukkivat tiet niin että paikallisille autoilijoille jää usein vain yksi kaista Mechelininkadulla. Merikannontie tukkeutuu tuon tuosta pysäköivistä linja-autoista. Pyöräilijöille verovaroin rakennetulla kaistalla on usein autoja ja pyöräilijät törmäilevät jalankulkijoiden kauhuksi kävelyteillä. Turistit ruokkivat surutta lokkeja, puluja ja hanhia Sibelius-patsaan äärellä ja voi vain kuvitella kuinka otollisia alueet ovat Töölön runsaalle rottakannalle myös.
Olen lukenut viime aikoina lukuisia juttuja turisteihin tympääntyneistä kaupunkilaisista eri puolilta maailmaa. Esimerkiks Venetsia, Barcelona, San Sebastian pohjoisessa Espanjassa, Auckland Uudessa Seelannissa toivottavat turistit pois. Amsterdam, Dubrovnik, Pariisi miettivät rajoituskeinoja kuten Airbnb-asumiselle uusia määräyksiä. Lissabonissa, jossa asun talvet, turistit joutuvat maksamaan kaupunkiveroa kuten 21 muussa maassa.
Nämä turismin haitat pitäisi järjestää Suomessa niiden tahojen riesaksi jotka turisteja houkuttelevat. Siis esimerkiksi Helsingin kaupungintalon eteen, Sinnemäen kotikulmille, yms. Ehkä silloin alkaisi päättäjille valjeta, että jos turisteja Suomeen haalitaan, heitä varten pitäisi järjestää ensin tilat kuten parkkipaikat busseille.
En mitenkään näillä näkymin pysty ilakoimaan turisteista ajatellen että siinä kulkee taas 68 euroa.