Nainen vedenjakajalla

Minulla on jo pari vuotta ollut suunnitelma: mennä meriteitse Kuusisaareen. Tänä kesänä se idea sitten toteutui. Kauppatorin rannasta löysin veneen, joka risteili Kuusisaareen.
Olen ollut tavanomaisilla saaristoristeilyillä, joilla katsastetaan Lonna, Suomenlinnaa ja itäpuolelta Laajasaloa sun muuta. Ne siis olen nähnyt. Ne risteilyt olivat tavanomaisia: lounasta laivalla ja saarten katselua ja kuvaamista.
Vaan tämä Kuusisaaren matka oli erilainen. Päätepisteessä oli tarjolla hyvää taidetta. Vene rantautui Didrichsenin taidemuseon rantaan. Museossa oli Marita Liulian hienoa taidetta. Mysterium-näyttely. Mutta myös toisessa taidemuseossa, Villa Gyllenbergissä oli mahdollisuus käydä. Sielläkin oli oivaa taidetta. Sigrid Schaumannin maalauksia.
Perillä viivyin kolmisen tuntia. Gyllenberillä join kahvia ja Didrichsenin pihalla istuin syöden mansikoita, jotka olin varannut mukaan.
Kun laiva vielä kulki Helsingistä länteen ja takaisin, reitillä näki erinomaista arkkitehtuuria: vanhaa Eiran ja Kaivopuiston jugendia ja sitten toisaalta Lauttasaaren, Ruoholahden ja Jätkäsaaren modernia arkkitehtuuria: lasitaloja, sinisen toimiston, meren päälle rakennettuja asuintaloja. Tämä matka oli rahansa väärti ja hyvin mitoitettu ajallisesti. Kolmisen tuntia perillä ja matkaan suuntaansa noin tunti.

Me muutamat töölöläiset kiittelimme tyytyväisinä Hietaniemessä tänään Helsingin ympäristölautakunnan päätöstä näyttää vihreää valoa suunnitelmalle kylpylähotellista Taivallahteen meren rannalle. Aikaisemmin julkaistun uutisen mukaan Arcon-niminen yhtiö olisi hotellin sijoittaja.
Taivallahden rannalla upealla paikalla sijaitseva niemi on ollut suoranainen häpeäpilkku. Se on siivoamaton, vaikka rantaa myötäilee kävelyreitti. Hieno paikka on nyt omistettu veneiden säilytykselle ja kesäteatterille. Kuitenkin alue olisi mitä mainioin monenlaisille aktiviteeteille ja kahvilalle tai ravintolalle.
Kylpylähotelli, jollaista Helsingissä ei vielä ole, on oiva ajatus juuri tähän paikkaan. Ja siitä olisi iloa kaupunkilaisille yhtä lailla kuin matkustavaisille.
Moni töölöläinen on kaivannut jo pitkään niemen siistimistä ja kunnollista tyylikästä rakennusta rantamaisemaan samaan tapaan kuin vaikka Eiran Löyly. Parakkimainen Hietsun paviljonki ei todellakaan innosta koko tienoon väestöä, vaikka kylätalolaiset sellaista mielikuvaa tahtovat antaa. Vuosien varrella olen tuon tuosta kuullut mielipiteitä siitä että puutalo olisi ollut parempi purkaa ja tilalle saada tyylikäs rakennus. Entisöinnissä sinänsä ei ole vikaa. Kyse on siitä mitä entisöidään.
Niinpä nyt sitten monen töölöläisen toivo onkin taas herännyt. Jospa vihdoin suunnitelmasta edettäisiin toteutukseen. Töölössä asuu paljon iäkkäitä ja ikääntyviä ihmisiä, jotka kenties hyvinkin olisivat valmiita hyödyntämään kylpylähotellin palveluita. Itse olisin halukas.
Hyvä ajatus on sekin, että osa liikunta- ja hoitotiloista voisi olla myös ulkotiloissa.
– Kaupunki on pitänyt tiukasti kiinni siitä periaatteesta, ettei alueelle rakenneta hotellia, jossa vain majoitutaan, vaan että alueelle tulee avoin kylpylähotelli, jossa on riittävästi tilaa, aktiviteetteja ja palveluja myös kaupunkilaisille, tonttiasiamies Aaltonen on todennut Ylen haastattelussa.

Menneen maailman lumo on vankkumaton. Totean sen miltei päivittäin.
Säätiedotuksen telkkarista juuri kuullut naapuri ihasteli hississä että nyt saamme oikein kunnon valkoisen joulun, sellaisen kuin ennen.
Ystävä kertoi valmistavansa itse porkkanalaatikkoa, sellaista kuin aikoinaan äiti teki.
Facebookissa ystäväni tykkäävät jugentalojen kuvistani enemmän kuin kuvistani joita olen ottanut moderneista virtaviivaisista rakennuksista.
Itse lumoudun talvisin Lissabonissa monista kaupungin vanhoista palatseista ja ränsistyneistäkin taloista. Niiden koristeellisuus ja suoranainen pröystäilevyyskin on kaunista. Niissä näkyy sitä Portugalia joka kukoisti ja valloitti maailmaa monen sukupolven ajan. Vaikka se on jo muistojen aikaa.
Menneen maailman herruus ja siirtomaavaltius on myös periytynyt joidenkin portugalilaisten tuttavieni asenteisiin. He eivät ole vaatimattomia kuten vaikka taloudellinen tilanne edellyttäisi vaan itseriittoisia ja itsetietoisia. Mennyttä herrakansaa.
Entisaikoihin voimme uppoutua myös television välityksellä aina jouluisin. Ohjelmistossa on Ingmar Bergmania, Pikku naisia, Kotiopettajattaren romaania ja niin iki-ihana ”Mennyt maailma”.
Joskaan en ajattele että ennen kaikki oli paremmin, niin ajattelen että ennen jotkut asiat olivat kauniimmin. Nostalgiset joulukortit ovat kauniimpia kuin sähköpostitervehdykset. Krusidellit vanhat rakennukset vievät ulkonäössään voiton monista uudemmista pytingeistä, vaikka käytännöllisys voi olla mitä sattuu.

Marraskuu on muistojen aikaa. Pyhäinmiesten päivänä muistetaan pois nukkuneita. Samoin on isänpäivänä, jos isä on jo kuollut. Minulle muistoja kertyi myös entisille kotikulmilleni Kruunuhakaan osuttuani.
Joidenkin vanhojen talojen kivijaloissa oli vielä pieniä puoteja, joissa olin käynyt ja kuppila, jossa olin ystävieni kanssa istunut iltaa. Mutta paljon tienoo oli uudistunutkin.
Valokuvasin pieteetillä restauroituja rakennuksia. Joidenkin kivijaloissa oli nyt uusia elegantteja ja kaiketi kalliinpuoleisiakin ravintoloita.
Kun editoin ottamiani kuvia, kuuntelin toisella korvalla telkkaria. Siellä joku sanoi, että muistot rakentavat identiteettiä. Hyvin sanottu.
Olen aina kokenut, että ihmissuhteet ovat kuin sipuleita, joita kuorimme kerros kerrokselta. Paljastamme itseämme toisillemme. Ehkä siis ikääntyessä kuoria aletaankin kerätä takaisin. Muistot antavat lisää ainesta minuuteemme ja rakennamme itseämme toivottavasti entistä paremmiksi.
Minusta muistot vahvistavat. Kruunuhaassa muistin esimerkiksi erään tapauksen, jossa olin käyttäytynyt hölmösti. Ihan nuoruuttani, kokemattomuuttani. Mutta nyt olin viisaampi kuin silloin. Osaisin käyttäytyä samassa tilanteessa aivan toisin, kypsemmin. Tunsin tyytyväisyyttä. Muisto sen tuntemuksen antoi.
Tämänköhän takia ikääntyneet ihmiset muistelevat mielellään. Se selvinnee jonain päivänä.

Jouduin sinne sattumalta. Taidenäyttelyn jälkeen minulla oli jäljellä pysäköintiaikaa. Ajattelin kuljeskella autoni ympäristössä katselemassa uusia maisemia sellaisessa kolkassa Helsinkiä johon vain ani harvoin ajaudun.
Hermannin uudehkot talot ovat hauskan värisiä: oranssi, violetti, valkoinen, vihreä, keltainen vuorottelevat ja yhdellä sisäpihalla on korkea tiilipiippu muistuttamassa alueen menneisyydestä.
Sisäpihoilta tupsahdin äkkiä puistoon. Huomioni kiinnittyi tauluun, jossa oli ilmeisesti varoitus. Niin oli. Siinä varoitettiin lakipykälään vedotan ja sakkorangaistuksella uhaten poikkeamasta aidan toiselle puolelle.
Olin tullut Hermannin puiston puutarha-alueelle.
Puutarha on yksi Helsingin vanhimmista. Se on kuulunut muinoin aidan takana olevalle Sörkan vankilalle. Silloin aitaa ei ollut kuten nyt.
Puutarhassa kuka vaan saa kasvattaa vihanneksia, kukkia tai mitä nyt mielii. Siellä onkin monenlaisia vihanneksia kuten lehtikaalia, kurpitsoita, punajuuria, erilaisia kukkia. Näinpä siellä niin oudon vihanneksen etten ole moista ennen nähnyt. Se muistutti lehtikaalia mutta oli miltei musta. Ehkä jokin muunnelma?
Omenapuut ovat arvatenkin vankilan perua. Ne olivat pudottaneet hedelmiään auliisti laajalle alueelle. Joku oli kerännyt niitä koriin pöydälle vierailijoiden syötäväksi.
Niinpä mutustelin puutarhatuolissa omenaa ja katselin aidan takaiselle vankilan alueelle. Tiilitalojen ristikkoikkunat ovat kalsean näköiset vaikka vankilan puistopiha on kaunis vanhoine puineen.
Tiedän että rakennukset ovat sisältäkin kolkkoja, sillä olen työni vuoksi kerran käynyt vankilassa.
Ennen lähtöäni tutustuin vielä taiteeseen. Ihmiset olivat pystyttäneet puutarhan laitaan pienen islantilaisen valokuvataiteen näyttelyn.
Kotiin ajaessani tuumasin, että olipa onni, että yhytin näin mukavan puutarhan.

Tämän toivotuksen olen minäkin halunnut sanoa jo monesti Helsingissä katsoessani turistien touhuja kotikulmallani Töölössä.
Turistibussit tukkivat tiet niin että paikallisille autoilijoille jää usein vain yksi kaista Mechelininkadulla. Merikannontie tukkeutuu tuon tuosta pysäköivistä linja-autoista. Pyöräilijöille verovaroin rakennetulla kaistalla on usein autoja ja pyöräilijät törmäilevät jalankulkijoiden kauhuksi kävelyteillä. Turistit ruokkivat surutta lokkeja, puluja ja hanhia Sibelius-patsaan äärellä ja voi vain kuvitella kuinka otollisia alueet ovat Töölön runsaalle rottakannalle myös.
Olen lukenut viime aikoina lukuisia juttuja turisteihin tympääntyneistä kaupunkilaisista eri puolilta maailmaa. Esimerkiks Venetsia, Barcelona, San Sebastian pohjoisessa Espanjassa, Auckland Uudessa Seelannissa toivottavat turistit pois. Amsterdam, Dubrovnik, Pariisi miettivät rajoituskeinoja kuten Airbnb-asumiselle uusia määräyksiä. Lissabonissa, jossa asun talvet, turistit joutuvat maksamaan kaupunkiveroa kuten 21 muussa maassa.
Nämä turismin haitat pitäisi järjestää Suomessa niiden tahojen riesaksi jotka turisteja houkuttelevat. Siis esimerkiksi Helsingin kaupungintalon eteen, Sinnemäen kotikulmille, yms. Ehkä silloin alkaisi päättäjille valjeta, että jos turisteja Suomeen haalitaan, heitä varten pitäisi järjestää ensin tilat kuten parkkipaikat busseille.
En mitenkään näillä näkymin pysty ilakoimaan turisteista ajatellen että siinä kulkee taas 68 euroa.

Mikä helpotus helteellä onkaan ollut lähipuisto. Sen isojen vanhojen puiden suomaan varjoon olen paennut auringon porotusta. Jokapäiväiset kävelylenkit kun olen halunnut tehdä kuumuudesta huolimatta.
Puistokäytäviä on niin runsaasti ja niin suurella alueella että risteillen puolen tunnin lenkki järjestyy hyvin. Ja kun niitä tekee pari niin päivä on pelastettu.
Puistojen hyötyä on tutkittukin hyvinvoinnin ja terveyden näkökulmasta. Tuloksista kertovat Liisa Tyrväinen, Timo Lanki, Raija Sipilä ja Jorma Komulainen Duodecim-lehdessä artikkelissaan ”Mitä tiedetään metsän terveyshyödyistä?”
Rakennettuun ympäristöön verrattuna puistoympäristöt parantavat mielialaa ja tehtävistä suoriutumista, elvyttävät stressistä ja parantavat tarkkaavuutta rakennettuja ympäristöjä enemmän.
Luontoympäristön myönteiset vaikutukset ilmenevät jo varttitunnissa.
Tietyissä tilanteissa metsä on vielä puistoa parempi tervehdyttäjä.
Kirjoittajat ehdottavat, että koska meille suomalaisille metsät ovat muita kansallisuuksia tärkeämpiä niin niiden terveys- ja hyvinvointihyötyjä pitäisi tutkia nykyistä enemmän.
Esimerkkinä tutkimuskohteista he mainitsevat nämä: luontokäynnin vaikutuksen kesto, annos-vastesuhde, yksilölliset erot, terveyshyötyjen pitkäaikaiset vaikutukset. Hyviä ehdotuksia.
Minä tiedän jo kantapään kautta, että mitä pidempään luonnossa, vaikka puistossakin, olen, sitä paremmaksi mieleni tulee, ärtyneisyys häviää.
Kaiketi samoja tuntemuksia on niillä lukuisilla muillakin ihmisillä, jotka nyt puistoissa oleskelevat. Vanhemmat uskaltavat tuoda lapsensa viihtymään ulkona, kun aurinko ei porota kohtisuoraan iholle. Monet nuoret istuvat ringissä rupattelemassa ja viettävät iltaa. Iäkkäät pariskunnat istuvat kivellä ja syövät jäätelöä. Nuorukaiset pelaavat korttia.
Niin, puistot ja metsät suovat armeliaan varjonsa kaikille valikoimatta.

Mitkä asiat tekevät minut ylpeäksi Helsingistä? Miksi haluan asua juuri Helsingissä? Näihin kysymyksiin olen joutunut vastaamaan parista syystä, toisaalta halusta muuttaa takaisin pääkaupunkiin asuttuani olosuhteiden pakosta vähän aikaa keskisuomalaisessa kaupungissa ja toisaalta luonnehtiessani ulkomaalaisille ystävilleni Helsingin omaleimaista luonnetta. Nyt sitten ilmaantui kolmaskin syy, Suomen asukasbarometri, joka on listannut ihmisten ylpeydenaiheita kotikunnastaan.
Barometrissa erilaiset arvot pomppasivat esille, kuten nämä:
-Asukasbarometrin mukaan lahtelaiset ja kouvolalaiset korostavat mielellään sitä, miten hyvällä hinta-laatusuhteella varustetun paketin paikkakunta tarjoaa lyhyillä yhteyksillä joka paikkaan. Luumäkeläiset tuovat esille matalaa veroäyriä. Tamperelaiset ovat ylpeitä kaupungin maineesta Suomen halutuimpana asuinpaikkakuntana. Helsingissä ja Turussa tärkeää on kaupunkikulttuuri, Jyväskylässä korostui opiskelijakaupunkiluonne. Joensuussa kaupungin vetovoimatekijäksi nousi tuttavallinen jutusteluilmapiiri ja yksityiskohtana Oulusta esimerkiksi kaupungin pyöräreitit.
- Asuinpaikkaylpeys syntyy arjen toimivuuden ja luonnon lisäksi omaleimaisuustekijöistä, tutkimuksesta vastannut Kari Tervonen kertoo.
Kaipasin Helsinkiin takaisin taannoin Jyväskylästä siksi, että tiettyjä haluamiani palveluita kuten eräitä tavaroita tai taide-elämyksiä en sieltä saanut. Helsingissä kaikkea on tarjolla.
Mitä taide-elämyksiin tulee niin aina ei ole tarvis edes mennä kaikkea katsomaan ja kokemaan, riittää jo tunne siitä että voisi sen tehdä heti kun haluaa.
Minä olen ylpeä Helsingin luonnonläheisyydestä. Jokaisella helsinkiläisellä on alle l0 kilometrin matka meren rantaan. Helsinki on merellinen kaupunki, oikeasti Itämeren tytär. Ja merellisyys korostuu monessa asiassa kuten viime vuosien arkkitehtuurissa ja kaikkien kuljettavissa rantareiteissä sekä viime aikoina kaupunkilaisille avatuissa saarissa. Monessa suuressa kaupungissa saa kulkea paljon pidemmän matkan päästäkseen meren äärelle.
Ulkomaalaiset ystäväni ovat korostaneet Helsingin kauneutta: lukuisia vihreitä puistoja, vaaleita taloja, avaruutta, hyvää kaupunkisuunnittelua. Helsingin keskustassa on helppo suunnistaa.
Helsinki on myös ihmisen kokoinen kaupunki, ei liian suuri eikä pieni. Olen ylpeä Helsingistäni.

Portugalilainen arkkitehti näytti minulle jokin aika sitten palkitun talonsa hauskaa kylpyhuoneratkaisua. Kuumalla ilmalla lasiseinän voi aukaista atriumpuutarhaan ja olla suihkussa ikään kuin ulkoilmassa. Mikä sen mukavampaa auringon porottaessa.
Italialainen tuttavani puolestaan sanoi, että hän tulee seuraavalla tapaamiskerrallamme mieluummin vespallaan kuin autollaan, koska Rooman liikennekaaoksessa autolla on hidasta edetä ja mahdotonta päästä tiettyihin paikkoihin. Vespa on kätevämpi.
Tällaiset paikallisten ihmisten tarinat omasta elämänmenostaan kiinnostavat minua. Olen utelias. Haluan tietää kussakin maassa liikkuessani miten sikäläiset ihmiset ajattelevat ja toimivat.
Se ei tarkoita sitä että itse haluaisin ajatella ja toimia kuten he, edes välttämättä hyväksyä paikallisia kantoja ja toimintatapoja. Ei mutta minua kiinnostaa tuntea ne koska ne auttavat ymmärtämään ihmisiä. Ja ymmärrys, molemminpuolinen, on paikallaan tässä repivässä ajassa.
Paikallisten ihmisten tarinat myös oikovat käsityksiä. Asiat eivät ole aina sitä miltä ne näyttävät. Viimeksi eilen Lissabonin Av. Almirante Reis- katua kävellessäni mieleeni muistui erään portugalilaisen ystäväni toteamus. Hän kertoi kadun olleen Lissabonin entinen pääväylä ja talojen sen varrella olleen kalliita ja hienoja. Nyt useimmat näyttivät päinvastoin ränsistyneiltä ja likaisilta. Mutta ystäväni mukaan näin saattoi monessa talossa olla vain päällepäin. Sisäpuolelta talot saattoivat hyvinkin olla remontoituja, huoneistot hienoja ja moderneja.
Tämän uskon hyvinkin, koska olen nähnyt eräässä talorumiluksessa mitä moderneimman kalliisti remontoidun studiomaiseksi avarretun huoneiston.
Hämmästyin sitä itseriittoisuutta joka ilmeni Kristina Cruises-yhtiön infosta. Sen mukaan ”Kansainvälisyys ei kiinnostakaan – suomalainen haluaa matkustaa suomalaisten kanssa”. Räätälöidyt ryhmämatkat ovat nyt trendi.
-Oma maa mansikka, muu maa mustikka. Vanha sanonta näyttää pätevän myös ryhmämatkailuun, sillä yhden palveluntarjoajan vuokraamalla kalustolla järjestetyt räätälöidyt ryhmämatkat eli charter-matkat kasvattavat suosiotaan. Onhan se ymmärrettävää, että monille on leppoisinta lomailla, kun kaikki puhuvat matkalla samaa kieltä ja tottumukset ovat suunnilleen samat. Mikäs sen mukavampaa kuin jakaa hieno kokemus .Me kutsumme chartereita Oma laiva -risteilyiksi. Niiden määrä kasvaa meillä ensi vuonna peräti 36 prosenttia. Tässä taitaa näkyä se, ettei ihmisten ajattelu olekaan ihan niin kansainvälistä kuin usein nykyään ajatellaan. Lomailija haluaa kyllä tutustua uusiin nähtävyyksiin mutta mieluiten tutussa, samanhenkisessä seurassa, Kristina Cruises-yhtiön tiedote toteaa.

Keltaisessa on voimaa. Sen havaitsen monella tapaa. Suomessa tunnen sen eritoten näin syksyllä.
Voimaannun heti kun kävelen puistossa, jossa puut ovat täynnä keltaisia lehtiä tai tallaan katua, jolle on lentänyt keltaisia lehtiä.
Ei ole juuri väliä sillä minkä sävyisinä lehdet tai tiet kellertävät. Vihertävänkeltaiset vaahteran lehdet piristävät, kullankeltaiset paistavat kuin aurinko, oranssinkeltaiset hohtavat ja punertavankeltaiset loistavat kypsän värisinä. Kaikki keltainen antaa energiaa minulle.
Turhaan ei ole sanottu, että keltainen on energisyyden väri: sitä pitäisi olla aina esimerkiksi työhuoneessa. Minä olen ottanut tämän onkeeni. Minulla on ollut keltaiset verhot työhuoneessa. Nyt on keltaisia tyynyjä olohuoneen sohvalla.
Jos ostan kukkia, ostan mielelläni keltaisia. Niitä on nyt parvekkeella. Oranssinkeltaisia krysanteemia. Aiemmin kesälläkin iloitsin keltaisista kukista: keltaisista pegonioista, jotka kestävät parvekkeeni kuumuudessa.
Keltainen on myös vallan väri. Portugalissa, jossa olen viettänyt talvia, näen paljon keltaisia taloja. Portugalilaisen ystäväni kertoman mukaan se on harkittua. Varsinkin tärkeät talot on haluttu maalata keltaisiksi, sillä keltainen kuvastaa mahtia.
Voimaa ja mahtia on myös kevääseen liittyvä keltainen. Kananpojan keltainen. Narsissin keltainen. Kevään keltainen kertoo uuden voittoa vanhasta, uutta alkua. Toden totta. Keltaisessa on voimaa.